Jerusalemin hävitys.
Vihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle.
Roman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja
Titus kiirehti päättämään Judean sotaa.
Jerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen
ympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut
käyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus,
tärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman
olennon suosioon katsoen.
Taaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi
kuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan.
Mutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat
ja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat
kokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili
sinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet
onnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja
viettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka
täyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin
sisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen
saavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.
Mutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma
Romalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun
pelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä
vihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.
Vihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia,
jossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten
armeijat hankkivat asettamaan leiriään.
Jos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä,
se kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman
armeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen
kansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui
hourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla,
ylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli
oppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina
kunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta
heidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin
Romalaiset -- miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa
vaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan
verenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.
Jerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli
itseänsä vastaan.
Vallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa.
Eleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon
sen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella
hellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi
varmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty
yhteistä vihollista vastaan.
Lakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen
toinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma
Romalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien
lahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten
kunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan
ajatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi
ylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa
viljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin
elättämisestä sammui liekkeihin.
Tämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi.
Hän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon
lähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä
eripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet
sinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan
turvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi
ja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin
jaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän
näki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt
ketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.
Sillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli
mennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin
seuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi
avutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja
hämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa
armeijaa.
Tämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä
kaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja,
jolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta
tavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän
ei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli
saamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti
aikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin
tyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut
tämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut
Johanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan
ajatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin
onnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin
sovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen;
kehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän
löytäisi heidän valvomasta.
Mutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen
olivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa,
rehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet
uskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea
säilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt.
Taistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle,
että kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään
pelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä
luottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja
vaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun
kansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia
hänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin
povessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia
kauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen
rangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä
ilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät
pikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät
olevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.
Kaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä
päivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun
valleilla -- laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta
hebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät
yhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi
sana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä
kertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät
hänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella
aavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja
pudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.
Nämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui
pitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia
sanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella
sävelellä, joka ei koskaan muuttunut:
"Huuto idästä, huuto lännestä,
Huuto kaikista neljästä tuulesta,
Huuto Jerusalemista ja templistä,
Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse,
Huuto myös kaiken kansan ylitse.
Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!"
Isaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen
huutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean.
Häntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän
ei lausunut muuta kuin: "voi Jerusalem!" ja vielä yöt päivät sama huuto
kaikkui: -- "voi, voi Jerusalem!"
Vaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja
pitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena,
vaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen
kuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin
jonkun Jumalan profeetan ääni.
Ei muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana
surullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset
pelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen
pelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki
miekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä
ennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja
tuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi,
tulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana
ulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.
Suuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin
jumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut
pelolta katsella tätä merkkiä.
"Ei", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, "ei, tämä ei
ole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä
kuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu --
miekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen
olennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle,
kertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä
varten. Hän on tulossa!"
"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja!
Ylistetty olkoon hänen nimensä!"
Ja Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi
vilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen,
sytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää.
He yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat:
"Halleluja!"
Mutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa.
Heidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen
säikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä
havaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet
kuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.
Sadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki
ylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin
ympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa
perästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo,
ilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä
hyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes
kaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes
kokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa
taisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat
tappelun pauhinan ja sodan jyminän.
Tämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun
Romalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei
peljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat
saatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein
olento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu
kasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten
vihollisten täydellinen turmio.
Tätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen,
että jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat
herkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin
toivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä
sodan syttyessä.
Romalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta
piiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja
kaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri
kaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita
Romalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli
jyrkänteitä.
Mutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään,
Juutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa
nähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja
heittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.
Isaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika,
jolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella
ja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa
liikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he
olivat niin mainiot.
Häntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin
urhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja
seurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka
hän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa
ottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat
viimein lahoisivat.
Nyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla
sanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri
kehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti
itsensä häntä tottelemaan.
Romalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona
seisoi lähinnä.
Yht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.
Aukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja
vahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä
seurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset
sekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea
musteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja.
Sillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat
osaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet
mitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.
Kaikkien etupäässä kävi Isaak.
Romalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli
avoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella
ylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat
sotarintaan ja odottivat päällekarkausta.
Se tuli.
Huudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat
ukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista,
siksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko
Romalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät
vihollisiansa vastaan.
Romalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa
uskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet
koskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat
kaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään
luopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja
kestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet
peitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti
itsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että
hän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä
kumppanillensa.
Romalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu,
ja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa
esiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se
toi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä
joukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman
ensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten
hyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja
Juutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen
sotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla.
Romalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko
Juutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen
käsiksi sekä edestä että takaa.
Juutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi
laimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset
hämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän
rohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He
havaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet
enään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin.
Äkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille
samalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen
valloitettua lippua.
"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee
puolellamme!"
Tämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset
uskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja
että heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.
Mutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä,
lujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.
Kymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat
hyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa
tappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo
oli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset
ajoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.
Koko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut
kaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa
perästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.
Mutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin
jumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.
Labeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien
aaltojen eteen.
Heidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä
heittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he
kuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka
kaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma
täyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.
Juutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui
myöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä
ja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat
täytettiin.
Vihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä.
Tässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli
Romalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani
rohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä
he pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä
taisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta
Romalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta,
he yhä tungettiin taaksepäin -- tosin vaan askel askelelta, mutta itse
perääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.
Taaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.
Keskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä
ja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan
ikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei
mikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen
ympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja
kehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:
"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!"
Nyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska
hän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.
Legiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä,
kehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan
noita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja
muutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin
taisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen
juurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi
nähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja
kaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka
kaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.
Yhä he peräytyivät.
Epätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua
molemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja
aavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin
tulisen vihollisensa edestä.
He näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että
Juutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla
ruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin
sotataidolla.
Heidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta.
Silmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.
Sievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja
perääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle.
Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen
legionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo
kuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen
soturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.
Tämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui.
Juutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He
kääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa,
heidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat
edut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat
takana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki
hämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.
Avuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.
Romalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät
takaapäin vihollisten kimppuun.
Suljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka
taholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti
turmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten
joukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla
väistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä
vihollisten takana.
Juutalaiset voitettiin.
Äkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi
tie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he
työnnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja
Romalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman
edut.
Tänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä,
epäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla
kuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään
vastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.
Tuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin
kaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.
Oli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he
yhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he
olivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.
Heidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua.
Turhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin
lippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja
niin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit
avattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin
onnistunut saada sotalippu valtaansa.
Tämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.
Mutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen
perästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat
nyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa
asemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä
milloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja
alinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten
heitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.
Nuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin;
nakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä
perikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja
valleja.
Kiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten
kivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat
maahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi
heitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat
vonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki
ja pyrkiä suojaan.
Häviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse,
julistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta
eräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan
sekä häntä että hänen ennustuksiansa.
Kun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa
ennustavaa huutoansa:
"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!"
Hän herkesi tuokioksi.
"Kivijyrkäle tulee!" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät
yhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.
Kaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.
Profeetta seisoi liikahtamatta.
Nyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:
"Voi Jerusalem!
Voi, voi Jerusalem!
Voi minuakin!
Voi, voi minuakin!"
Kauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen
mähyksi.
Häviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.
Muurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot
vankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa
vaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat
muurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista
Juutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon
hellittämätön lujuus aina voiton.
Vihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön.
Hirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja
raivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset
taistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa
Akra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi.
Alakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen
keskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.
Alakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät
kuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä
voisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin
rinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän
johdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla
koettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. "Aika ei ole
vielä tullut", hän lausui; "jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat
tehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään,
silloin hän on ilmestyvä."
Ja kansa rohkaisi jälleen mielensä.
Mutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei
sammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut
tukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella.
Toisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli
poistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon
ja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.
Näin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat
toisiansa muurien sisäpuolella.
Yhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui.
Hän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut
silmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan
temppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta.
Vapauttajan täytyi tulla -- mutta milloin, voi! milloin?
"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!"
Tämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän
näki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta.
Tämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia
palkita, jota hän odotti.
Hänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa
hänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän
syöksi takaisin Israelin viholliset.
"Mutta, oi Herra, kuinka kauan?"
Voi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava
kaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.
Hirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä.
Useat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia
Juutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti
suuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean
tilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia
pauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien
tunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä.
Ei kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut
kaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.
Leiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria
vastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin,
ja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.
Ensiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta
melkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja,
karkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.
Mutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä
särjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei
oltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen
läpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat
vallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous
asettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan
sisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien
sisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla
väestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon
rientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta.
Ylt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan.
Kartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja
keihäitä ja palavia heitto-aseita.
Romalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän
vihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän
haitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa
edestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi
vihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin
kapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät
pois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.
Eräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin
kauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen
vastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli,
hänen iskunsa kävivät heikommaksi.
Yhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi
kohotetuilla aseilla häntä vastaan.
Romalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän
uuden vihollisen kanssa.
Mutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.
"Cineas!"
"Isaak!"
Molemmat tunsivat samalla toinen toisensa.
"Takaisin! takaisin!" huusi Isaak seuralaisillensa. "Tämä on minun
vankini."
Mutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan
he töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut
kuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak
heittäysi hänen eteensä.
"Takaisin", hän huusi. "Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on
minun."
Isaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa
Juutalaisissa. He peräytyivät.
"Tätä tietä!" lausui Isaak Cineaalle. "Joudu, taikka olet hukassa."
Ja hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.
Isaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta
häntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen
vankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä
vastuksella.
Tuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun
alaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina,
Juutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.
Vihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi
astua alas.
Cineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa.
Kartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla
kasan kuolleita ruumiita.
Isaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit
olivat naisten ja lasten ruumiita.
"He kuolivat nälkään!" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka
värisytti.
"Täällä", lausui Isaak vähän ajan perästä, "täällä sinä olet turvassa."
Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.
"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"
"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä
ajatella."
"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.
"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen
Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa
alttiiksi tässä taistelossa -- koko kansakunta, miehet, vaimot ja
lapset."
"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa
vastustaa?"
"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."
"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.
"Toivo -- niin. Enemmän -- usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me
uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee
meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."
"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä,
jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät?
Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan,
voi sinä kaikkein korkein?"
"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa.
Kenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin
pakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta,
oi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi
enemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on
vihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?"
"Titus on armelias. Hän säälii teitä", lausui Cineas. "Hän koettaa
poistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä
vastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka
kuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi
kuitenkin teidän hallussanne."
"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman
valtakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin.
Kärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva
voitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme
enemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me
voimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme
tehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka
on meidän vapahtava."
"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin
Titus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin
Juutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä."
Cineas ei puhunut sen enempää. Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää,
mutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa
keskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin
toiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja
tehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja
hän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva. Tälle sielulle, sen
erehdyksille, sen toivoille, sen kaipaukselle ja sen ylevälle uskolle
olivat kuitenkin hänen myötätunteisuutensa ja kyynelensä tarjona.
Hänen tilansa oli perin vaikea. Hänen henkensä oli pelastettu; mutta
kuinka kauaksi? Hän oli semmoisessa kaupungissa, jossa kansa joka päivä
kuoli nälkään, jossa ihmiset taistelivat keskenänsä ruoastaan, ja
nälänhätä tuhosi paljon enemmän väkeä luin Romalaisten miekka. Hän oli
yksinäisessä asunnossa, mutta jos häntä kerta havaittaisiin, hän oli
hukassa. Isaak itse ei tietänyt mitä tehdä. Mahdoton oli laskea hänet
vapaaksi. Valleilla pidettiin nyt niin tarkkaa vahtia, että jokainen
paon yritys olisi huomattu.
Mutta yksi pelastuksen keino ilmestyi ennen pitkää. Vaikka Romalaisten
oli täytynyt peräytyä, he kuitenkin varustivat itseänsä voittamaan
takaisin, mitä oli kadotettu. Uusi rynnäkkö tehtiin. Muurinrikko
lavennettiin ja summattomia joukkoja tulvaili siitä sisälle,
valloittaen kaikki. Pitkäänsä, vakaasti ja täydessä järjestyksessä he
astuivat katuja myöten, ajaen Juutalaisia edessänsä, varjellen itseänsä
äkillisestä päällekarkauksesta sillä että he lähettivät sotamiehiä
pitkin rakennusten kattoja ja tappaen kaikki, jotka olivat huoneissa.
Näin he tekivät toisen rynnäkkönsä ja valloittivat koko Akra nimisen
kaupungin-osan, siksi kuin viimein Juutalaiset karkoitettiin pois ja
turvautuivat ylimpään kaupungin-osaan, johon kuului Sion, Morian vuori
temppelineen, ja Antonian torni.
Kun Romalaiset tunkeusivat joka kaupungin osaan, he kulkivat pitkin
sitä katua, johon Cineas oli suljettu. Hän juoksi rakennuksen harjalle,
kun hän kuuli heidän huutonsa. Hän näki Romalaisten sotalippujen
välkkeen. Hän oli pelastettu.
Mutta vaikka Romalaiset olivat näin valloittaneet Bezethan ja Akran,
vaikein tehtävä kuitenkin oli jälellä. Sionin vuori oli melkein
mahdoton valloittaa. Temppeli oli mitä lujimmalla tavalla linnoitettu;
ja Antonian torni oli yksistään kyllin vahva vastustamaan kokonaista
armeijaa, vaikka kohta kaikki muut paikat olisivat valloitetut.
Tämmöinen työ oli Titon edessä.
Ennenkuin Titus saatti piirityksen perille, hän kuitenkin vielä tarjosi
armoa. Vimmattu kansa hylkäsi halveksien hänen tarjomuksensa.
Niitä tosin oli monta, jotka kurjuudessaan eivät halanneet mitään niin
paljon kuin heittämystä. He katsoivat omia johdattajiansa mitä
viheliäisimmiksi ihmisiksi. He eivät nähneet ainoatakaan miestä, jossa
olisi ollut rehellisyyttä ja todellista isänmaanrakkautta ja jonka
ympärille heidän olisi sopinut kokoontua. Mitä Johannes ja Simon
olivat, että he olisivat heihin luottaneet? Näitten miesten lähettiläät
kävivät alinomaa ympäri, ryöstäen ja murhaten ja yleistä onnettomuutta
enentäen. Se kansa, jota tämmöiset johdattivat, ei näyttänyt olevan ne
valitut, joitten luo joku vapauttaja tulisi. Heiltä katosi miehuus ja
uskallus. Usko kuoli, ja tuhannet ajattelivat, että jumala oli hylännyt
Israelin.
Näin tungettuina kokoon Sioniin Juutalaiset alkoivat nähdä mitä
kauheinta nälkää. Elatus-aineita ei voitu hankkia kuin varkain, ja mitä
saatiin vallien sisäpuolelle, sieppasivat ne usein käsiinsä, jotka
olivat lähinnä. Useat koettivat paeta, ja niin he karkasivat oman
onnensa nojaan Romalaisten luo. Monta näistä Romalaiset surmasivat
heidän maanmiestensä entisen petollisuuden rangaistukseksi, mutta
kuitenkin suuri paljous pelastui. Vaan sisällisessä tyranniudessaan
Johannes ja Simon lähettivät kaikkialle suuria miesjoukkoja pakoa
estämään. Nämät kävivät kartanosta kartanoon ja missä hyvänsä he
löysivät jonkun, joka halasi lähteäksensä pois taikka oli edes
tyytymätön, he löivät hänen kuoliaksi. Jokainen kartano oli jäänyt
kuljeksivien laumojen saaliiksi. Muutamat tulivat ryöstön, mutta
useimmat elatus-ainetten vuoksi. Monta vähäistä ruokavarastoa, jota
jonkun perheen isäntä oli vaivalla säästänyt, veivät tämmöiset konnat
ja heittivät perheen kuolemaan kovinta kuolemaa.
Vihdoin Titon heitinkoneet olivat valmiit ahdistamaan Antonian tornia.
Tämä oli mitä tukevimmalla tavalla rakennettu ja sijaitsi ympäristöä
hallitsevalla paikalla. Suunnattoman suuria koneita varustettiin täällä
ja mahdottoman isoja muurinsärkiöitä kuljetettiin muureja kohden. Mutta
Juutalaiset työskentelivät yhtä suurella innolla. He kaivoivat
perustukset pois heitinkoneitten alta ja täyttivät onkalot
syttyväisillä aineilla, joihin he pistivät tulta. Tuli poltti
kaivettujen käytävien kannatuspuut, ja äkki-arvaamatta nuot kauhean
isot heitinkoneet roiskahtivat liekkeihin, jotka leimahtivat ylös
pirstaleita myöten ja nielaisten kaikki panivat tuhaksi Romalaisten
pitkällisen työn.
Heitinkoneet näyttivät turhilta, ja toista neuvoa täytyi koettaa. Titus
päätti saartaa kaupunkia nälänhädällä ja niin tavoin pakoittaa
asukkaita antaumukseen. Legionat asetettiin pieniin joukkokuntiin
yltympäri kaupunkia. Joka mies teki työtä, jopa semmoisella innolla,
että erittäin lyhyessä ajassa, kolmessa päivässä, semmoinen salpa
ympäröitsi koko Jerusalemia, jonka ylitse ei kukaan päässyt.
Nyt nälänhätä näytti todellakin välttämättömältä. Tähän saakka oli
elatus-aineita tavattomalla rohkeudella tuotu kaukaisilta seuduilta, ja
ihmiset saattivat pimeällä päästä kaupunkiin; mutta nyt tämä vartioilla
varustettu romalainen valli esti kaikenlaisen yhteyden ulkopuolen
maailman kanssa.
Kun saarros oli saatu valmiiksi, Titus lähti käymään sitä yliympäri;
häntä seurasivat useat upseerit, joitten joukossa Cineas ja Labeo. Kun
he tulivat siihen paikkaan, jossa Hinnomin syvä laakso oli heidän
allansa, he näkivät näyn, joka puhui äänekkäämmin kuin sanat
piirityksen kauhuista. Hautaamattomia ruumiita makasi siellä
tuhansittain, peittäen laakson pohjaa ja vietoksia, johon niitä oli
kaupungista kannettu ja huolimattomasti viskattu. Näitten mätänemisestä
lähtevä paha haju täytti ilman. Titoa pudistutti, ja hän huusi jumalia
todistajiksi, ettei hän ollut syypää tähän.
Kaupungin sisässä nälänhätä nyt kohtasi kaikkia. Koko perheitä kuoli.
Cineaan sopi nähdä tämän suuren tuskan merkit, kun hän katsoi alas
Hinnomin laaksoon; mutta kaupungin sisässä Isaak näki ja tunsi itse
tuskan.
Päivästä päivään joku kauhun kertomus tuli hänen kuuluviin;
kertomuksia, joita ei voinut uskoa, luonnottomia, inhottavia;
kertomuksia, joitten toden-näköisyyttä täytyi epäillä, siksi kuin yksi
seikka tapahtui, joka saatti hänen uskomaan kaikki, ja ensiksi synnytti
hänen mielessään sen ajatuksen, että jumala oli ijäksi kääntänyt
kasvonsa pois Israelista.
Nälästä vimmastuneena eräs nainen tappoi oman lapsensa elättääkseen
itseänsä sen lihalla. Ne nälästyneet raukat, jotka tulivat hänen
huoneesensa ruokaa etsimään, näkivät tuon julman atrian ja lähtivät
pois kauhistuneina. Kaupunki kaikkui tästä hirveästä kertomuksesta.
Isaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.
"Voi Abrahamin jumala!" hän lausui katkeralla sydämellä, "jos tämmöisiä
sallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?"
Silloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka
kultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin
ennen.
"Sinä korkeimman olennon asunto!" hän lausui; "Israelin pyhä paikka!
Kun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi
Israelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla
sinun raunioihisi."
Isaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli
epätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa,
koettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.
Romalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä
Antonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen
joukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä
matkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten
vartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus
ilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu.
Tuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset
hämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.
Tornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten
riensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin
samassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja
syöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan.
Pitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin
takaisin.
Antonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi
täydellistä voittoa.
Katsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli
päästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin,
jotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa
heittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi
suurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys,
mutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua.
He työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi
semmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän
tuumillensa.
Ennen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko
piirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet
hänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille
onnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi
myöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin
kirkkaana hänen silmiensä edessä -- maailman ihmettä -- Israelin pyhää
paikkaa.
Kerran vielä hän tarjosi heittämystä, mutta se hylättiin.
Sinä päivänä suuri kauhu valloitti Juutalaiset.
Ilmoitettiin, että _jokapäiväinen uhraus_ oli jäänyt tekemättä.
Uhriteuraita ei löytynyt enään.
Jokapäiväinen uhraus, jota oli toimitettu vuosisatojen kuluessa, oli
loppunut, side, joka sitoi Israelin jumalaansa, oli iki-päiviksi
katkennut.
Isaak kuuli nuot uutiset, mutta ne eivät häntä kummastuttaneet. Hän oli
valmistanut itseänsä kaikkein pahimpiin. Syvempi synkkämielisyys
vallitti hänen. Hän kuuli monen, joka vielä pysyi vuosisatojen
rakkaassa uskossa, vakuuttavan, että nyt, koska uhraus oli loppunut,
vapauttajan täytyi tulla. Hän kuuli tämän, mutta hymyili vaan
katkerasti.
"Vapauttaja", hän lausui. "Niin -- niin, vapauttaja on lähellä; mutta
meidän kaikkein vapauttaja on kuolema."
Muurinsärkiät jyskyttivät päivät päätänsä temppelin valleja; mutta
näitten kauhean isojen kivien, jotka entisinä vuosisatoina olivat
pystytetyt ja näyttivät jättiläisten työltä, ei voitu mitään.
Muurinsärkiät eivät voineet järkyttää entisten Juudan kuninkaitten
kiviä.
He ryhtyivät nyt muihin neuvoihin ja sytyttivät isoja valkeita porttien
eteen. Tuli levisi. Nuot tukevat portit eivät kestäneet ankaraa
kuumuutta. Ne hiiltyivät, kouristuivat ja viimein luhistuivat.
Tuskin malttoivat Romalaiset odottaa valkean asettumista. Niin
kiivaasti he halasivat ryhtyäksensä rynnäkköön. He syöksähtivät
porteista sisälle, mutta tapasivat täältä Juutalaiset seisomasta
lujina, yhtä vääjäämättöminä kuin ennen, uudesti rohjentuneina, koska
he taistelivat pyhällä alalla. Tuli levisi pylväskäytäviin ja hävitti
puu-aineen. Mutta keskellä valkeata Juutalaiset yhä pitivät puoltansa,
ja viimein Romalaiset pakoitettiin perääntymään.
Mutta rynnäkkö uudistettiin seuraavana päivänä. Romalaiset töyttäsivät
esiin yhä lisääntyvissä joukoissa. Juutalaiset voitettiin vihdoin. He
vetäytyivät sisemmälle temppelin pihalle.
Nyt viimeisen taistelon päivä tuli.
Sinä päivänä oli kaikki ratkaistava. Titus oli antanut ankaran käskyn,
ettei pyhää rakennusta saisi vioittaa ja että niitä tulia, joita he
käyttivät ryntäyksessään, pidettäisiin syrjällä tästä paikasta.
Tämän päivän aamu koitti. Oli kymmenes päivä Ab nimisessä kuukaudessa,
vuosipäivä, jona muinoin Aabelin kuningas poltti temppelin.
Tänä aamuna ilmestyi kiihottuneille Juutalaisille jotakin, joka osotti
heille, että kaikki oli hukassa.
Päivä valkeni varhain ennen auringon nousua, samalla kuin näkymö
yliympäri peittyi himmeään aamuhämärään.
Yht'äkkiä kuului kumina, summattomien joukkojen juoksun kaltainen
sähinä, ynnä lukemattomat äänet, matalina, juhlallisina, äärettömän
surullisina:
"_Lähtekäämme täältä_!"
Nämät sanat kuulivat Juutalaiset, kun he laihoina ja nääntyneinä ja
epätoivoon joutuneina katselivat ja kuuntelivat:
"_Lähtekäämme täältä_!"
Noitten joukkojen juoksu kävi yhä mahtavammaksi, koko ilma ja koko pyhä
kunnas tuntuivat olevan täynnä niitten läsnä-olosta.
Viimein ne muuttuivat silmin nähtäviksi samoin kuin ne ennen olivat
korvin kuultavat.
Yht'äkkiä nähtiin tummassa hämärässä lukemattomia haamuja, jotka
täyttivät ilman ja tiiskuivat edelleen pitkässä juhlakulussa, päät
alaspäin, ikäänkuin huolehtien ja kasvot kätkettyinä vaatteisin, ja yhä
kuului vaikeroiminen.
Varjokkaista reunustoista nyt selitettiin niitten kalujen pyhät kuvat,
joita käytettiin temppelissä jumalan palveluksessa -- näkyleivän pöytä,
kultainen kynttiläjalka ja ennen kaikkia tuo pyhä liiton-arkki, joka
kerta seisoi vanhassa temppelissä, jonka armoistuimen yli oli Pyhimmän
varjo. Kaikki nämät eroitettiin. Ja Juutalaiset, joitten aisteja
pitkälliset yövalvonnat ja paastoamiset olivat häirinneet, huomasivat
ne, kun ne näyttivät liikkuvan ilmassa.
Viimein kaikki katosi, ja aurinko nousi ja valaisi noita kauhun
kasvoja, jotka tuijottivat sitä paikkaa kohden, jossa näky oli
hävinnyt.
Epätoivon huuto pääsi kaikkein huulilta. He tiesivät, että heidän
hetkensä oli tullut.
Romalaiset hyökkäsivät rynnäkköön. Koko armeijan sotakuntoinen
väki tuotiin esiin tekemään tätä ryntäystä ratkaisevaksi ja
vastustamattomaksi. Suunnattoman suuria joukkoja liikkui rinnettä
ylöspäin ja virtaili noihin aukkoihin, joita liekit olivat tehneet.
Juutalaiset tiesivät, että kaikki oli hukassa, mutta he taistelivat
niin, kuin eivät olleet koskaan ennen taistelleet. Joka mies halasi
kuolla, mutta oli päättänyt oman henkensä palkinnoksi panna yhden
Romalaisen hengeltä.
Taaksepäin, vielä taaksepäin he tungettiin, mutta yhä he taistelivat.
Etenevät Romalaiset seisoivat viimein pyhän rakennuksen edessä. Tämän
ympäri taistelo raivosi. Juutalaiset tahtoivat ennen kaikkia kuolla
lähellä sitä.
Cineas ja Labeo olivat tuossa, keskellä tappelua, ja huomasivat
Juutalaisten epätoivon ja koko heidän alttiiksi-antonsa. Yht'äkkiä
joku romalainen soturi sieppasi kekäleen käteensä ja syöksähti
temppelin luo. Hän piti sitä ylöspäin yhtä ikkunata vastaan. Liekit
rupesivat temppeliin. Ne levisivät käsittämättömällä nopeudella pitkin
puu-ainetta ja kalliita ikkunavaatteita. Valkean valo seisautti kaikki.
Kauhun huuto pääsi Juutalaisten suusta. Yhteisestä mielenvaatimuksesta
he töyttäsivät kaikki pyhän rakennuksen luo.
Romalaiset itse pysähtyivät tuokioksi.
Liekit leimahtivat ylös, peittäen kaikki, kunnes koko toinen puoli oli
tulessa. Juutalaiset nostivat ylös kätensä epätoivossa. He riensivät
sisään ja ulos, muutamat rajusti huutaen toisia pelastamaan tätä
paikkaa.
Viimein näky ilmestyi, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Temppelin katolla yksi mies seisoi, pitäen kädessään miekkaa, jota
taistelon veri ja palavan rakennuksen savu olivat tahranneet. Hän
seisoi tuokion liikkumatta, ollen sillä puolella, jota tuli ei vielä
ollut saavuttanut ja katsellen liekkejä, jotka toiselta puolen
ammahtivat taivasta kohden.
Kun Cineas katsoi ylös alla olevasta joukosta, hän tunsi nämät kasvot.
Se oli Isaak.
Muutamia silmänräpäyksiä Isaak seisoi liikkumatta. Nyt hän astui
eteenpäin ja viskasi miekkansa liekkeihin.
Tuosta hän nosti puristettua nyrkkiänsä taivaasen päin, ja katsellen
ylös huusi korkealla ja ankaralla äänellä:
"Voi Abrahamin jumala! Miksi pilkkasit sitä kansaa, joka luotti
sinuun!"
Silmänräpäys -- hän riensi eteenpäin ja hypähti riehuviin liekkeihin.