Jotapata.
Roman armeija oli viikkokaudet ollut pidätettynä Jotapatan edessä. Sama
kaupunki oli mitä vahvimpia koko maassa, ja tähän olivat kaikki ne eri
tahoille hajonneet juutalaiset sotajoukot turvanneet, jotka olivat
perääntyneet päällekarkaajien alta. Romalaiset piirittivät sitä
suurimmalla taidolla ja voimalla, mutta Juutalaiset taistelivat niin
tuimasti -- he olivat niin valppaat puollustuksessaan ja niin rajut
uloshyökkäyksissään -- ettei saartotyö edistynyt kuin vähän. Toisen
päivän voitto meni toisena hukkaan.
Romalaisten armeija seisoi näin kaupungin edustalla, yhä varustaen
noita heittokoneita, jotka olivat niihin aikoihin tavalliset, käyttäen
kaikkia silloin tunnettuja rynnäkkökeinoja ja jatkaen yritystään sillä
kärsiväisellä sitkeydellä, josta he aina olivat erinomaiset.
Labeo oli tavallisuutta myöten ollut hyvin toimelias kehoittaessaan
miehiänsä ryntäyksiin. Hänen muurinsärkiänsä vietiin useimmin esiin ja
jyskyttivät kaikkein ankarimmin tukevia muureja; hänen miehensä
riensivät hurjimmin vihollista vastaan, joko rynnäkköportailla tai
liikkuvilla torneilla; ja livitin- ja nakinkoneet, joita hän käytti,
tekivät alinomaa työtä. Toiselta puolen, jos hän enimmän altisti
Juutalaisia, hänellä myöskin oli kaikkein enimmän rasitusta heistä;
häntä kohtasivat useimmat päällekarkaukset, ja hänen täytyi pitää
tarkinta vahtia.
Eräänä päivänä oli kiihkeästi taisteltu. Juutalaisissa oli syntynyt
uusi into, kun oli tullut taitava johdattaja, joka ennen muita nähtiin
muureilla, kehoittaen miehiänsä erinomaisiin urhotöihin. Palavia
aineita mätettiin niitten soturein ylitse, jotka käytäyttivät
muurinsärkiöitä. Tulista öljyä kaadettiin niitten päälle, jotka
yrittivät kiipeemään muureja ylös. Yksi liikkuva puutorni, joka
vaivaloisen työn perästä juuri oli valmistunut, poltettiin poroksi.
Uupuneina ja nääntyvinä täytyi Romalaisten vetäytyä takaisin leiriinsä.
Täällä he menivät levolle. Väsyneenä päivän työstä laskeusi Labeo
sohvalleen. Voipuneet vartiat pitivät uutelosti vahtia.
Yhtäkkiä huuto kuului, hirveä hädän melu, jota heti vimman ja koston
karjuna seurasi. Huima säikähdys levisi leiriin. Sotamiehet kavahtivat
jaloillensa. Labeo oli ensiksi liikkeellä ja kiireesti tarttuen
aseisinsa hän riensi meteli-paikalle.
Hämminki täytti leirin. Joka taholta tuli sotamiehiä parvittain,
muutamat puoleksi aseissa, toiset aseettomina, hätääntynyt joukko.
Vartiakunnat perääntyivät; jo oli päävallien sisäpuolella joukko
Juutalaisia, jotka julmassa rynnäkössään kaatoivat kaikki edessään.
Heidän päällikkönänsä oli se johdattaja, jonka urhoollisuus oli ollut
niin mainio sinä päivänä muureilla. Hän se oli, joka oli tuumannut
tämän yötisen päällekarkauksen, ja hän johdatti miehiänsä voittoon.
Labeo huomasi heti kaikki. Silmänräpäyksessä hän kokosi miehensä.
jakeli käskyjään, järjesti miehensä ja tarjosi vahvan esirinnan
riemuitsevalle viholliselle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin.
Romalaiset kestivät tätä ryntäystä. Tänä hämmästyksen ja kauhun hetkenä
he seisoivat jämeinä ja uljaina, puoleksi vaan aseistuneina, mutta
kuitenkin pelottomina, ja heitä innostutti Labeon tyvenet käskyt ja
heidän oma vankka sotataitonsa. Kerta toisensa perästä karkasivat
Juutalaiset vihollisiansa vastaan, mutta Romalaiset pitivät paikkansa.
Nyt aikoi likikätinen taistelo, jossa jokainen päällekarkaaja valitsi
miehensä ja kävi hänen kimppuunsa.
Tässä tappelussa Juutalaisten johdattaja oli erittäin merkillinen.
Hänen äänensä elähytti hänen seuraajiansa, ja hän vei heidän uudella
vimmalla taisteloon joka kerta kuin he työnnettiin takaisin. Hän oli
puettu komeaan sota-asuun, joka kerta oli ollut jonkun romalaisen
upseerin. Hän ei tyytynyt käskyjen antamiseen, hän astui itse
etupäässä, käyttäen aseitaan turmiokkaalla vaikutuksella, missä hyvänsä
vaan sopi.
Labeolla oli vaan puolet leirin sotamiehistä. Ensimäisessä
hätärymäkässä hän oli laittanut linjansa niistä, jotka ensiksi
ilmestyivät. Toiset olivat hajallaan, joko vielä maaten taikka liikkuen
ympäri epäjärjestyksessä. Vaara kohotti hänen urhoollisuutensa
korkeimmilleen. Hän seisoi sotajoukkonsa etupäässä, pannen uljaasti
henkensä alttiiksi. Kenraalin esimerkki vaikutti kaikkiin sotamiehiin.
He seisoivat vääjämättä eivätkä vihollisten rajuimmatkaan
päällekarkaukset voineet heitä hajoittaa.
Vihdoin Juutalaisten johdattaja rupesi ratkaisevaan ryntäykseen sitä
paikkaa vastaan, jossa Labeo seisoi. Tämän hirveän hyökkäyksen edestä,
jossa jokainen Juutalainen oli halukas uhraamaan henkensä kansakuntansa
hyväksi, nuot lujat Romalaisetkin perääntyivät. Epätoivossaan Labeo
sieppasi yhden sotalipun, käski miestensä seurata ja syöksähti keskelle
vihollisten rivejä. Romalaiset riensivät lippunsa ja kenraalinsa
jälkeen. Taistelo, joka nyt alkoi, oli hirveä. Tuimasti töytättiin
molemmilta puolin lippua kohti; toiset toivoivat valloittavansa sitä,
toiset tahtoivat sitä puollustaa. Silmänräpäyksessä Juutalaiset
ympäröitsivät sitä rohkeata johdattajaa, joka oli leimahtanut heidän
keskellensä ja heitä vastaan vyöryttänyt Roman legionain tiveät rivit.
Labeo iski ympärillensä, kehoittaen miehiänsä, ja hänen miehensä
koettivat avata tietä hänen luokseen vihollisten läpi.
Viimein Labeo kaatui. Lippu temmattiin hänen käsistään. Haavoja täynnä
hän makasi kentällä, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen hermoton
kätensä heilutti vielä heikosti miekkaa. Kuolemaa uhkasi kymmenet
peitset.
Äkkiä kaikkui huuto kesken tappelun jyminää.
"Pois! Säästäkäät häntä! Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun."
Se oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja
karkasivat Romalaisiin.
Juutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös
Labeota.
"Voi Labeo!" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. "Minä olen
pelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!"
"Isaak!" huudahti Labeo hämmästyneenä.
"Minä se olen", vastasi toinen. "Voi! että minä nostin kättäni
semmoista vastaan, jota minä rakastan. Minä tunsin sinut äänestäsi
pimeässä. Jumalan kiitos, minä olen pelastanut sinun."
"Minä en halaa mitään turvallisuutta -- kuolemaa minä halaan. Jätä
minut, ja anna heidän tappaa minut."
"Ei millään muotoa. Minä tahdon pelastaa sinun. Minä kannan sinun
johonkin pois melskeestä."
Ja Isaak kumartui nostaakseen haavoitettua syliinsä. Mutta samalla
kuului huuto, ja suuri joukko aseellisia Romalaisia töyttäsi esiin
syrjästä päin, ahdistaen päällekarkaajia kylkipuolesta. Heitä johdatti
Cineas, joka oli ollut leirin toisessa päässä eikä kuullut ensin
telmettä. Mutta kun sähinä saavutti hänen korvansa, hän kavahti ylös,
kokosi kaikki sen puolen sotamiehet ja vei ne taisteloon. Hänen kerkeä
mielensä oli heti havainnut koko asian laadun ja hän oli niin asettanut
rynnäkkönsä, että hän kävi Juutalaisten kylkiväkeen käsiksi ja ajoi
heidän takaisiin hirveässä epäjärjestyksessä. Toiset Romalaiset
riensivät esiin uudella innolla, ja Juutalaiset näin jouduttuansa
kahden päällekarkaaja-joukon väliin perääntyivät pelästyneinä.
Tähän ei mennyt kuin muutama silmänräpäys.
Isaak laski Labeon maahan ja syöksähti esiin.
"Eteenpäin!" hän huusi. "Abrahamin jumalan nimeen, joka taistelee
meidän puolestamme, nyt on aika. Eteenpäin!"
Mutta Romalaiset paiskasivat heidän joka haaralta takaisin, ja
Juutalaisten hurjimmat ponnistukset olivat turhat. Edelliset
lennätettyinä esiin ensimäisen ryntäyksen tuimuudesta sylväsivät
syrjälle kaikki edestänsä; ja jälkimäiset, vaikka vielä taistelivat,
eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan tämän ryntäyksen koko
ankaruutta. Cineas astui miestensä etupäässä, keskellä kahakkaa,
käskien heitä kostamaan tätä häväistystä ja palkitsemaan heidän
vahinkoansa. Yhtäkkiä hän näki valloitetun sotalipun heiluvan korkealla
keskellä Juutalaisjoukkoa. Tämän luo hän koetti miekallansa raivata
tietä itselleen. Hän osoitti sitä sotamiehilleen, hän käski heitä
heidän sotamiehen valansa, Roman nimen ja heidän miehuutensa kautta
voittamaan takaisin tuota kadotettua lippua.
Yhä rajummin ponnistivat Romalaiset voimiansa, ja nyt kun he joka
taholta karkasivat Juutalaisiin, he laajemmalta kumosivat näitten
rivejä.
Keskellä taistelevain tunkoa seisoi Isaak lähellä lippua, kehoittaen
miehiänsä. Häntä kohti Cineas vei valitun joukon seuralaisistaan --
miehiä, joita hän oli tottunut johdattamaan rohkeimpiin yrityksiin.
Lyhyt, kiivas taistelo avasi heille tien heidän päämääräänsä --
kymmenkunta käsiä tarttui kadonneesen lippuun -- Juutalaiset, jotka
koettivat puollustaa sitä, ruhdottiin maahan.
Nyt Cineas riensi eteenpäin, etsien Juutalaisten johdattajaa, itse
otellakseen hänen kanssaan.
Isaak seisoi paikallansa, vähäinen joukko Juutalaisia ympärillään.
Kaikki muut peräytyivät epäjärjestyksessä. Hänen äänensä kaikkui
voimallisena ja väkevänä keskellä taisteloa, milloin rukoillen, milloin
soimaten. Mutta hänen miehensä eivät voineet kokoontua, ja ennen pitkää
Romalaiset olivat yliympäri.
"Cineas!" huusi heikko ääni keskeltä sekanaista ihmishälinää.
Cineas kuuli ja tunsi Labeon äänen. Hän makasi kentällä, ja taistelevat
sotamiehet tallasivat häntä. Silmänräpäyksessä Cineas kaappasi
ystävänsä syliinsä ja kantoi hänen pois vaarasta.
"Voi Labeo! tämmöisessäkö tilassa minä löydän sinun?" huudahti Cineas
surullisesti.
"Jätä minut", sanoi Labeo vihaisella äänellä. "Viskaa takaisin nuot
kirotut Juutalaiset. Mutta älä vahingoita Isaakia."
"Isaakia!" huudahti Cineas kummastuneena.
"Hän on heidän johdattajansa. Hän pelasti minun. Pelasta hänet. Jätä
minut. Joudu, taikka tulet liian myöhään."
Vaikka hämmästyneenä Cineas heti ymmärsi asian laidan. Hän kiiruhti
siihen paikkaan, jossa Isaak vielä taisteli. Hän käski sotureitansa
ottamaan Juutalaisten johdattajaa vangiksi.
Uupuneena vaivoista ja haavoista Isaak taisteli heikosti, mutta yhä hän
piti puoltansa, sillä hän oli päättänyt kuolla tässä leirissä; vaan
Romalaiset karkasivat häneen. Miekka väännettiin hänen kädestään.
Samalla hän paiskattiin maahan, ja lujat kädet tarttuivat kiinni
häneen.
Tällä välin Romalaiset yhä ajoivat Juutalaisia takaa, ja nyt asiat
kävivät tavallista tietänsä. Päällekarkaajista oli tullut järjestämätön
lauma säikähtyneitä pakenioita, jotka leirissä kokoon sullottuina
tuskin pääsivät peräytymään. Moni jaksoi hypätä vallien ylitse, mutta
enimmät tuhottiin surmaa tuottavan tarhan sisässä. Harva palasi
kaupunkiin.
Vihdoin kaikki oli ohitse; viimeinen pakolainen oli päässyt pois;
viimeinen päällekarkaaja oli kaatunut. Romalaiset ryhtyivät
haavoitettujen vankien korjaamiseen, kuljettivat heidän pois ja
hautasivat kuolleitaan. Työksentelevien sotamiesten hälinä täytti
leirin.
Labeo vietiin teltaansa ja hänen sota-asunsa riisuttiin pois. Cineas
tiesi Isaakin taidon ja toi hänen haavoitettua tutkimaan. Isaakin
käytös oli jalo ja tyven niinkuin ennenkin, eikä hänessä huomannut
minkäänlaista alakuloisuutta.
Labeo oli kovasti haavoitettu monesta paikasta, mutta päävaara oli
hänen hirveissä rutistuksissaan. Isaak tutki niitä hellästi ja
huolellisesti ja ilmoitti Cineaalle, että Labeon tila oli varsin
vaarallinen, mutta että hän alinomaisen hoidon ja täydellisen levon
kautta kuitenkin suitti kostua. Labeon teltasta hän löysi semmoisia
yksinkertaisia lääkkeitä, joita siihen aikaan käytettiin haavoja ja
tauteja vastaan. Hän tukotti Labeon haavat ja vetäytyi sitten likeiseen
teltaan, johon Cineas oli majoittanut hänen.
"Sinäkin olet haavoitettu.", hän lausui Isaakille. "Sinun tulee pitää
huolta itsestäsikin. Sinä olet täydessä turvassa, sillä Labeo ja minä
suojelemme sinua. Älä ole murheissasi. Sinä olet vähän ajan perästä
taas vapaa."
"Vähän ajan perästä!" huudahti Isaak syvällä liikutuksella. Hänen
silmänsä loistivat; kyynelet puhkesivat niihin. Hän tarttui Cineaan
käteen ja lausuen muutamia tuskin kuultavia sanoja kääntyi pois.