Tämä kertomus on sangen murheellinen, sillä he eivät saaneet toisiaan.
Herra Piipari oli monta vuotta viettänyt vanhanpojan lohdutonta elämää.
Mutta kylmän pinnan alla kyti hänessäkin sammumaton hehku, jonka kerran
piti ilmiliekkiin puhkeaman.
Herra Piipari oli onnistunut kaikessa muussa paitsi naisten
keskuudessa. Nämä havaitsivat hänet köykäiseksi, vaikka hän painoikin
10 metristä leiviskää ja vaikka hänellä oli pankkikirja, kaupungintalo,
maatila ja auto eli siis kaikki, mitä nykyajan nainen vaatii.
Lukijattaremme varmaankin ihmettelee, minkävuoksi herra Piiparilla ei
ollut menestystä kauniimman sukupuolen keskuudessa, mutta ehkä oli
tähän syynä se, että, vaikka meidän herramme oli häntä valmistellessaan
käyttänyt runsaasti ainetta, niin hän oli silloin, kuin oli päästy
päärustinkiin, väsynyt työhönsä. Kasvojen alaosa kyllä oli vielä
mukiinmenevä, mutta nenä esim. oli suurempi kuin aatelismiehen,
ja muodoltaan muistutti se muovailematonta savimöhkälettä, ja oli
siihen sitäpaitsi tullut aivan liiaksi väriä, joten se säteili
kaikissa taivaankaaren vivahduksissa, jotapaitsi sen päässä nähtiin
kasvannainen, jota ei nykyisillä kirurgian keinoilla voitu poistaa.
Tukka-ainetta sitävastoin ei hänelle ollut riittänyt, sillä ne punaiset
haivenet, joita hänellä vielä oli jälellä, ympäröivät ainoastaan niskaa
ja korvien seutuja. Muu päälaki oli täysikuuta ja oli ollut sitä jo 20
ikävuodesta alkaen.
Näin oli siis herra Piipari joutunut osaksi aivan tahtomattaan pysymään
erossa kauniimmasta sukupuolesta, ollen hänen miltei ainoana seurana
konttoristinsa Hätänen ja yksinomaisena huvinansa silloin tällöin
jalkapallopeli, jossa varsinkin Hätänen oli mestari.
Mutta hänenkin vuoronsa oli tuleva. Hänen taloonsa oli muuttanut
rouva Svensson täysi-ikäisen tyttärensä Svean ynnä koiransa Kaaron
kanssa. Rouva Svensson oli pian huomannut, että talon isäntä ehkä
sopisi hänen Sveallensa, ja päätti kerran kutsua talon isännän
luokseen vaatimattomille päivällisille. Ja ettemme väsyttäisi lukijaa,
tyydymme toteamaan, että kaikki meni suunnittelujen mukaan. Kolmannen
punssilasin ääressä jäivät molemmat nuoret yksin ja vaipui neiti Svea
herra Piiparin kaulaan sanoen: "Minä olen sinua aina rakastanut, rakas
Kaarloni".
"Mistä sinä tiedät, että minun nimeni on Kaarlo?"
"Sehän seisoo sinun nimikilvessäsi", vastasi Svea.
Näin oli nuori pari salakihloissa. Mutta kihlaustahan ei sopinut
julkaista, ennenkuin nuori pariskunta oli esiintynyt julkisesti yhdessä
jossain huomattavammassa tilaisuudessa.
Asia järjestettiin siten, että eräs rouva Svenssonin tuttavista piti
suuret tanssiaiset, joihin tuleva sulhanen kutsuttiin. Myös hänen
konttoristilleen Hätäselle annettiin kutsut, sillä kenties kelpaisi
hänkin jonkun mammantytön omaksi.
Kellonlyönnilleen saapuikin siis Piipari konttoristinsa Hätäsen kera.
Ja oli herra Piiparille ja Hätäselle opetettu kaikki hienot
seurustelutavat ja olivat he moitteettomassa puvussa shapoklakkeineen
ja muine hienouksineen.
Ja aluksi kaikki meni sääntöjen mukaan.
Tuli sitten väliaika, jolloin nautittiin virvokkeita. Herra Piipari
ojensi kohteliaalla kumarruksella neiti Svenssonille viinirypäleitä ja
komean ranskalaisen päärynän. Mutta tämä päärynä oli niin suuri, ettei
se oikein pysynyt lautasella, ja kun neiti Svensson tarttui lautaseen,
niin päärynä vierähti lattialle.
Herra Piipari yritti heti tarttua päärynään, mutta syviin kumarruksiin
tottumattomana hän menetti tasapainonsa, hänen frakkinsa repesi selästä
ja nopeammin kuin tämä on kerrottu, hän makasi avuttomana lattialla.
Nähdessään esimiehelleen sattuneen tapaturman syöksyi herra Hätänen
paikalle, mutta samalla kertaa riensi sinne monta muutakin, ja niinpä
ei kukaan saanut käsiinsä päärynää, vaan vieri se erään kaapin alle.
Herra Piipari oli tällä välin noussut ja poistunut erääseen
sivuhuoneeseen, jossa hänen tuleva anoppimuorinsa, jolla aina oli
kaikki vehkeet mukanaan oli vetänyt frakin selkäsauman kiinni.
Luulisi siis, että koko asia olisi kuitattu, mutta niinpä ei ollutkaan.
Neiti Svensson piti päärynöistä.
Varsinkin oli hän ihastunut ranskalaisiin päärynöihin.
Kun hän huomasi, että päärynämalja oli tyhjä, kiintyivät hänen
katseensa vaistomaisesti kaapin alla olevaan päärynään.
Se jäi hänen mieleensä, eikä hän voinut sitä unhoittaa.
Erään tanssin jälkeen joutui hän sattumalta hetkeksi yksikseen eräälle
tuolille aivan lähelle kaappia ja silloin hän potkaisi sitä päärynää
saadakseen sen pois kaapin alta ja saadakseen sen käsiinsä.
Mutta tämän edesottamisen olivat herrat Piipari ja Hätänen huomanneet.
— Rouva Svensson oli heille kummallekin opettanut, että naisen ei saa
antaa nostaa mitään lattialta, vaan on kohteliaan kavaljeerin aina
kiiruhdettava apuun.
Kun siis neiti Svensson kurottautui ottamaan päärynää käsiinsä, syöksyi
herra Hätänen toisesta nurkasta häntä auttamaan.
Päärynän oli ensiksi saamaisillaan käsiinsä herra Hätänen, sillä hän
oli nuorempi ja notkeampi.
Mutta eihän tuleva sulhasmies voinut tätä sallia, joten hän potkaisi
päärynän etemmälle lattialla niinkuin jalkapallon ikään, ja kiiruhti
tarttumaan siihen kiinni.
Mutta herra Hätänen oli mestarillinen jalkapalloilija, ja hänessä
heräsivät hänen urheiluvaistonsa, joten hänkin vuorostaan potkaisi
päärynää ja lähti juoksemaan sen perästä.
Mutta silloinpa olivat muidenkin kavaljeerien jalkapalloiluvaistot
heränneet — eihän mies nykyään edes ole sivistynyt, ellei hän kykene
potkimaan jalkapalloa — ja pian pyörivät kaikki juhlan kavaljeerit
tämän päärynän kimpussa lennättäen sitä nurkasta nurkkaan ja yrittäen
tarttua siihen kiinni.
Kaikkein epätoivoisimmin pyöri joukossa herra Piipari, joka ei
ensimmäisen kerran perästä ollut onnistunut saamaan ainoatakaan
kunnollista potkausta.
Mutta kerran onnistui hänkin kaikella valtavalla voimallansa
potkaisemaan ja silloin lensivät päärynäntähteet ynnä herra Hätänen
suoraan neiti Svenssonin päälle.
Potkaus oli niin valtava, että neiti Svensson ja herra Hätänen kuolivat
— niin väitetään, liekkö totta. Päärynästä ei jäänyt jäljelle muuta
kuin jätteitä herra Piiparin kengän kärkeen.
Näin päättyi siis tämä romaani onnettomasti. He eivät saaneet toisiaan.