Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun
erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit
illan ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea
kuin sen, että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt
sinä saat olla huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun
ei tarvitse muuta kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota
ei koskaan kadu. Etkä sinä kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen,
sanoin, sinähän kärsit. Kärsit enemmän kuin silloin, kun saavuit
Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi, olisiko sieltä löytynyt
tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun kantajalle, jottei sinun
olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä ilmankin ohentuisi
nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta mielikuvituksestasi. Etkö tunne
tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota sinulle Pariisin naiset
ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää unelmaasi, jota
mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar? Kurja hupsu!
Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen romanttisesta
teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse
saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15],
hänen armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se
valitsit itsellesi jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä
olet huvittava! Unelmiesi kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin
tuolle pienelle punahusaarille, joka on tottunut joutilaisuuteen,
arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen...
Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta,
kirjaston tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.
En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä
nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa
kanssa. Minä en sovi elämään täällä, minä.
Oleskelustani Lautenburgissa otan kaiken sen hyödyn, minkä tarvitsen.
Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen
tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja
menetelmäni avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi
tulee olemaan minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava
muukalaisnainen.
Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen
työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä
perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten
germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän
kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen
kauneuden.
XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä
Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain
tai heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he
yleisesti käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti
kunnia-asianaan yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka
teki työtä vain suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten
saksalaiset muodostivat jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä
kustannuksilla sen tai sen maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin.
He muistuttavat noita vaatimattomia pariisilaisia talouksia, jotka
liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista säkin vihanneksia tai
lampaan.
Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista
maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei
ainoastaan Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin
Lüneburg-Cellen ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun.
Ernout on veistänyt enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil,
Quintinien oppilas, on ne piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on
suorittanut kivityöt, Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja
rantatöistä. Zeyer, öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on
koristanut viehättävillä aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin
_Herrenhausen'in_ [16] ovet.
Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti
kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti
kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista.
Olen mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka
tämä taiteilija esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690
selvitykseksi laskusta, jonka hän oli kirjoittanut muutamista
_Herrenhausen'iin_ valmistetuista patenttilukoista. Herttua
Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut laskun alennuspyyntöänsä
hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää Hannoverissa olleen
kelvollisia tuomareita.
Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen
vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli
edessäni iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti
tyydyttämään Thierryä ja antamaan minulle itselleni ainekset teokseen.
Tämä Zeyer, kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja,
on syynä siihen että minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä
suunnitelmaani. Löysin hänen laskujensa joukosta hänen todistuksensa
sille tutkintokomitealle, joka oli tuominnut Hannoverin onnettoman
hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa tapahtumista, jotka tässä
esitetään.
* * * * *
Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan
odottamattoman kysymyksen:
— Tunnetteko kreivi Philip-Kristop von Königsmarkin draamallisen
tarinan?
Vastaukseksi lausuin hänelle nämä kaksi säkeistöä:
Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine,
Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur,
Dans la chambre royale ou brulaient des verveines,
À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.
Qui pourra dire toutes les folies pensées
Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous,
Celle qui mélait les jacinthes aux pensées,
Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]
[Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja
tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo,
kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat
päivän noususta päivän laskuun.]
[Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset,
joita hän lausuili teille,
hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa,
ja kutriensa punertavaan kultaan.]
— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze
de Buryn kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän
draamaan. Muistatteko sitä?
— Myönnän että monta yksityiskohtaa on jo unohtunut mielestäni.
— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille
minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._
* * * * *
— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680.
Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies,
Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin
vaaliruhtinas.
Hänen veljensä, Yrjö-Wilhelm, oli Brunswick-Lüneburgin herttua.
Ernest-Augustin kunnianhimolla oli kaksi päämäärää.
Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen.
Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle.
Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar
oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.
Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu. Onni
suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan
lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän
kuoli vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät.
Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian
valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista
vuotta sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut
vaimostaan, ja kun puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti
onneton Sofia-Dorotea päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin
vankila kuin palatsi.
Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on
selvyys.
Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-Christophe
von Königsmarkin murhasta.
Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin
vaaliruhtinas-prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea
oli vaalea ja kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar
olivat lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin
kaikessa viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut.
Philip oli antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n
hovissa, Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin
seikkailevaa elämää.
Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan rakkautensa,
loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta eräänä
kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin saapuvan.
Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä
kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.
Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna
teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille,
Ernest-Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi
yksinäisyydessä, kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa
kasvatukseen, pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären,
josta oli tuleva Preussin kuningatar.
Mutta nyt Königsmark saapuu Hannoveriin, ja draama alkaa.
Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin
Sofia-Dorotean sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä
herttuatarta, iskee kreivitär von Platen häneen silmänsä. Kreivi
arvelee viisaaksi olla loukkaamatta kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta
täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei loukkaisi tätä naista, jossa
Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi Philip menee niin pitkälle
kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna kreivitär olisi hänen
vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva kreivittären
valtaan.
Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli.
Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa
todistaja. Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut
Hannoveriin vain nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän
tahto pakotti menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa.
Philipin melkein julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen
kärsimystänsä. Mutta eräänä aamuna mennessään seuranaisensa kanssa
_Herrenhausenin_ puiston lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua
joka päivä, hän näki kreivin puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi
paperikäärö, johon oli Benseraden tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.
Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän
kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen
ymmärsin kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin
turmeltuneessa hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että
perintöherttuan puoliso otti joka yö huoneistossaan vastaan kauniin
ruotsalaisen seikkailijan.
Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko
linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren
turmio päätettiin.
Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi
Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi
nämä yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:
Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa
kreivi Königsmarkia.
Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli
kreivitär von Platenin työtä.
Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi
prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta.
Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen
levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat
siellä etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.
Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean
avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on
tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa,
joka kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua
Yrjö-Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen.
Onneton rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden
tuloksena on ehkä Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla
mitään vastaväitteitä. Hän on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella
kreivillä oli suhteita. Lopuksi, Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän
oikeudenkäynnin jälkeen hänet julistettiin erotetuksi miehestään.
Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi herttuattareksi tulleena
Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726 vankina Ahlden linnassa.
Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen syntymälinnansa holvi avautui
hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa hautaholvin pimeimmässä
nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla olevassa kirstussa.
Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta, Hannoverin
vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan Yrjö I:n
puolisosta.
Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista
Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta
sanoa teille, että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt
hämäräksi. Kreivin murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein
vähimmän tunnetaan. Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär
von Platen valmisti ansan, johon kreivi joutui saaden surmansa.
Kymmenen salamurhaajaa lävisti hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär
antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta mitä tehtiin ruumiille?
Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat jakaantuneet. Haudattiinko
kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon kaivettuun kuoppaan? Vai
kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota minun on syytä uskoa,
kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian alle? Tai
viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui linnan
juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä
väittää? [18]
Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka muutamia
vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin _Herrenhausenin_ toilettihuoneen
lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille, vaikka
se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten kuumeenomaisella
kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden selvillesaamiseksi. On
otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi minulle polttavampana
kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä ympäristöstä, jossa olin ja
joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin draamassa, ja niistä
arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni herttuallisessa
kirjastossa.
Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja
Sofia-Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston
arkistossa Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori
Palmblad, joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan
Palmbladin tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry
toivoi, että käsiini Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä
kirjeenvaihdosta, joka harhaili pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi
Löberodiin. En löytänyt mitään tästä, mutta korvaukseksi tein muutoin
tärkeän löydön.
Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut
naimisiin Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin
Fredrik I:n kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo
meille Blaze de Bury. »Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle
noustuaan oli kieltää jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia
suhteita Ahlden linnan vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli
perinyt äidiltään kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen
iso summa siihen aikaan, ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille
jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin oli sangen hyötynäkökohtaista,
sillä se perustui yksinomaan niihin oikeuksiin, joita hänen vaimollaan
saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin, jotka loppujen lopuksi
saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen Thomasiuksen tutkimusten
avulla.»[19]
Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti
rippi-isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei
ollut julkisesti uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka
viattomuuden hän tiesi. Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa
heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä peruutusoikeudenkäyntiä varten
tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti Sofia-Dorotea kuoli
vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei kuitenkaan luopunut
yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun lainoppineen
Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton noin
tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin
selvästi Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin
halpamaisuus.
Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä
mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin
kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä
oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu
alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että
kaikki se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi
raskauttavaksi heidän isälleen.
Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja,
joka tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen
mielipiteiden muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783
Lautenburgin suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.
Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni
löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten
joukosta.
Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin
kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka
tämä asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen _Herrenhausenissa_
tapahtuneesta salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella
luontevalla huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole
luetteloitu, kuljetin huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka
paljastivat yksityiskohtiaan myöten tämän synkän tarinan.
Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja
lemmenleikkiä, mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa
sisälsivätkään nämä kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut
asiakirjat! Yöllä, kun kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni
miellyttävän takkavalkean ääreen ja tein työtä kuumeisella kiihkolla.
Tässä minä sain käsitellä elävää historiaa eikä toisen tai kolmannen
käden kautta kulkenutta, jota minulle oli seulottu määrättyä
ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan oppitietoon
sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos kummallista
romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä haavekuvallisena
ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-Ludwig,
irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina,
joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun
arvoinen; Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa
veren tahraamana, ja ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja
puhdas, hopealla kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään
hääpäivänään.
Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista
kuvausta. Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin
hänet toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä
sametissa!
Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi
auki, jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä
tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien
sulavan lähestyvää versomista odottaen.
Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka
puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat
meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä
kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren
muisteloon, vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain
tuta, avasin sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat
portaat natisivat jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista
vilkkuvan vartijan uneliaan lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä,
jos minut olisi huomattu?
Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion,
jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin
kuutamoisia nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin
keskiosassa näkyi yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua
Fredrik-August työskenteli!
Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin saapunut
rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että koko
maailma ei sentään nukkunut.
Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika
oli pian lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena
haravoidulle hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman
kuvan toisesta valaistusta ikkunasta.
Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa
Saksanmaalla, jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana
valittava, värähtelevä, viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon
tuostakin aiheettomasti katkesi synnyttäen hermostuneessa mielessäni
mitä kummallisinta ailahtelua, tunkeutui palatsin sisältä aivan
sydämeen asti... Neiti Melusine von Graffenfried soitteli siellä
viulullaan valtijattarelleen Schumannin herkänhempeimpiä kehtolauluja.