— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.
— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko
kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse
tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin:
henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen,
särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat
kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee
kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla
sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne,
saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.
— En tiedä tarkkaan, mikä kohta _Peau de Chagrin'issa_ on herättänyt
teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä
puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa
teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen
teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta
kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun
konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta
katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi...
— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei
oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku
tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi
niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni...
— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos _La peau de
Chagrin_ on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan
sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä
on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä
laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että
löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.
Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti.
Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi
lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.
— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.
Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle,
ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.
— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi,
diplomaattikunnan viereen.
Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että
hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua
tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän
sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä
kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.
Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat
jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin
Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän»,
sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista
nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen
katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»
Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä
seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian
syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin
puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin
tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli
aleksandrialaisen filosofian historiaa.
Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen
kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle
paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi
edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka
väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei
tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää
makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.
Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava
keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen.
Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona;
oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien
kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli
pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka
tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.
Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa.
Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän
paraatia varten.
Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä.
Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä
ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla
sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin
husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden
sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla.
Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät
lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he
sivuuttivat jonkun upseerin.
Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat
odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat
katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi
koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä.
Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin
punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista
laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia:
valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän
suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat
punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.
Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden
kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.
Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin
ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka,
johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu,
muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain
tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa
leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista
Walhallaa.
Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch!
-huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin
sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa
Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.
Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut
ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain
vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa
suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat
vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.
Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi
minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle
nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen
suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla,
tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat
vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät
tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen
hoch-huudon.
Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien
pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi
juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä
sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja
viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.
* * * * *
Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel
tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia
julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja
reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten
sotaväen katselmus.
Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja
kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista
tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.
Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa
sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt
182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa
oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki
sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni
tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka
varattu.
Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle
paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi
väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen
välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän
valtasi minut.
Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin
voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.
Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin
poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien
halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.
Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen
työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään
käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.
— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava
diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.
Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä
istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi
Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen
astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa
puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen
kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.
Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.
— Kuka tuo on? mutisin.
— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren
hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä?
Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne
tulitte?
— Kuinka kaunis hän on! sanoin minä.
— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta
tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen
ivallisen katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä
tämän jälkeen enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa.
Odottaessamme tämä ei maksa mitään, eikö totta...
Ja tehden samassa liikkeen hän kosketti kevyesti kauniin naapurimme
olkaa.
— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti
hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei
ole teille vielä esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa.
Maanmieheni, herra Raoul Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen
herttuan opettaja.
Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka,
en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:
— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle
tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra,
sallikaa minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta
siihen näin juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä
uutterasti.
Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon
taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin
tunnetusti älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle,
uuden todistuksen vastatessaan minun puolestani:
— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on
helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.
Melusinen silmäripset liikahtivat huomaamattomasti.
— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän
hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo
teille, että arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin
pääsee, eikö niin, herra Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan
tiedemiehen puoleen, joka oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli
hämmästyneellä mielenkiinnolla torin sivuille keskittyviä joukkoja.
Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää
keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.
— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni
vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää
muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia
myöten.
— Hst! sanoi neiti von Graffenfried kääntyen, tuolla on kuningas.
Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet
komentohuudot kajahtivat samassa.
Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat
kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta
salamaa välähti.
Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista
sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään
joulukuun aamupäivään.
Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin
aalto, joka vyöryy katkeamattomana.
Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille.
Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti
ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli
suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa.
Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi
koko rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori
perintöherttua hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä
asetakissa.
Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat univormut,
jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri, kaartintykistöupseeri
mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin rinnusliepein; harmaita
husaareja; keltainen ulaani.
— Entä suurherttuatar? mutisin minä Marçais'lle.
— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn
teiltä, everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä
edessä. Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra.
Tarkastus alkaa hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa
esikunnan etupäässä. Hän siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen
joukkonsa on tarkastettu.
Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden
rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput
kallistuivat eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus.
Rykmentti puristui kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.
Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä
puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana
eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä,
kunnioittavasti sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka
ylpeästi istui suurten, väkevien ratsujen selässä.
Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että
puristin tuskallisena Marçais'n kättä.
— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos se
milloinkaan tapahtuu.
Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden
luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin
ratsastaessa oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen
paikalleen katselmuksen ajaksi.
Oli Marçais'n vuoro puristaa minua käsivarresta.
— Katsokaa, sanoi hän.
Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried nojasi
käsipuuhun ja hymyili.
Torilla lähestyi kaksi ratsastajaa kuningasta.
Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän
ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin
husaarien everstin takana.
En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja.
En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden
pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä
hänellä oli Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla
narsisseilla kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla
kaunistettu töyhtö liehui hänen päänsä päällä.
Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti
eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen
kättänsä.
Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön
kuningas! Eläköön keisari!
Marçais kosketti sormellaan kevyesti Melusinen turkiskaulusta.
— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan,
sanoi hän.
— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään
kääntämättä. Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa _extra-dry'tä_
Tarass-Bulban kauroihin. Siinä selitys.
— Tarass Bulba, onko se hänen hevosensa? kysyin minä.
— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin
sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko,
itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar,
joka voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä.
Suurherttuatar yksin tekee sille mitä tahtoo.
— Olkaa vaiti, sanoi Melusine, katsokaa!
Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse,
jotka itse taas olivat jalkaväen takana.
Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn
istuivat ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua
Fredrik-Augustiin ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän
toisesta päästä esittivät heille ohimarssivat joukot.
En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan
teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin
paikallaan saksalaisessa ympäristössä.
182:nen marssi ohitse kolonnarivistöissä. Olisi kuullut kärpäsen
surinan.
Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä
kiilsivät kupariluodit.
Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat
läksivät liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä
Lautenburgin husaarirykmentti.
Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin
koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha
heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.
Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua
Fredrik August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan
ja kenraali von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat
ratsurykmentit siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet,
loppunäytöstä varten.
— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin
kasakkamaista.
Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä,
kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki
kyljessä.
Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti
suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.
Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä samalla
kertaa tuijottavana ja harhailevana.
Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi
vyörymään.
Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan
tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja
kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja,
kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.
En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa
satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan
prinssejä.
Vasemmalla, takajaloilleen nousseena, Tarass-Bulba.
Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn
kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä
tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti
täysin hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a
[13] muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti
ylhäällä kohotettua sapeliaan.
Hän hymyili meille.
Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von
Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle
suosionhuudolle.
Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella
kädellään hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen
Albert-kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.
* * * * *
Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun
tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan
peilisalissa hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen
ylhäisyytensä kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.
Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen
kirjoja, joita en voinut lukea.
Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin
kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon.
Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.
Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman
suuret, kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.
Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit
oli kutsuttu päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu
kahdelletoista pöydälle.
Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä.
He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.
182:sen soittokunta soitti tarjoilun väliaikoina valtiopäiväsalissa.
En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat
peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.
Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin
tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja
sitten juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.
Sointuva ääni herätti minut mietteistäni.
— Te täällä, herra Vignerte, mistä tämä eristäytyminen?
Olin yksin avarassa salissa neiti von Graffenfriedin kanssa.
— Entä te sitten, neiti?
— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään
kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin
ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä
järjestyksessä.
Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita
kuin violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne
harvinaisen suuria ja kauniita.
— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja.
Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen.
Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä,
selitti Melusine.
— Eikö totta, nämä ovat kauniita? sanoi hän haistellen ruusukimppua.
— Hän itse on myös hyvin kaunis! mutisin minä tietämättä mitä sanoin.
Puhetoverini katsoi minuun hymyillen.
Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja
iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena
vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.
Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa
raukeuden tilassa.
— Eikö totta? mutisi hän vain.
Ja äkillisen ironian vallassa hän sanoi:
— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen
hänelle heti kohta.
— Neiti, pyydän teitä...
— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä
katsomaan. Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku
Hagen. Hän ei aina ole huvittava.
— Hän rakastaa suurherttuatarta tietenkin! sanoin minä lähestyen häntä.
Melusine purskahti nauramaan.
— Hän on liian ikävystyttävä siihen.
— Ja suurherttuatar?
— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te
menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta
äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne
ette missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?
Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen
mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.
— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi
tänä aamuna ennenkuin näitte hänet?
Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi melkein käskevästi:
— No niin, katsokaa häntä nyt!
Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa
tuhannet sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.
* * * * *
Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden
keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen
levisi ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja
kultakirjailuilla kaunistettuja levättejä ja nuttua.
Rivi Lautenburgin husaareja ojensi sapelinsa.
Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar Aurore
astui saliin.
Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman
hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen
takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu
hienoilla hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen
kiinnitetty jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.
Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä,
koko tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä
ja peittäen sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli
puolikaartaan outo barbaarinen smaragdidiadeemi.
Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se,
mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin
luultavasti ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin
tietämättäni katsella tätä naista tällä tavalla.
Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14]
Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka
ei kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät?
Hän muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus,
sama muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja
niin eloisa, näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian
rinnalla.
Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen
piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena
pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on
päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat
lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan
sitä, hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä
samettivaate salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön
kosketus aiheuttaa. Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman
tätä päällystä tämä ruumis kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.
Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan
verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas
kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.
Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden
ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta
miten selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä,
joilla toiset koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee
näille apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen
olevansa niistä riippumaton.
Hymy... se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin
sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden
vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin,
kun hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme,
joka synnyttyään heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon
tunteita kuin prisma värejä. Jos joskus opin paremmin tuntemaan
hänen korkeuttansa, koetan ehkä analyseerata niitä. Odottaessani
olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä kaksi kiistämätöntä
värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.
Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen
huima amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa
hänen olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla
hermeliiniturkiila.
Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että
hän on heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi
kuin komentosanaa odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi
itseään nähtävän, kuinka pikaisesti he luopuisivatkaan tästä
pidättyväisyydestään.
Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla
kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan
himokkaan katseen? ... Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja
säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja
diabolon muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi.
Hän ei ole sinua varten, moukka!
Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista
viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen
husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa
hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille.
Voisin silloin lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt,
kohteliaisuuksia tämänaamuisesta näytteestä.
Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää
nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä
onnittelevat.
— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se
ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne.
Tarass-Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.
Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi,
jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.
Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta
virittää valssin. Tanssi alkaa.
— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan
kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut
paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin
käsivarteen.
He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun
vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit
välkähtelivät sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.
— Herra Vignerte, te ette tanssi!
— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että
siviilipuku on niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä
univormuja.
— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla
kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne.
Menkää pyytämään häntä.
— Jos kerran on tanssittava, tanssin mieluummin teidän kanssanne.
— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä
tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja
seuratkaa minua.
Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle
varmuuden, joka minulta puuttui.
— Neiti von Graffenfried! Herra Vignerte!
Se oli Marçais'n ääni.
Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren
läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.
— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen.
Tulkaa, herraseni.
Hän esittää minut suurherttuattarelle.
— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne
herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja,
joita teille annetaan.
Hän vastaa huolettomasti:
— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra Vignerten.
Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää.
En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette
ahkerasti, sanotaan?
Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko
minun on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun
aina käydä uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille
tuntemattomista, ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista?
Tahdon vastata. Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle
jotakin hyvin ratkaisevaa. Mutta hän nousee.
— Suokaa anteeksi. Minun täytynee tanssia ainakin kerran!
— Herra von Hagen, kutsuu hän.
Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa
nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva,
jolloin hän saa minulta korvilleen.
Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin
vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan
vapaaksi.
He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten
tahti kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes
bostonia, vaan hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat
ihastuneina. Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä
hymyllä, joka on melkein ylpeyden hymyä.
Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa
pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman
ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.
Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen
vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen,
vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He
pyörivät, pyörivät, pyörivät...
Ranskassa olisi taputettu.
Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja
ikävystyneenä. Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata
olkainta hänen kaunis iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt
kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan, otan ja ojennan sen.
— Kiitoksia, herra, sanoo hän huolimattomasti.
Sitten, tieten tahtoen, tällä kertaa, hän antaa kukkien jälleen pudota.
— Hyvä Jumala! Ne ovat jo kuihtuneita.
* * * * *
Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena
ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen
itkenyt.
Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen
tehnyt? En tiedä.
Ja minä sanon köyhien vaivaisten sanan: Tehkäämme työtä.
Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy
kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat
onnellisia. He näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.
Tehkäämme työtä...