Leopardi nimeltä "Rex" oli kauan aikaa ollut Lontoon eläintieteellisen
puutarhan ylpeys. Se oli komein kaikkien eläintieteellisten tarhojen
leopardeista. Kuninkaallisin liikkein näytteli se yleisölle mahtavaa
vartaloaan ja miehekkäitä kasvojaan. Se olisi kelvannut maalattavaksi
minkä korkean suvun aateliskilpeen tahansa.
Turhaan oli tarhan johtokunta etsinyt sille kyllin arvokasta puolisoa.
Mutta vihdoin löytyi kaukaisista neekerimaista leopardikaunotar, joka
katsottiin "Rexille" kyllin arvokkaaksi. Sille annettiin nimeksi
"Regina", s.o. kuningatar, ja se tuotiin eräänä kauniina kevätpäivänä
tulevan aviopuolisonsa asuntoon. Suuri uteliaiden joukko oli
kerääntynyt katsomaan, mitenkä kuninkaallinen pariskunta suhtautuisi
toisiinsa.
Kun nuori rouva oli astunut uuteen asuntoonsa, niin nousi sulhasmies
komeimpaan asentoonsa, väänteli mahtavia viiksiänsä ja loi siihen
yhden lumoavimmista silmäyksistänsä, niinkuin monokkelisilmäinen
salonkileijona ainakin.
Mutta sen sijaan, että nuori aviopuoliso olisi kainosti punastuen
alkanut tehdä naisellisen viehkeitä suloliikkeitä, se päästi ilmoille
hirvittävän karjunnan, niin että häkin kalterit ryskivät ja utelias
yleisö hätkähti kauhusta sydänjuuriaan myöten. Sitten se paiskasi
voimakkaalla käpälällä kuninkaallista aviopuolisoansa korvalle, niin
että tämä keränä kieri pitkin häkin lattiaa.
Ja tästä hetkestä alkaen sai "Rex" jättää entiset keikailevat
nuorenmiehen tapansa. Ei siinä päässyt enään paraatikävelylle itseään
näyttelemään ja silmää iskemään. Kun ruoka-aika tuli, niin ajettiin
hänen majesteettinsa kuningas ruokavadin äärestä kaukaisimpaan
nurkkaan, jossa se sai odotella siksi kuin hänen majesteettinsa
kuningatar oli syönyt parhaat palat ja jättänyt luut "Rexin"
kaluiltaviksi.
Hämmästyttävän pian tyytyi "Rex" kovaan kohtaloonsa. Alussa se oli
vähin murissut ja näytellyt hampaitansa, josta oli vain seurauksena
uudistettu selkäsauna, mutta vähitellen se alkoi alistuvasti tehdä
tuttavuutta katselijoiden kanssa. Se pisteli kielensä kalterien raosta
ja otti nöyrästi vastaan sen pienen ruuanavun, mitä sieltä voitiin
tarjota. Sitäpaitsi oli se hyvin tyytyväinen, kun pikku pojat ja tytöt
sitä silittivät ja hyväilivät, ja erittäin mielellään juoksi se heidän
pallojensa perästä, kun niitä heitettiin häkkiin. "Rex"-parasta oli
tullut kohtaloonsa tyytyväinen tohvelisankari.
Mutta kovasti näytti tämä uusi elintapa siihen koskeneen, sillä
vähitellen muuttui "Rex" hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Lopulta se
vetäytyi häkin äärimmäiseen nurkkaan, jossa se teki mitä merkillisimpiä
voimisteluliikkeitä, varsinkin usein seisoen etukäpälillään tai niillä
piesten rautaristikkoa niin, että veri kynsien alta tuiskui. Sitäpaitsi
se aukoili suutansa, päästeli jonkunlaista heikkoa ärinää ja mulkoili
silmiään.
Kaikki luulivat, että "Rex"-parka oli nöyryytyksen vuoksi menettänyt
järkensä.
Mutta eräänä helteisenä aamupäivänä selvisi arvoitus. Sillä yht'äkkiä
"Rex" nousi. Päästi hirmuisen karjunnan ja otti arvokkaimman ilmeensä
ja paiskasi hänen majesteettiansa kuningatarta kaikin voimin korvalle
niin, että tämä vuorostaan kieri pitkin häkin lattiaa. Ja kun se siitä
yritti nousta ylös, sai se uudestaan ympäri korviaan niin, että maailma
sen silmissä musteni. Ja niin ajettiin "Regina" vuorostaan nurkkaan
ja sai syödä ne luupalaset, mitä "Rex" itse sille suvaitsi säästää.
Sillä "Rex" oli harjoitellut viime ajat sekä äänenmuodostusta että
korvapuustin antoa ja oppinut taas luottamaan itseensä.
Tätä tilannetta kesti vain pari päivää, sillä sen jälkeen alkoi "Rex"
mitä ritarillisimmin kohdella parempaa puoliskoansa. Se alkoi sitä
hyväillä kaiken yleisön nähden ja kantoi aina parhaat palaset sen
eteen. Eikä aikaakaan, niin avioparin onni lisääntyi vielä silläkin,
että heidän elämäänsä ilmestyi sulostuttamaan nuori ja kaunis
perintöruhtinas. Kaunein leopardi maailmassa.
Tällainen on tämä kertomus. Ja se eroaa monesta opettavaisesta sadusta
siinä, että se on sanasta sanaan tosi.
Ottakoon siis siitä oppia se, joka haluaa.