Loppu.
Kaikki oli ohitse!
Romalaisten hellittämättömyys oli vienyt voiton Juutalaisten
uskonvimmasta. Pyhä rakennus oli poltettu tuhaksi. Romalaiset pitivät
voitonriemua Sionin raunioilla. Juudan kansa kadotti vanhan
asemapaikkansa ja aloitti vuosisatoja kestävää maankulkeuttansa.
Romalaisten armeija päätti työnsä, kokosi kurjat kansan tähteet ja
lähetti ne maanpakolaisuuteen. Ne Juutalaiset, jotka jäivät maahan,
olivat pakoitetut etsimään piilopaikkoja -- lymyttelemään
vuorenloukoissa -- ja odottamaan siksi kuin tämä onnettomuus taukoisi.
Kuukausi kului toisensa perästä.
Vähitellen muutos tapahtui. Turvaton ja kova-osainen kansa rohkeni
palata takaisin rakastettuun Jerusalemiinsa ja rakentaa uudestaan
hävinneitä asuntojansa.
Niitten joukossa, jotka näin palasivat, olivat kristityt, joille
Jerusalem oli yhtä kallis kuin Juutalaisille. He olivat paenneet heti
myrskyn lähetessä, sillä he tiesivät, mimmoinen loppu oli oleva. Kun
nyt loppu oli tullut, he pyrkivät kerran vielä siihen paikkaan, joka
oli niin pyhä heidän silmissään sen kautta, että heidän Herransa oli
siellä oleskellut.
Labeo ja Cineas katselivat Jerusalemia semmoisilla tunteilla, joita ei
mikään muu paikka voinut synnyttää.
Täällä se ihmeellinen olento kerta asui, jota he olivat oppineet
pitämään toivonansa, lohdutuksenansa ja kaikkein etsintönsä päämääränä.
Täällä oli vielä Hänen askeltensa jäljet; täällä näytti vielä Hänen
läsnä-olonsa varjo pysyvän; ja Hänen sanansa tuntuivat vielä soivan
ilmassa.
Kaikkialla heidän ympärillänsä hävitys vallitsi. Ne harvat asukkaat,
jotka yrittivät asumaan siellä, ne vaan enensivät paikan surkeata
näkyä. Muurit olivat jaotetut. Rakennukset raunioina. Kuolleitten
ruumiita oli haudattu; mutta milloin ikänänsä Cineas katsahti alas
Jerusalemin ympärillä oleviin syviin laaksoihin, hän ajatteli sitä
näkyä, jonka hän kerta oli nähnyt, kun ruumiita tuhansittain makasi
siellä.
Kun he katsoivat ympärillensä kaikkiin näihin, heidän mieleensä muistui
Kristuksen sanat, joita tämä oli lausunut, kun hän itki Jerusalemia.
Jerusalem! hyvinpä se kaipasi kyyneliä; myöskin jumalallisen olennon
kyyneliä.
Niin kristityt palasivat kerta vielä elämään entisillä
asuntopaikoillansa ja vielä kerta etsimään noita seutuja, jotka olivat
heille niin kalliit. Näitten joukosta Cineas ja Labeo tapasivat monta,
jotka voivat antaa joka paikalle sen oman sulon ja palauttaa
jumalallisen olennon elämän heidän eteensä koko sen sanomattomalla,
liikuttavalla voimalla.
Tuossa he näkivät öljyvuoren; tuossa he näkivät Gethsemanen; ja tuossa
he näkivät ennen kaikkia Golgatan vuoren.
Kaikki nämät seikat ja monet muut molemmat ystävät näkivät, kun he
kävelivät nöyrinä, täynnänsä kunnioitusta ja puhdistettuin sydämin
keskellä näitä näkymöitä, kuunnellen noitten leppeitten kristittyin
kertomuksia, jotka niin hellästi seurasivat Herransa jälkiä sen
kaupungin ympärillä, jota Hän rakasti ja johon Hän oli kuollut. Tämän
kaupungin rauniot kuvasivat heidän eteensä jotakin, joka puhui Hänen
jumaluudestaan; siinä kammottavan ankarassa kohtauksessa, joka oli
tapahtunut heidän silmiensä edessä, he näkivät vanhan ilmestyksen
lopun, jonka jälkeen uusi oli tuleva. Se Vapahtaja, jota Juutalaiset
odottivat, oli todella tullut. Hän oli tehtävänsä tehnyt. Hän oli
mennyt pois. Mutta Juutalaiset eivät tietäneet sitä. He olivat
sokeuttaneet silmänsä ja paaduttaneet sydämensä; ja sillä välin kuin he
jäykällä itsepintaisuudella vartoivat aineellista kunniaa
kansakunnallensa, he olivat syöstyneet pohjattomaan kurjuuteen.
Kun aika kului, tuntui näistä molemmista vihdoin ikäänkuin kaikista
esineistä, jotka voivat vetää heidän ajatuksensa puoleensa, ainoastaan
tämä asia ansaitsisi heidän etsimistänsä, ja se oli Hänen löytämisensä,
jota he nyt alinomaa halasivat oppiakseen, rakastaakseen, jolle he
tahtoisivat antaa kaikki tunteensa ja koko elämänsä.
Viimein Romalaisten armeijat määrättiin toisiin asemapaikkoihin, ja
Cineas ja Labeo, joitten oli täytynyt tähän asti pysyä Palaestinassa,
saivat nyt vapaasti palata ja noudattaa omaa mielitekoansa. Eivätkä he
tämän suhteen halanneet mitään niin paljon kuin ristiin naulitun
Jesuksen Kristuksen tuntemista.
Pergamossa he löysivät opettajan, joka kertoi heille kaikki, mitä he
tahtoivat tietää.
Hänen jalkainsa juuressa he istuivat, tyytyväisinä häntä kuunnellen ja
vastaan-ottaen häneltä kertomuksen siitä _Jumalallisesta sanasta_,
josta Cineas oli kerta lukenut filosofien kirjoissa, joissa tätä nimeä
käytettiin ihmisten kaipausten ilmoittamiseksi. Nyt he oppivat, että
_Sana_ oli muuttunut lihaksi ja että ihmiset olivat nähneet Hänen
kunniansa, Isän ainosyntyisen pojan kunnian, joka on täynnä armoa ja
totuutta.
Tältä opettajalta he kuulivat suuremman ja jumalallisemman opin, kuin
mikä koskaan oli Athenassa kuultu.
Ja kaikki tarkoitti vaan tuota yhtä ylevätä totuutta: "Jumala
rakastaa!"
Jumala rakastaa! Tämä oli koko ilmestyksen päämäärä. Kaikkivaltias on
myöskin kaikkia-rakastava. Oi jumalallinen ja ääretön totuus! täytyi
olla Jumala itse, joka antoi tämän ihmisille.
Pergamus näytti pyhältä paikalta, kun he kuuntelivat kertomusta
Kristuksesta -- Kristuksesta Hänen teoissaan, sanoissaan,
rukouksissaan; Kristuksesta Hänen voimassaan ja laupeudessaan;
Kristuksesta Hänen viisaudessaan ja tiedossaan; ennen kaikkia
Kristuksesta Hänen rakkaudessaan.
Ja he oppivat, että Kristus, kun Hän meni pois, ei jättänyt omiansa
lohdutusta vaille.
Hän oli mennyt, mutta Yksi oli jäänyt ja oli aina jäävä, kautta
vuosisatojen, loppuun saakka; Yksi, joka on jumalallisen rakkauden ja
hellyyden olemus; Yksi, joka itsessään käsittää kaikki rajattoman
armon syvyydet; jonka toimi on ihmisten saattaminen Jumalan luo,
anteeksi-antamisen ja taivaan tien aukaiseminen, rauhan lausuminen
murehtivalle, toivon tuottaminen ja epätoivon karkoittaminen: Pyhä
Henki, Lohduttaja.
Kaikki näitten miesten mielipyynnöt näyttivät yhdistyvän tähän. He
tyytyivät asumaan siellä. He olisivat mielellään unhottaneet kaikki
muut asiat ja viettäneet elämänsä hurskaassa mietinnössä.
Mutta tämä ei sopinut heille.
Toista kuin hiljaista mietintöä tarvittiin. Heidän velvollisuutensa oli
toisenlainen.
Tämä velvollisuus oli ennen kaikkia Kristuksen seuraaminen; ja niinkuin
Hän koetti kaikista enimmin kutsua ihmisiä Jumalan luo ja pyhyyteen,
niin tuli myöskin kaikkien Hänen oppilaittensa, itsekunkin omalla
tavallansa tehdä.
Ja niin Cineas ja Labeo vaadittiin saattamaan muille ihmisille sitä
totuutta, jonka he olivat oppineet.
Cineas lähti Athenaan ja siellä filosofian oppilaitten ja opettajien
keskellä hän kulutti elämäänsä julistaessaan ylevempiä oppeja kuin
Platon. Omasta kokemuksestaan hän tiesi parhaitten osoittaa, missä
filosofia ei riittänyt; ja jossa Plato epäröitsi, hän näytti, että
Kristus oli aivan kylläinen.
Tämä tuli hänen elämänsä työksi: kansan eteen astuminen, ristiin
naulitun Kristuksen julistaminen tuossa ajatuksen keskustassa, vanhan
maailman neron ja tiedon pääkaupungissa. Hän ajatteli, jopa syystäkin,
että koko hänen mennyt elämänsä, hänen moninaiset tunteensa, hänen
laveat kokemuksensa muissa sekä filosofiallisten että juutalaisten
oppien laaduissa, hänen avara maailman havaintonsa, kaikki ilmoittivat
Athenaa hänelle sopivaksi paikaksi.
Hänen työnsä ei ollut turha. Hän kävi ympäri kaikissa kansanluokissa,
puhuen, saarnaten, keskustellen, kehoittaen, siksi kuin Athenalaiset
pilkalla rupesivat nimittämään häntä "uudeksi Sokrateeksi"; mutta
Cineaalla oli aivan toisenlainen esi-kuva kuin Sokrateen, ja hän koetti
muodostaa koko elämäänsä Jesuksen elämän mukaan.
Hän sai kärsiä paljon vastusta ja ivaa. Hän sai kuulla monta
pilkkapuhetta, ja vuosikausina ihmiset eivät herjenneet ihmettelemästä,
kuinka kukaan Megakleidi ja nerollinen mies, joka tunsi hyvin kaikki
Kreikan taiteet ja kirjallisuuden ja filosofian, oli koskaan saattanut
ruveta ristiin naulittuun barbarilaiseen uskomaan.
Eivät kuitenkaan kaikki olleet ilkastelioita. Oli monta, joilla
oli samat tunteet kuin kerta hänellä. Näitten luona hänen
lähetystoimensa onnistui, ja hän iloitsi, kun hän näki, että monet
sydämet vastaan-ottivat sen lohdutuksen, jota ainoastaan Kristus voi
tuottaa.
Labeolla oli eri vaikutus-ala. Hän ei ollut luonnon eikä kasvatuksen
puolesta sovelias liikkumaan pilkkaavien sofistain ja väittelevien
filosofien parissa. Hän tahtoi jutella tuota yksinkertaista ristin
kertomusta yksinkertaisille ihmisille.
Sillä mitä muuta hänellä elämässä oli, kuin tämä. Suuren surun muisto
oli vielä hänessä eikä mikään, jota maailma saatti tarjota, häntä
miellyttänyt. Hän oli saavuttanut rauhan, ja hänen ainoa halunsa oli,
että hän saisi antautua rauhan evankeliumin julistamiseen.
Mutta ennenkuin hän lähti siihen paikkaan, jossa hän aikoi viettää
jälellä olevat päivänsä, hän kävi viime kertaansa Romassa.
Juliolta oli tullut kirje, joka ilmoitti, että Labeon kunnian-arvoisa
äiti oli kuolemallansa.
Yhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä
paljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat
hänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo
suloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen
lemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen
sotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi
vastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta.
Omassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista
lohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän
jollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen
kaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa
puoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä
sopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia
havaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta
kuin pimeyttä.
Mutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli
hänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän
näki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta
ja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli
vaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta,
joka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä,
kertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin
viimein uskoi.
Mutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se
kirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.
Kaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät
jälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän
tunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat,
joita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.
Se suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti
myöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi
kadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin
kunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä
ilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn
seurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä
tarkoitukseksi.
Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota
Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa
hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi.
Hän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei
tahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän
antanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin
kieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne
tuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi
taikka heidän yritystensä edistämiseksi.
Koko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.
Siellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut
vähentymättömällä voimalla -- yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun
nämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.
Kun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä
haudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen,
kauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen.
Hän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.
Epätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut
voimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa
sen entisille näkymöille.
Mutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina,
silmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä
entisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen
mieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten
aikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän
näki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten
molempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita
arpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot
katselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat -- rauhaa.
Ja taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen
kuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä
lausui:
"Isä, me yhdymme jälleen!"
Silloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja
tuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen
rauhan.
Kautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat
tutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa
ystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti
haavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän
yhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että
barbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.
Täällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja
jota hän halasit kohdata.
Tämä oli Galdus.
Kun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko
romalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta
ja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat
vapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä
romalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.
Vihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen
etsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä,
jota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa,
synnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen
barbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä
niinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja
rohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla
varttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja
toiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät
hänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui,
valitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten
ihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta
terävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli
tehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan.
Hänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien
riidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä
vapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.
Suuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien
yhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi
heidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi
ympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean
kärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti
kaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten
sydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien
yhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä "_Gald
cachach_", se on "_Gald, taistelojen taistelia_." Romalaiset kuulivat
hänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen
"_Galgacus_."
Tämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa
Romalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät
päättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti
legionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin
tunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti
itse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita
lahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset
näkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon
johdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä
päällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija
ainoastaan hädin tuskin pelastui.
Vihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja
täällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä
kaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin
mainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja
seisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden
todistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.
Tuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi.
Isänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään
auttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan.
Kaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat
vetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä
myöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.
Galgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää
nostanut heimokuntia.
Hän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli
elähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?
Suru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet
oli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti
jumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen
unissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot
ilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta
olivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen
sammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden
sanoja.
Kaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.
Kosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä --
semmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa
luonnossa -- rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä
rakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti
isänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?
Oli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli
käynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan
paastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo,
hän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli
aivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.
Vihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen
käänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja
tuimasti.
Ne kasvot, jotka hän näki kuun valossa, olivat vaaleat ja kovin laihat.
pörheä parta ja viikset peittivät niitten alipuolen, ja sykertyneet
hiussuortuvat vierivät alas otsalle. Kuitenkin Labeo heti tunsi ne. Hän
tunsi ne siitä surusta, jota ne osoittivat. Kuka muu saatti murehtia
hänen poikansa haudalla kuin tämä?
Labeo heittäysi polvilleen hänen viereensä ja syleili häntä.
"Galdus!" hän huusi. "Ystävä, veli, sen pelastaja, jota me molemmat
kerta rakastimme, taivas on saattanut meidän yhteen. Me emme saa enään
erota."
Nämät sanat lausuttuina vapisevalla äänellä ja syvällä liikutuksella
huomauttivat Britannialaista, joka hämmentyneenä katseli Labeota.
"Etkö sinä tunne Markon isää?" kysyi hän.
Galdus heittäysi Labeon syliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Hän lähetti sinun", hän lausui viimein. "Hän, josta Markon oli tapa
puhua. Minä olen maannut täällä polvillani monta yötä, ja minä olen
koettanut muistuttaa mieleeni, mitä Hänestä kuulin. Hän otti pois minun
poikani -- minun jumalani. Minä en koskaan ymmärtänyt häntä. Minä olen
vaan barbari. Hänkö tämän teki? Hänkö sinun tänne lähetti?"
"Hän sen teki, teki varmaankin", huudahti Labeo, kun kyynelet
puhkesivat hänen silmiinsä. "Hän se on, eikä kukaan muu."
"Ystäväni ja veljeni", lausui Galdus, "minä en jätä sinua koskaan. Minä
olen löytänyt sinun, ja jos sinä sallit minun jäädä luoksesi, minä
annan sinulle rakkauteni ja elämäni. Minä tahdon kuulla Hänestä, jota
Markus rakasti. Hänen täytyy olla Markon kaltainen, ja Hän suonee minun
nähdä poikani tuossa kirkkaassa maailmassa, johon Markus sanoi
menevänsä. Voitko sinä kertoa minulle Hänestä? Taikka voitko kertoa
minulle, mitä Markus tarkoitti? Minä tiedän kaikki ne sanat, joita
hänen oli tapa lausua; mutta minä olen vaan barbari enkä voi niitä
ymmärtää. Sinä osaat selittää ne minulle, ja minä tahdon sanasta sanaan
toistaa, mitä minä kuulin, että opin niitä ymmärtämään."
"Tule", sanoi Labeo. "Me emme koskaan enään eroa. Minä kerron sinulle
Hänestä, ja Hän, joka johdatti meidän yhteen tänne, Hän saattaa sinun
ymmärtämään."
* * * * *
Aika kului, ja Britannialainen kuuli Labeolta kertomuksen siitä
Ainoasta, jota Markus rakasti. Vähitellen koitti hänelle sen totuuden
valo, joka on yhtä selkeä halvimmalle kuin viisaimmalle, koska sen
tarkoitus on rakkaus.
Britannialainen, jossa asui niin voimakas rakkaus, saatti paremmin kuin
moni kylmäkiskoisempi luonto tuntea jumalallisen rakkauden täyden
voiman, kun kerta sen aate oli tullut hänen mieleensä. Löytyi vielä
toinenkin rakkaus, joka palkitsi hänen oman rakkautensa -- rakkaus,
laajempi ja syvempi kuin se, jonka hän oli kadottanut. Aate tuli
ensiksi himmeänä, mutta se tuli; ja mitä hän sai, sen hän piti, ja se
kasvoi hänessä, kunnes se viimein varttui väkeväksi -- loistavaksi
valoksi, joka kirkasti koko hänen elämänsä.
Hän kiintyi Labeoon. Matkoillansa, keskusteluissaan, vaaroissaan, hädän
uhatessa Labeolla oli kumppanina tämä uskollinen, samatunteinen sydän,
-- sidottuna häneen kaksinkertaisen siteen kautta -- sillä hän rakasti
samaa kadonnutta ja samaa Vapahtajaa. Galdus oppi viimein tekemään
jotakin enemmän kuin tuntea samoja tunteita. Hän osasi puhua
kansalaisilleen omalla raa'alla, yksinkertaisella tavallansa totuudesta
ja taivaasta ja siitä Jumalasta, jota Druidit eivät olleet koskaan
tunteneet ja Druidein seuralaiset eivät koskaan olleet odottaneet.
Näin nämät miehet kestivät yhdessä iloa ja surua ja vaaraa ja vaivaa,
tarjoten Romalaisille ja barbareille sitä totuutta, jonka he olivat
oppineet; työskennellen vuosien vieriessä, kunnes työ päättyi ja lepo
tuli.
Galdus pääsi tähän lepoon ensiksi.
Kun Labeo hankki hänen ruumistansa hautaa varten, hän huomasi kultaisen
kotelon, joka riippui hänen kaulassaan. Se oli kerta ollut Markon. Tämä
oli kantanut sitä, niinkuin romalaisten poikien oli tapa. Galdus oli
ottanut sen ja pitänyt sitä lähinnä sydäntänsä kaikki nämät vuodet.
Labeo pani sen omaan kaulaansa ja kantoi sitä kalliina muistona
pojastansa, kunnes he yhdistyivät taivaassa.