Hyvin pitkälle aletaan nykyaikana kaikkinaisessa kehityksessä
päästä. Mutta kaiken huippuna voidaan mielestämme pitää robottia eli
ihmiskonetta, jonka eräs insinööri, luonnollisesti amerikalainen, on
keksinyt. Olemme nähneet tämän koneen kuvankin eikä koneessa juuri
paljon ihmisen hahmoa ole. Korkeintaan voidaan sanoa, että sillä on
pää, kädet ja jalat, mutta muu ruumis sijaitsee jonkun matkan päässä
koneesta, josta itse robottiin johtaa suuret kimput johtolankoja.
Mutta eihän ulkonäkö olekaan pääasia, vaan pääasia on se, mihin
tämä laitos kykenee. Ja se kykenee m.m. mainiosti hoitamaan esim.
vesijohtolaitoksen vesisäiliön. Se soittaa puhelimella sovittuun
numeroon. Ilmoittaa, että puhelimessa on robotti N:o 17 ja että
pyydetään puhelimeen sitä ja sitä henkilöä, jonka jälkeen se tämän
henkilön puhelimeen saavuttua ilmoittaa, että nyt on vesi säiliössä
kohonnut niin ja niin korkealle. Ja jos insinööri sanoo, että kyllä
siinä jo vettä riittää, ja että säiliön hanat saa panna kiinni, niin
sanoo robotti: kiitos, ja pistää puhelimen torven paikoilleen ja menee
vääntämään säiliön hanat kiinni.
Mutta ei siinä kyllin, robotti hoitelee muitakin koneita, lueskelee
veden lämpötiloja, tirkistelee vesimittareihin, ja vastaa myöskin
näistä asioista tiedusteluihin, kun niitä puhelimessa tehdään. Ja
tuntee robotti, kuulemma, tarkkaan isäntänsä äänen, niin että se ei
muiden ihmisten määräyksistä ole millänsäkään. Ei sitä Köpenickin
kapteeni vetäisi huulesta.
Ja sen jälkeen kerrottakoon eräs todennäköinen tulevaisuuden kuvitelma:
Herrasväki Tiukkanen eli lähemmin sanoen rouva ja herra Tiukkanen
olivat melkein aina aluksi eri mieltä asioista. Mutta ei kestänyt
milloinkaan enempää kuin korkeintaan 10 minuuttia, kun jo herra
Tiukkanen oli täydellisesti yhtä mieltä rouvansa kanssa, sillä rouva
Tiukkanen painoi 125 kiloa, jotavastoin hänen aviomiehensä painoi
ainoastaan 52. Kun rouva Tiukkasessa ei sitä paitsi ollut löyhää lihaa,
niin on ymmärrettävissä, että hän oli oikeassa väittäessään, ettei hän
ollut milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi kumonnut hänen tahtonsa.
Eräänä päivänä istui herra Tiukkanen salin sohvalla ja veteli haikuja
noin 1/2 m pituisesta sikaarista. Kun rouva Tiukkanen oli aukaissut
eteisen oven, kuului sieltä mahtava ääni: Kuka rohkenee polttaa tässä
talossa sikaaria?
Aivan samassa silmänräpäyksessä kuului salin sohvalta herra Tiukkasen
tyyni vastaus: Minä pidän sikaareista ja siis minä myös poltan niitä.
Muutamaksi silmänräpäykseksi rouva Tiukkanen mykistyi, sillä
tällaista hän ei ollut ennen kuullut, mutta ainoastaan muutamaksi
silmänräpäykseksi tämä tapahtui, sillä hyvin äkkiä hän oli astunut
saliin niin painokkaasti, että lattiapalkit keinuivat, riistänyt
miehensä suusta sikaarin, heittänyt sen tulipesään, oikaissut miehensä
polvelleen ja kohottanut uhkaavasti kätensä, jonka jälkeen oli seuraava
tällaisissa tapauksissa tavallinen voitelu.
Mutta sen sijaan, että herra Tiukkanen olisi armoa rukoillut, huudahti
hän käskevästi:
Robotti hoi, vapautapas minut, ja vie tuo akka sänkykamariin.
Tämän jälkeen tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kiiltävä
nikkeliteräksinen hirviö astui esille viereisestä huoneesta ja sanoi
uhkaavalla äänellä: Kyllä minä opetan teidät, rouva Tiukkanen,
miestänne pieksämään! Ja tämän jälkeen tarttuivat teräksiset nivelet
rouva Tiukkaseen, jonka jälkeen hän sankarillisesta vastarinnasta
ja kautta koko talon kuuluvista avunhuudoista huolimatta siirtyi
sänkykamariin, jonka oven robotti veti kiinni.