Surun virka.
Labeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut
mitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan
liikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin
ajaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen,
Akkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren
kukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon
komea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa
viileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi
pian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet
kylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet
taistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat
jäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat
jättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten
jumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä
pelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.
Täällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon
parantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa --
tulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt
siitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa
tuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli
häntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli
nähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän
tyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda
esiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.
Vihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista
ilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.
Eräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat
ulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti
jättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.
"Isaak", sanoi Cineas yhtäkkiä, "tahdotko tulla vapaaksi?"
Isaak hykähti. "Vapaaksi!" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.
"Se on mahdollista."
"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä
mielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos
vaan saisin olla vapaana yhden kuukauden -- niin, ainoastaan yhden
kuukauden."
"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla
sinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa
sinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset
vapautesi."
Isaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja
rinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.
"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne
luoksemme?"
"Voi Cineas", vastasi Isaak, "minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin
te pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä
olen vapaa, minun täytyy mennä."
"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?"
"Ei hetkeäkään."
"Etkö edes Labeon tähden?"
"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota."
"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?"
"Israel!" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; "isänmaa, kansakuntani;
niitä minä rakastan ennen kaikkia, -- niitten hyväksi minä ilolla
uhraan henkeni."
"Israel", lausui Cineas surullisesti; "etkö sinä tiedä, että
maanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?"
"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin"
"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan."
"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani."
"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä
heihin?"
"Heidän työnsä ei ole turha."
"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka."
"Niin, mutta aika on tuleva."
"Mikä aika?"
"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat
vaviskoot."
"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään."
"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma
aikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa
avuksi omalla määrätyllä ajallansa."
"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa."
"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."
"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu
Romalaisten soturien käsiin?"
"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei
koskaan valloiteta -- ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä.
Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin
hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi,
jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla
kuolisin."
"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas
synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin
ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei
olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi
perikatoa."
"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa,
minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä
kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän
temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas
toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko,
johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta mistäkään
onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei
mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja
että hän viimein on tuleva maailmaan."
Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.
"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee
johdattamaan armeijoitanne?"
"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä
kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se
on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän
tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me
emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"
"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."
"Vapaa!"
"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka
jäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?"
"Minä kuulen", vastasi Isaak; "mutta tunteeni voittavat minun. Sano se
uudestaan", hän huudahti rukoilevan äänellä. "Sano minun kuullakseni se
vielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua."
Taas Cineas lausui nuot sanat.
Isaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti
Israelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua
kiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut
puhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.
Nyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen
haamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti
sitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan
katosi näkyvistä.
Niin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli
semmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin
aihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat
tunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella
voimalla. -- Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi
itsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka
päivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui
elävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan
viihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.
Isaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien
ajatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä
taikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he
vaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.
"Voi!" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, "miksi
minä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?"
Cineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.
"Minä katson eteenpäin", jatkoi Labeo, "ja korkein toivoni on
kuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut.
Ei mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin
taistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus.
Nämät ovat nyt menneet."
"Älä ole murheissasi", lausui Cineas. "Sinä pääset ennen pitkää
takaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi."
"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru
kalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua,
kun sielu sairastaa."
Näin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista
lohduttaa.
Hän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi
oli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina.
Mitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota
hänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli
vaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: -- "älä
ole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi."
Hänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta.
Kaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi
viihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja
rauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta
useimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei
sopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka
olivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin
semmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.
Hänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto,
josta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli
paljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina
myötätunteinen -- joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi
kumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja
alhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua
sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän
lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot,
murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa
ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä
lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt
hänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen
sijassaan seisoi Kristus suruineen.
Hänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä
elämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja
Mestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan
herjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat
ja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski,
ettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan
ennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi,
että Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja
surusta poistivat tuimimman kivun.
Tämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten,
kuinka ottaa osaa muitten suruun.
Ja Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen
mieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi
antaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien
kolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja
pelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta
tyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he
olivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.
Hän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi -- oli
nähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä
jäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan
rakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan
lemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.
Hän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät
ja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit
nurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan
silmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään
pitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä
kristittyjen lauluun -- lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi
kuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.
Ennen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen
poikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta
ja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta
levollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:
"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki
yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."
"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,
niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt
lunastettujen joukossa."
"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät
tietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.
Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia
varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,
jollei Markus?"
"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me
olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me
yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."
Cineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen
painuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle
rauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti
oman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi
Jumalaksensa ja Vapahtajakseen:
"Hän on totuus", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut
koskaan unhottanut; "hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan."
"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat
kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."
"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa
opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä
kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen
kokonaan Kristuksen uskossa."
"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et
voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän
opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin
häneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä
tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi
rakasti minua."
"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka
eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän
rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan
asua Hänen luonansa ijäti."
"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja
saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken
kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen
rakkautensa se on, joka tämän tekee."
"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan
Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin
sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."
Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti
toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli
tuntenut.
Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka
Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä
aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.
Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta
jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet
häneen vaikuttamatta.
Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli
kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan
sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat
kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa,
että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas.
Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli
kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen
kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen
niin ylenkatsoi.
Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.
Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä
ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti -- sepä kysymys, joka
virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen
omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän
oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli
muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan
oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen
perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut
koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha
itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä
luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen
todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät
hänelle.
Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta,
josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää
taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.
"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi
ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi
hänen -- mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.
Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.
Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta
huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui.
Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän
saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.
"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta
se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut
niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."
"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui
toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä
kerron sinulle, mitä sydämessäni on."
"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko?
Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja
kuulin Markon äänen:
"'Isä, me yhdymme jälleen!'"
"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta
korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne
ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"
"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se
sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."
"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen
yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen
unissani."
"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen
äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois
pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"
"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä
minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja
jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"
Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän
pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.
"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me
etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä.
Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa,
josta me tässä olemme lukeneet."
Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla
ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin
taivas.
Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja
ennen pitkää hän oli kokonaan terve.
Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.
Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa
tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä
mitään.
Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt
valta-istuimella -- Vitellius.
Judean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He
eivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin
minkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli
jotakin sanomista.
Kaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia
takaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin
jäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi
Neron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen
vaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi
tämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää
keisarillisen käsky-kirjan.
Vespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia
käskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään
keisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja
asiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan.
Ainoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän
pääsi keisariksi.
Tällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.