Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja
istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma.
Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre
kimalteli pieninä opaalipisaroina.
Ovelle koputettiin.
— Sisään!
Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri,
jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän
piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja
nuhteessa.
Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat
räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä,
jotka kantoivat kummallisia laitteita.
— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.
— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?
Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä
lipputankoja.
— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra
professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan
liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen
ikkunaan.
Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti
koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.
— Laittakaa vain sitten.
Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista
keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin
valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia
kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin
ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot
jäljittelivät palkintoseppeleitä.
Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän
juhlamenoista.
— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana
on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen
majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali
Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.
— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien
juhliin?
— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole
samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu.
Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen
everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme,
keisarin serkku. Ymmärrätte silloin...
— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon
puuhaa.
— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki
kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.
Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle
tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon
yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von
Kesseliltä.
Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi
iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan
katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään
opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.
* * * * *
Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän
hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.
Tiedustelin häneltä syytä tähän.
— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut
tämän häväistyskirjasen, herraseni?