Judea.
Sillä välin kuin Lännen armeijat näin kapinoitsivat keisaria vastaan,
Idän armeijat olivat toista kapinaa kukistamassa.
Vespasianus jätti Neron Kreikkaan ja käytti Roman voimaa Judeassa. Hän
ei kohdannut mitään tavallista vihollista. Juutalaiset olivat sotaisa
kansa, urhoolliset ja uskaliaat ja he puolustivat isänmaatansa. Luonto
oli muodostanut tämän maan helposti puolustettavaksi. Kaikkia tasankoja
ympäröivät vuoret, jotka olivat ikäänkuin linnoitus päällekarkaajia
vastaan, jossa urhoolliset miehet harjaantumattominakin saattivat tehdä
lujaa vastarintaa ja usein armeijojakin päältänsä torjua. Vuorten
välillä oli solia, joitten läpitse ei kukaan voinut ilman ankarinta
taisteloa tunkea ja rohkeita miehiä löytyi, jotka olivat valmiit joka
solasta tekemään toista Thermopyleä.
Näissä miehissä oli jotakin enemmän kuin tavallinen urhoollisen kansan
uljuus. Suuri aate innostutti heitä. Jokainen heistä luuli, että jumala
oli hänen puolellaan; jokainen muisti entiset kunnian ajat, jolloin
tämä jumala oli tullut heidän avukseen ja antanut heidän voittaa yhtä
mahtavat viholliset kuin Romalaiset. Nuot pyhät virret, jotka kuuluivat
heidän jumalanpalvelukseensa, puhuivat entisistä kansallisista
voitoista, eikä kukaan, joka lauloi niitä, saattanut epäillä, että ne
tulevaisuudessa toistettaisiin. Eivät edes tappiotkaan, vaikka niitä
monta perätysten tapahtui, voineet järkyttää heidän lujuuttansa eikä
vähentää heidän luottamustansa jumalaan. He yhä odottivat sitä aikaa,
jolloin hän astuisi esiin ja jolloin hänen apunsa tulisi yhä
tuntuvammaksi siitä syystä, että se oli kauan viipynyt. Niin jokainen
tappio tapasi heidän yhtä uskaliaina kuin milloinkaan; ja jos he
vetäytyivät pois yhdestä paikasta, se oli vaan uudistaakseen taisteloa
toisaalla.
Tämä Juutalaisten kiivas uskonvimma innostutti yhtä paljon kaikkia --
miehiä, naisia, jopa lapsiakin. He olivat syntyneet ja kasvatetut
semmoisessa kansassa, jossa yksi aate oli yleinen ja tämä aate oli tuo
luja vakuutus, että he olivat korkeimman olennon valittu ja suosittu
kansa. Antaumista ei koskaan ajateltu. Taisteloissaan he voittivat tai
kuolivat. Ei löytynyt mitään keskikantaa. Heidän rohkeuttansa suurensi,
jos sitä kävi suurentaminen, niitten vankien katala kohtalo, jotka
joutuivat Romalaisten käsiin. Nämät tehtiin mitä kurjimmiksi orjiksi ja
lähetettiin tekemään työtä Korinthon kanavalle. Joka uusi sodan vaihe,
olipa voitto taikka tappio, vaan vahvisti Juutalaisten jäykkää mieltä
ja saatti heidän sotimaan suuremmalla hurjuudella ja palavammalla
innolla.
Tavallinen kenraali kenties ei olisi pitänyt tämmöisille vihollisille
-- niin tulisille, niin suruttomille, niin vähän omasta hengestään
huoliville, niin kestäväisille ja niin valppaille; viholliselle, joka
ei odottanut päällekarkausta, vaan rajulla rynnäköllä töyttäsi
vastustajia kohti, toisinaan kukistaen kaikki; joka ei tyytynyt
taisteloon päivällä, vaan kävi yhtä ankarasti yölläkin kimppuun; joka
perääntyi vaan hyökätäkseen uudestaan esiin ja kuolemassakin uljasteli
voittajien edessä.
Mutta Vespasianus ei ollut tavallinen kenraali. Hänen miehensä olivat
mitä parhaimmalla tavalla harjaantuneet ja hän tiesi kuinka käyttää
heitä suurimmalla edulla. Juutalaisten uskonvimmaa vastaan hän asetti
Roman legionain harjaantuneen urhoollisuuden ja oman neronsa.
Vähitellen jälkimäiset pääsivät voitolle ja hitaasti mutta vakaasti
Roman sotaliput siirtyivät eteenpäin Judeassa, sillä välin kuin
Juutalaiset synkkämielisinä vetäytyivät takaperin, yhä taistellen ja
yhä vartoen kauan odotettua vapauttajaansa.
Tähän sotaan Labeo ja Cineas olivat heittäyneet ja tämän kenraalin
johdolla he taistelivat. He eivät ajatelleet asiansa oikeutta, sillä he
katsoivat varmaksi, että se oli oikea, koska se oli sota kapinoitsioita
vastaan. Roman nimessä oli heillä kyllin. Syytä he eivät etsineetkään:
heidän tarkoituksensa oli sota, jonka vimmassa ja hehkussa he toivoivat
saavansa helpoitusta siitä surusta, joka heitä rasitti. Työ, ankara
työ, se estää ajatukset mieltä kalvamasta; ja työtä he halasivat, vähän
huolien siitä, mimmoinen tämä työ oli.
Heti Judeaan tultuansa he olivat tavanneet, mitä he halasivat --
vireän sodan tuiman kiihoituksen, sodan, jota käytiin valppaita
ja miehuullisia vihollisia vastaan. He rupesivat kohta tähän
uuteen elämään semmoisella innolla, semmoisella kiivaudella ja
suruttomuudella, joka teki heidän molemmat mainioiksi. Heidän
järkähtämätön ystävyytensä, heidän likeinen kumppanuutensa ja heidän
yksimielisyytensä sekä tappelussa että muualla saattivat heidän
kuuluisaksi niin omien miesten kuin vihollistenkin joukossa. He
ryhtyivät mitä rohkeimpiin yrityksiin, eikä toinen pitänyt enemmän
väliä hengestänsä kuin toinenkaan. Mihin hyvänsä toinen meni, toinen
meni myöskin ja tämä yhteys ystävyydessä ja urhollisuudessa teki heidän
niin tunnetuksi, että romalaiset armeijat pitivät näitä molempia
parhaina sotureinaan, ja leiri kaikkui heidän maineestaan. Cineas
ylennettiin nopeasti ja olisi päässyt legionan päälliköksi, jos
hänen olisi tehnyt mieli; mutta Labeo oli jo koroitettu semmoiseen
päällikkö-virkaan, eikä Cineas halannut mitään niin suuresti kuin saada
olla niin lähellä ystäväänsä kuin vaan mahdollista. Viran-ylennyksestä
hän ei huolinut. Hän oli vaan iloinen, että hänen edistymisensä oli
ollut kylläksi pikainen, jotta hän sai pysyä Labeon luona, asua samassa
teltassa ja olla lähellä häntä taistelossa. Viran-ylennys ei muuttanut
heidän käytöstään tappelussa. Labeo osoitti suurempaa huolettomuutta
henkensä suhteen kuin mitä muut katsoivat viisaaksi legionan
komentajalta, ja johdatti miehiänsä vaarallisimpiin yrityksiin; ja
Cineas, jolla oli vähemmän edesvastausta, pani vielä vapaammin henkensä
alttiiksi.
Sodan jyminä, alinomainen valvonta, lakkaamattomien marssien vaiva,
voiton kiihoitus -- kaikki nämät olivat soveliaat vetämään heidän
ajatuksiansa puoleensa ja poistamaan heistä noita muistoja, jotka
olivat niin tuskalloiset. Labeo ei mielinyt enään itsemurhaa. Siitä
huolesta, jolla hänen täytyi hoitaa virkaansa, hän havaitsi, että tämä
elämä vielä tarjosi alaa hänen ajatuksilleen ja tarvitsi hänen
tointansa. Isänmaanrakkaus vaatimuksineen virisi. Sota-into alkoi
kilpailla hänen haikean surunsa kanssa ja pääsi voitolle, koska se oli
vilkkaampi ja kiihkeämpi. Se suuri edesvastaus, joka hänellä nyt oli,
tuotti omat huolensa ja omat tuskansa; hänen täytyi suunnitella
päällekarkauksia ja puolustuksia; hänen täytyi ottaa osaa toisten
kenraalein neuvotteluun ja muistuttaa mieleensä kaikki kokemuksensa
entisiltä ajoilta, tehdäkseen sitä hyödylliseksi nykyisyydelle.
Tämmöisissä asioissa hänen ajatuksensa parhaasta päästä askaroivat --
ainoastaan vähäinen aika jäi muita asioita varten. Kun hän pystyi
ajattelemaan, nämät esineet tunkeusivat itsestänsä hänen mieleensä ja
vaativat miettimistä; ja kun hän ei kyennyt ajattelemaan niitä, väsymys
ja vaiva voittivat hänen ja hän kääntyi usein pois virkatoimistaan unen
helmoihin.
Samoin kuin Labeon oli myöskin Cineaan laita. Uusi ajatusten
työksenteleminen tuotti uudet huolet ja uudet mietteet; nämät kenties
eivät olleet niin tärkeät kuin Labeon, mutta kuitenkin kylläksi
tärkeät, että ne kiinnittivät suureksi osaksi hänen huomiotansa.
Alhaisemmassa virassaan hänellä oli myöskin vähempi edesvastaus ja
suurempi tilaisuus osoittaa itsepuoleista urhoollisuutta. Hän oli
päällikkönä rajuissa väkirynnäköissä, hän johdatti rohkeita
partioretkiä, ja joka yrityksessä, jossa erityistä miehuutta ja oman
hengen halveksimista kysyttiin, hän aina kävi etupäässä. Näin olivat
molemmat eri tavalla, mutta samassa toimessa saavuttaneet, mitä he
enimmin halasivat -- huojennusta surusta.
Sota jatkaantui, ja vaikka Juutalaiset tekivät mitä miehuullisinta
vastarintaa, heidän täytyi yhä peräytyä Roman armeijan edestä.
Vespasianon sotataito voitti heidän huiman urhoollisuutensa. Vuorisola
toisensa perästä läväistiin, linna linnan perästä valloitettiin.
Vespasianolta sotaretki oli alinomainen työnteko. Ainoastaan lyhyt
lepo-aika sallittiin sekä omille että vihollisen sotamiehille.
Ei kuitenkaan tämmöisessäkään sodassa, jossa niin moninaisia tapahtui,
ollut mahdollista, ettei olisi muutamia lepohetkiä suotu. Vaikka ne
olivat lyhyet, niitä kuitenkin oli, ja sotamiehet asettivat leirinsä ja
lepäsivät ajan vaivoistaan. Tämmöisiä aikoja Cineas ja Labeo kaikkein
enimmin pelkäsivät.
Sillä nyt, kun kaikki oli turvassa, kun armeija lepäsi hyvin
varustetussa leirissä ja kaikki toimitukset olivat osaksi lakkautetut,
se mielenjännitys, jonka sodan puuhat olivat synnyttäneet, taantui, ja
vireästä elämästään heidän täytyi palata joutilaisuuteen ja kaikkiin
niihin ajatuksiin, joita työttömyys kasvatti.
Sillä heiltä oli ajatus semmoisina aikoina sama kuin muisto, ja muisto
oli tuska. Kaikki, mitä oli ollut suloista heidän entisessä elämässään,
kääntyi nyt katkeraksi sen vuoksi, että kaikki oli kadonnut, ja
jokainen mieluisa muisto vaan viilsi sitä sydäntä, joka vielä kaipasi
entisyyttä ja ikävöitsi sen autio-maille. Koko entisyyttä pimitti
mustana pilvenä se suru, johon se oli päättynyt, ja ajatus, joka palasi
menneesen elämään, kulki tämän elämän läpitse, kunnes se saapui tuohon
synkkään kuolinhuoneesen Britanniassa.
Ainoa rauhan ja levon mahdollisuus oli herkeämättömässä työssä, ja kun
tämä taukosi, silloin kaikki heistä muuttui mustaksi ja kolkoksi.
Cineaan eteen ilmestyi silloin sen pois-menneen muoto, johon koko
hänen sielunsa oli niin likeisesti liittynyt, ja kaikki tämän entisen,
kerta niin suloisen elämän ilot kääntyivät nyt suruksi, jota ei voinut
lausua, kun ajatteli, että kaikki oli päättynyt kuolemaan. Labeon eteen
astui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja
kaipauksen sanat -- sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen
suomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä
tottelemaan.
Semmoisina aikoina molemmat ystävät vaistomaisesti etsivät
toinen toisensa seuraa, saaden toistensa sydämen äänettömästä
samatunteisuudesta sitä lepoa ja lohdutusta, jota ei mikään muu voinut
antaa. He eivät lausuneet monta sanaa toisilleen; he istuivat ääneti;
mutta välisti he puhuivat matalalla, surullisella äänellä entisestä
elämästään Athenassa, ja jutellessaan niistä ajoista, jolloin he olivat
poikina yhdessä, toisinaan melkein heistä tuntui, kuin olisivat he
jälleen poikia. Tänä lapsuuden aikana Athenassa löytyi kuitenkin yksi,
joka aina oli läsnä, valaisten näkymöä, yksi, jonka tyttömäinen nauru
kaikkui heidän korvissaan puhki vuosikausien, ja jonka kaunis, hieno
muoto ilmestyi heidän eteensä keskeltä sen entisyyden kuvia, josta
nämät niin suuresti muistuttivat. Ei kumpikaan heistä maininnut koskaan
hänen nimeänsä, mutta kumpainenkin tunsi, että hänellä oli etusija
toisen ajatuksissa, ja vaikka he eivät uskaltaneet nimittää häntä, he
kuitenkin kantoivat häntä sydämessään ikäänkuin keskustaa, jonka
ympärille kaikki muut muistot kokoontuivat.
He eivät koskaan puhuneet Romasta eikä Britanniasta. Tämä oli eri asia.
Sillä nämät paikat olivat yhteydessä semmoisen ajan kanssa, jolloin
Helena oli Labeon luona, oli kokonaan hänen omansa, ja jolloin hänen
kotinsa täyttyi sen pojan kirkkaan kauneuden loistosta, jota he niin
rakastivat. Labeo ei koskaan viitannut mihinkään, joka jollakin tapaa,
vaikkapa kuinka vähässä määrässä, oli yhteydessä Markon kanssa. Tämä
aine oli liian pyhä, ettei siihen saanut edes vähänkään kajota; tämä
suru oli kokonaan hänen omansa, eikä Cineas saattanut käsittää isän
rakkauden ja kaipauksen pohjatonta syvyyttä.
Näin kuluivat levon hetket, molemmille ikävinä ja tuskalloisina, ja he
koettivat sotatuumien miettimisillä haihduttaa ajatuksiaan; mutta
heidän yrityksensä olivat usein turhat, ja ainoa lievike oli uudistettu
työ.
Työtä ei kuitenkaan milloinkaan kauan puuttunut. Levon lyhyet hetket
menivät pian ohitse, leiristä lähdettiin ja vielä kerta alettiin
marssia, ja taistelo vaaroinensa, vaiheinensa vaati omalla tavallaan
heidän mieltänsä uusiin ponnistuksiin.
Tähän taisteloon he riensivät uudella innolla, paeten surullisia
ajatuksiaan, paeten itseänsä ja tavotttaen taas sitä lievikettä, jonka
he olivat ennen löytäneet.
Näin sotaa kesti, kuukausi toisen perästä kului, ja Juutalaiset yhä
perääntyivät, alinomaa päällekarkaajia vastustaen ja mielien viimeisiin
tapella. Sillä nyt koko kansakunta oli nousnut semmoisella voimalla
kuin ei milloinkaan ennen, ja koko sen entisyyden kaikki kärsivällisyys
ja varronta ja kaipaus etsivät nyt tyydytystä. Usko odotti nyt tuota
suurta vapauttajaa ja vartoi yhä, tappiossa ja häviössä, hänen
ilmestymistään.