Maisteri Köyhänen kapusi tapansa mukaan pieneen vinttikomeroonsa. Hän
veti esille illallisensa, jonka hän oli hallista ostanut, ja valmistui
nauttimaan oppineen köyhälistön ateriaa. Hänen huoneessaan oli 2
huonekalua, nim. pöytä ja sohva, joka viimemainittu samalla kertaa teki
sängyn ja osaksi kirjakaapin virkaa.
Hän aukaisi siis ruokapakettinsa, josta tuli esille ranskanleipä ja
6 savustettua silakkaa sekä veti esille taskustaan maitopullon. Sen
jälkeen hän kattoi pöydän, levittäen pöytäliinaksi kaikki käärepaperit
ja asetti tälle aamiais-illallis-päivällisensä mahdollisimman
esteettiseen järjestykseen.
Maisteri Köyhänen oli nähkääs esteetikko ja hänen erikoisalansa
oli Italian renessanssi-ajan linnat, joista hän oli kirjoittanut
gradu-kirjoituksen ja joista hän valmisteli väitöskirjaa.
Tällöin hän huomasi valkealla paperilla erään kiiltävän, ruskean
eläimen, joka kodikkaasti tepasteli hänen edessään.
Eläin oli torakka. Se oli nähtävästi kyllästynyt talon köyhiin oloihin
ja päättänyt muuttaa majaa. Mutta nähdessään pöydällä ranskanleivän
murusia, ei se voinutkaan lähteä, vaan rupesi herkuttelemaan niillä.
Maisteri Köyhästä liikutti se, että hänet ehkä nyt jättää hänen
viimeinen ystävänsä. Varovaisesti hän kastoi tulitikun maitopulloon ja
siirsi maitopisaran torakan läheisyyteen.
Torakka joi ahneesti ja haukkasi tämän jälkeen leuvoillaan, joita
torakalla on ainakin 50, ranskanleipää päälle.
Maisteri Köyhäsen seuraava onnistunut yritys oli syöttää torakalle
savustettua silakkaa.
* * * * *
Maisteri Köyhäsen elämä oli tullut rikkaammaksi kuin ennen. Hän oli
saanut kodin. Hän tiesi, että häntä aina odotti hänen rakas torakkansa,
ja kun hän saapui yksinäiseen vinttikomeroonsa, oli hänellä aina mukana
torakalle jotain hyvää: milloin sokeripalanen, jonka hän oli pistänyt
taskuunsa kahvilasta, milloin palanen leivosta, jonka hän oli samalla
tavalla anastanut, milloin joku makeispalanen j.n.e. Kaikki nämä
aarteensa kuljetti maisteri Köyhänen muistikirjansa välissä, ja suuri
oli yhteinen ilo, kun toverukset illalla alkoivat ateriansa.
* * * * *
Mutta Köyhäsenkään ei pitänyt aina jäädä köyhäksi. Eräät
vaikutusvaltaiset henkilöt löysivät hänet, ja hänet korotettiin
vaikutusvaltaiseen virkaan. Ja hän joutui valtiollisille päivällisille,
joissa tuhansia herkkuja tarjottiin. Ja näillä päivällisillä juotiin
myös erään suurvallan malja. Ja koska tämä tapahtui maassa, jossa oli
kieltolaki, juotiin se "karpalomehussa".
Mutta vaikka herra Köyhänen oli kohonnut suureen arvoon ja kunniaan,
niin luuletteko te, että hän unohti rakasta torakkaansa. Hänen
liivintaskussaan oli kultainen kotelo, johon hän oli koonnut sopivat
jätteet juhlapäivällisestä. Ja kun hän saapui kotiinsa, jossa hänen
rakas torakkansa odotti häntä kultahäkissä, niin hänellä oli taas
tuomiset tuotavana.
Ja hienon hienolle pergamenttipaperille levitti hän murusen toisensa
jälkeen.
Ja torakka söi ja oli tyytyväisen näköinen ja lopuksi kulautti se myös
"karpalomehun" naamaansa.
Mutta tämän jälkeen näytti se voivan pahoin, ja lyhyt oli sen
kuolinkamppaus. Se ehti ainoastaan sätkyttämään viidettä jalkaansa ja
kastamaan sen "karpalomehuun" sekä laskemaan jalkansa sydämelleen.
* * * * *
Kului pitkät ajat, ennenkuin rikas herra Köyhänen pääsi ennalleen. Hän
mietti, miksi torakka oli kastanut jalkansa tähän "karpalomehuun".
Mutta lopuksi hänelle asia selvisi. Torakka tahtoi sanoa, että
"karpalomehu" oli sen kuoleman syy.
* * * * *
Herra Köyhänen oli hankkinut kaiken sen varaston, mikä tätä
"karpalomehua" oli olemassa, ja myynyt sen torakanmyrkkynä.
Hän on ansainnut satoja miljoonia markkoja. Ja lopuksi oli hän
lähtenyt viinimaihin nauttiakseen elämästä, sillä "keinotekoisesta
karpalomehusta" puhuttaessa valtasi hänet aina kuoleman pelko.
Hän muisti rakkaan torakkansa.