—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla
kelloani.
Herätin molemmat lähetit.
— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän
pitää huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava
tekemään raportti tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy,
menet toiseen sektoriin, sanot päällikölle, että hän tekisi samoin
ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän unohda, kello kaksi, patrullia.
Yhdennentoista komppanian on varustettava se, korpraali Toulet'n. Onko
selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!
Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi
sininen taivas näkyvistämme.
Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun
eksyneen kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.
* * * * *
Vignerte jatkoi kertomustaan.
Oletteko lukenut _Paroni von Heidenstamin_? Meyer Förster on siinä
varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan
kilpailua keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon,
valitettavasti! meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa
kuitenkin sivut, jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen
elämää, lumen peittämää kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia,
aivan samanlaisia kuin mitä minä sain saapuessani Lautenburgiin
sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913 kello kymmenen aamulla.
Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston
huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin
pilviin. Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta,
vailla erikoisuutta. Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema
kävi vaihtelevaksi. Tuli näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas
Melna joki, joka laskee Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen
Lautenburgia. Päämäärä lähestyi.
Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä,
jonka ympäri Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai
pikemminkin, punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana
taivaanrannalla, metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että
se oli linna.
Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme
puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan
kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota
ei kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan
Île-de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin
elää onnellisena.
Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin
Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin
ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.
— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten
kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.
Marçais oli sähköttänyt tulostani.
Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan
puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.
Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen
minua nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät
liikkeelle.
Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja jytyytimme
koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa vartija aivan
sattumalta tuli tiellemme.
— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui
lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.
Paksu, punakka hovimestari ilmestyi ulkoportaille. Hän kumarsi useita
kertoja.
— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra
professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen
huoneistonsa.
Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua
Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä
vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni
aamuhetkenä.
Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että
mitä maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle
sohvapöydälle.
— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin
soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä
huoneessa valmiina palvelukseen.
Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään,
ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.
— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän
kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.
Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen
herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei
voinut ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin
hovi oli metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata
oppilastaan. Hän kehoitti minua sentähden käyttämään päiväni palatsin
tutkimiseen. Hänellä olisi kunnia odottaa minua seuraavana päivänä,
maanantaina, neljännestä vaille kymmenen, esittääkseen minut kello
kymmenen suurherttua Fredrik-Augustille.
Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig
tuli sisälle.
Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori
Thierryn rauhoittumaan.
Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät kasvot
mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen
tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän
vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.
En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon,
sen, että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni
oli ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu
perintöherttuan siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle,
komendantti von Kesselille ja Kielin yliopiston professorille Cyrus
Beckille, ollen jokaisella meistä sitäpaitsi tilaisuus saada ateria
katetuksi huoneeseensa.
Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla
tasaisella äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat
kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan
tapauksia mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.
— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä.
Mutta tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti
kävi kaikki hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun,
vaikka kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi
peittäisi teiltä johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua
sitä noudattamasta. Sallikaa siis, että esitän teille Lautenburgin
ja sen asukkaat kunkin erikseen, analyyttisesti. Sitten kun kaikki
tämä on saanut sijansa, palaamme tapahtumiin. Ne pitävät huolta
yhtenäisyydestä, synteesistä.
§ I. — Palatsi.
Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska
Lautenburg-Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä
renessanssin aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen
tornin kylkeen, ja Ludvig XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti
jäljittelevästä palatsista. Erikseen kumpikin näistä rakennuksista
on melko tyylikäs. Mutta niiden yhteensulattaminen on tuottanut
ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän, suurherttua Ulrichin
arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa sopeutumattomien
rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä pystyttämällä yhden
kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja kohottaen keskelle
jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn asemasta että
Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas, mutta
miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka
käyvät yli arkkitehtien voimien?
Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina.
Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja
linnan kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.
Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän
pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä,
josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella
mutta loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan
Lautenburgin halki, kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa,
sitten se etääntyy ja muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle,
joka leviää palatsin takana.
Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri
puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja
siellä pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa
palatsin vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan
jättäen, linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.
Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen
linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen
juhlalippu, jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin
tunnuslause: _Summum decus, flectere_.[9] Tämä torni on
luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa linnasta, ylenpalttisilla
koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin yläreunassa
on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla
varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.
Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä
suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat
epäilemättä katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet
pistämään sinne kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat
tehneet joen rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat
tummia lehvistöjään suurten, soikeitten ikkunoiden alla.
Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles,
Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta
kuitenkin erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen
majesteetin yhä vielä majesteetillinen jäljennös.
Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta
huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä
suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on
suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen
suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse
oli Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo,
kun tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä
suorittamaan lähetti parhaimman työmiehensä.
Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri
Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen
itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän
läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi
laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä
teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina
pengerminä Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie
puusilta, jolla on sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin
leveä, että sitä myöten pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet
metsästämään linnan uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja
lehtoja näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa.
§ 2. — Huoneistoni.
Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan
pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.
Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin.
Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla.
Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.
Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna
kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin
kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara
liikkuu kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka
toi minut tänne.
Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen
osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki
tämä polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä
parantumattomasti pilalla.
Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen
mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on
otettu pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset,
niin Götz von Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun
oikea käsi, niin Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa,
niin Hugon mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki
jättimäisen Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.
§ 3. —Heidän Korkeutensa.
Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä
kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat
päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.
Tänne Kessel vei minut tuloni jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla.
Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen
kirjoituspöydän ääressä.
Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.
— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon
hyvää herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on
Ranskan ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut.
Tekisin väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin
suosituksiin. Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa
tuntea hiukan sitä iloa, jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.
Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa
veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on
siis nyt 45 vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää,
puhtaaksiajellut kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan
iskeytyvät teihin ja sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia
lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin
divisionakenraalin tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään
arkiunivormuun.
Hänen kätensä ovat kauniit. Hän katselee niitä mielihyvällä.
— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä
tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte,
että aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden.
Tiedätte että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että
hän ottaa siellä oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä
ohjelmaa. Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille
kuuluu erikoisesti historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän
valtiollisia mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen
ne hiukan vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan
muuttamaan kantaanne. Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin
kansanvalloille. Viisas valtion päämies on aina osannut käyttää sitä
hyödykseen.
Hän soitti.
— Ilmoittakaa Joachim-herttualle että odotan häntä työhuoneessani.
Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen.
Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä
vilkkautta.
— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin
minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden
opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin
kuin herra Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel,
viimeisessä taktiikan kuulustelussa?
— Kahdeksan kahdestakymmenestä, teidän korkeutenne, vastasi Kessel.
— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän
ääniä. Voitte mennä.
Nuori mies poistui huonosti salaten iloansa.
— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että
voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani
tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.
Hän teki hyvästelevän liikkeen.
— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait
teille ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä
lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä
mainitseminen on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi
hyvin käydä niinkin, ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän
on tällä hetkellä taas kokonaan hevosintohimonsa vallassa. Mutta
kaikkihan on edeltäkäsin otettava huomioon, ja voitte olla rauhallinen,
lopetti hän hienosti hymyillen, pidän huolta siitä, ettei vapauttanne
ylenmäärin rajoiteta.
— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren
käytettäväksi milloin hän vain haluaa.
— Kiitos, sanoi hän ryhtyen työhönsä.
Käytävässä Kessel sanoi minulle:
— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida
ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne.
Käykää usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti
saisitte sanan.
Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin
husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin
päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana
enemmän kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten
koskaan tavannut minua odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar
Aurore-Anna-Eleonora olisi osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.
§ 4. — Hovi.
Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden
läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen.
Mutta en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin,
jota linnassa noudatettiin.
Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä,
II:nnen preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin
linnaväessä.
Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan armeijan
parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan.
Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää
kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän
on minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan
voinut muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja
sitä vaikutusta, joka hänellä on perintöherttuaan.
Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa
sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä.
Tässä viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan
kapteeni Müller Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja
de Choisly, suurherttuan esikuntaupseereja.
Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua
ei ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua
saapuu. Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista.
Hän itse kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan
päällikkö. Koskaan ei hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien
virkojensa nojalla, voisi antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle
tykistömiehelle.
Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen,
Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita
kertoja on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta
tätä viimeistä suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä
luotaan. Suurherttua taas ei mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä
tältä taholta. Wendelin on täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä
tuloni jälkeen tunsin näiden kahden miehen välillä vallitsevan
vihamielisyyden. Menemättä yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri
on lausunut pari kolme katkeraa sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän
että jos yllyttäisin häntä... Mutta olen luvannut pysyväni vain omalla
alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden asioihin.
Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen
monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen
itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa
kaksi vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin
suurherttuatar valitsi hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli
taittamaisillaan niskansa jonkin pelijutun takia.
Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin
ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä
eversti von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel,
hellämielinen nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan
herra luutnantiksi. Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki
ilmoitustaan, hän kysyi minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut
»Messinan morsiamen».
Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua
Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.
§ 5. — Kirjasto ja kirjastonhoitaja.
Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi
mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.
Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on
kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut
hänen kuolemansa aiheuttajaksi.
Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin
on rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen,
pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit,
on jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon
päästään kunniasalin perällä olevasta ovesta.
Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä
sijaitsevan Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli
muistan, että Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä.
Tätä rakennustaiteellista seikkaa lukuunottamatta on kirjasto
sisustukseltaankin aivan samanlainen kuin Montesqieun linnassa
oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä mielenkiintoisimpine
rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin kultamitali, joka on
kerrassaan mestariteos.
Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi
pöydiksi, jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas
sähkövalaistus tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin
mukavaksi. Sali on tosiaan niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa
olisi mahdotonta lukea tai kirjoittaa.
Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista,
jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei
voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta
Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään
tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä
kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin,
Ottfried Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.
Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa,
joissa ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt
koossa arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne
Lautenburgin herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai
näihin asioihin innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu.
Nykyisen suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on
luettava muutamat kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck,
kirjastonhoitaja, joka pitää huolta järjestämisestä, on sulkenut ne
lukon taakse ja vartioitsee niitä tarkoin.
Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille
noin kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston
professoria.
Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä
varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi
eksaktisiin tieteisiin.
Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa
käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä
sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee
kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri.
Siitä on kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai
pikemminkin puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.
Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla,
joka tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen
vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen
keskellä.
Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven,
koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni
ukkeli kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus
Beckillä oli kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut
sorvattu mitä hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten
pilkkujen tahraama kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa
keskellä hän tosiaan näytti sangen romanttiselta.
Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti
meille toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen
tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein
rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin
tehdä eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun
komendantti lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä
asiassa kaikkea mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein
pitänyt tästä aiheestani.
— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti
omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta
pääsen häneen kiinni.
Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa
levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja
mahdollisesti omiakin töitäni.
§ 6. — Lautenburg-Detmoldin valtio.
Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä
liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin
pituudelta. Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja
neljänkymmenen kilometrin välillä. Siinä on 280.000 asukasta.
Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka
katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.
Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki
virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan
Lautenburgin alueen läpi.
Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin
pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta.
Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta
erittäin soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.
Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla,
pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan
pääkaupunki, 40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus;
yksi prikaati ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä
husaarirykmentistä; yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli
rykmenttiä tykistöä, yksi insinööriosasto.
Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat
seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen
naisilla myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar
Charlotte-Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään
suurherttua Fredrik-August pitää valtikkaa mentyään naimisiin
kruununperijättären kanssa.
Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja
Saksan keisarin välillinen vasalli.
Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville.
Kaksi näistä edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on
sosialisti. Kaikilla kolmella on oikeus ottaa osaa herttuakunnan
valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi kertaa vuodassa Lautenburgin
linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin valtuuston presidentillä
ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston jäsenellä.
Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella
suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien
puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa
istuntojen ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.
§ 7. — Lyhyt kertaus: Lautenburgin elämä.
Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle:
kaksi tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden
historiaa. Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla
sivustalla. Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja
vasen puoli on kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.
Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin
tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa,
suurherttuan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua
kreivitär von Tepwitz, kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta
sitten.
Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän
tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden
suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa
Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.
Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua
väitettä, että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa
onnellisena olemiseen. Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella
muuta kuin luentojani. Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä
ollenkaan tunneta, antavat minulle aineiston.
Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan
suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä
eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein
tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka
toin mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja
on edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.
Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa.
Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet
nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen
hänelle lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on
suhteita kaupungilla. Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus,
ei aina, vaiteliaan Kesselin seuraan. Keskustelu sisältää silloin
pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia. Hänen oppilaansa ei muka
edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole hänen ammattiinsa
kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja osasikaan paremmin
ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä, ettei hänellä
maantieteessä ollut vertaistaan.
Juoden kahvinsa loppuun Kessel vastasi rauhallisesti:
— Maantieteilijä, joka ei tuntenut 77 mm kanuunan käsittelyä!
Cyrus kysyi harmistuneena:
— Pidätte siis nykyistä suurherttuaa etevämpänä?
— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi
tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on
olla suurherttua, tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta
maantieteilijät saisivat rauhassa työskennellä.
Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän
ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille,
että näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.
Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta
nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta
tämä tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi.
Sotilassoittokunta soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin
edessä. Minua huvittaa sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä
kömpelyys. Muistan ja myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali
von Dewitz sanoi ajutantilleen:
»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo
katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat
äitejä! Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota
vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset
posket, mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle
soturille se on nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]
Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän
ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä
huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit
sanoivat palatessaan vankeudesta:
»Pyytäkää saksatarta istumaan ja hän paneutuu pitkälleen!»
Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin.
Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos
toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?...