Neron loppu.
Ne suostumushuudot, jotka Nero oli kuullut Roman kaduilla olivat
määrätyt olemaan viimeiset, jotka osotettiin tälle miehelle, jonka
elämään tragedia ja komedia olivat niin omituisella tavalla yhteen
kutoontuneet. Tuskin hän oli palannut, kuin hän sai tiedon mitä
vaarallisimmasta kapinaliitosta. Tämän hän kukisti, ja nyt, luullen
että hänen tulevaisuutensa oli varma, hän päätti jättää pääkaupungin
vaarat ja huvitella jossakin turvallisemmassa paikassa. Hän lahti
sentähden Neapoliin ja antautui ajaksi himoihinsa ja soittotaitoon.
Siellä hän tapasi kaikki, mitä hänen taipumuksensa vaativat. Hänen
sotamiehensä jaksoivat pitää vähemmän kaupungin rahvaan pelossa.
Lähiseutujen kauneus viehätti häntä. Neapolin näky-alat olivat aina
mieluisat hänelle ja Baijaen huvitukset aivan tarjona.
Mutta hänen ilonsa täällä kesti vaan lyhyen aikaa. Koko maailma oli
herännyt ja nousi vapauttamaan itseänsä sorrosta, jok'ei ollut
ainoastaan kauhea vaan myöskin häpeällinen. Gallit olivat jonkun aikaa
olleet levottomina ja täällä ensimäiset metelit alkoivat. Täällä löytyi
mies, nimeltä Vindex, joka oli siinnyt Aqvitanian vanhoista kuninkaista
ja joka nyt astui mahtavana esiin maailmaa vapauttamaan. Joko viha
tyrannia vastaan yllytti häntä taikka kunnianhimo taikka molemmat
yhteensä, hän päätti sysätä Neron siltä valta-istuimelta, jota tämä oli
häväissyt. Hän lähetti kirjeitä ympäröivien provinsien maaherroille ja
paitsi muita Galballe, joka piti valtaa Hispaniassa, ja ehdotteli, että
Nero tuhottaisiin. Galba oli voimakkain ja etevin heistä. Hän kuului
Sulpicioin heimoon ja oli sen kautta jossakin määrässä sukua Labeon
kanssa. Hän oli kuuluisa soturi ja hänen nimensä oli aikakauden
merkillisimpiä. Hän vastaan-otti Vindexin ehdotukset suurella
epäneuvoisuudella; hän ei suostunut niihin eikä suoraan niitä hylännyt.
Mutta kaikki muut maaherrat kieltäysivät yhdistymästä Vindexin kanssa,
joko pelosta taikka uskollisuudesta ja lähettivät hänen kirjeensä
Nerolle.
Vindex pani kuitenkin tuumansa toimeen. Hän kävi ympäri Gallein
joukossa ja kiihoitti heitä. Ennen pitkää liitto laadittiin ja hän
pääsi suuren armeijan päälliköksi.
Galba pysyi varovaisena ja kaksimielisenä. Viimein hän kutsui kansan
kokoon Uuteen Karthagoon ja havaitsi heidän niin vihamielisiksi Neroa
vastaan, että he kohta tervehtivät häntä keisariksi.
Nero kuuli kaikki, mutta koetti ummistaa silmänsä vaaralta. Hänen oli
tapa puhua joka päivä vähän aikaa ystäviensä kanssa valtion asioista ja
sitten havaiten tämän aineen kovin ikäväksi, hän vei nämät luokseen ja
soitti heidän kuullen taikka näytti heille muita sieviä
taidonlahjojansa. Hän kehui erittäin yhtä konetta, joka veden voimalla
toimitti soitantoa ja muistutti piloillaan, että hän aikoi näyttää sitä
näkymöllä, kun vaan Vindex heittäisi hänen rauhaan.
Mutta vähitellen uutiset alkoivat yhä enemmän huolettaa. Galba oli
vihdoin suoraan päättänyt nousta Neroa vastaan. Vindex tuli päivästä
päivään yhä voimakkaammaksi ja oli joka paikassa levittänyt
kapinallisia julistuksia, joissa Neroa nimitettiin "Aenobarboksi" ja
"kehnoksi komediantiksi." Nimi "Aenobarbus" koski Neron isää ja
harmitti erittäin, mutta liikanimenä se ei ollut mitään verrattuna
noihin toisiin sanoihin, "kehnoon komedianttiin." Kun Nero ensiksi
kuuli ne, hän oli juhlapäivällisillä ja vihoissansa hän hypähti ylös ja
kaatoi ruokapöydän. Hän kirjoitti heti senatiin ja kehoittaakseen sitä
vielä enemmän hän lisäsi: "Katsokaat, Patres conscripti, Vindexin
hävyttömyyttä... Hän on juljennut sanoa, että minulla on huono ääni ja
että minä huonosti soitan lyyraa." Senati ryhtyi kohta keisarikunnan
vallan harjoittamiseen. He julistivat Galban valtion viholliseksi ja
määräsivät hinnan Vindexin hengestä.
Käskyjä annettiin eri kenraaleille, että he lähtisivät kapinoitsioita
vastaan. Muitten joukossa Virginius Rufus oli saanut tämmöisen käskyn
ja varusti itseänsä sitä tottelemaan. Hänen omat sotamiehensä vihasivat
Neroa ja tarjosivat hänelle keisarin arvoa. Mikä hyvänsä hänen
päätarkoituksensa lienee ollut, hän päätti kuitenkin mennä Vindexiä
vastaan ja tekikin niin. Armeijat tulivat yhteen ja seisoivat toinen
toistansa vastaan, kun Vindex pyysi keskustelun-pitoa. Keskustelu
tapahtui ja Virginius teki jonkunlaisen suostumuksen kapinoitsiain
päällikön kanssa ja alkoi peräyttää armeijaansa, kun yhtäkkiä
sotamiehet, väärin ymmärtäen tätä liikuntoa ja yltyneinä vihasta
Galleihin, itse-altansa ryntäsivät näitä vastaan. Tappelu tuli pian
yleiseksi. Gallit voitettiin ja pakenivat ja alakuloisuudessaan Vindex
lankesi miekkaansa.
Galba kuuli tämän epätoivolla, mutta Nero riemuitsi. Kun uutiset olivat
tulleet yhä pahemmaksi, Nero oli havainnut vaarallisen asemansa ja oli
lähettänyt käskyn eri armeijoille, että ne palaisivat ja kokoontuisivat
yhteen paikkaan yhteistä vihollista vastaan. Hän oli myöskin jättänyt
Neapolin ja tullut takaisin Romaan. Silloin saapuivat sanomat Vindexin
ja hänen armeijansa tuhosta, ja ilon innossa keisari tarttui lyyraansa
ja virittäen sitä rupesi voitonriemua laulamaan.
Mutta koko maailma oli nyt herännyt. Koko Roma oli tyytymätön ja
kapinaan valmistunut. Itsetyytyväisyydessään Nero ei ollenkaan
tietänyt, että hän oli synnyttänyt vihaa, vaan tahtoi ennemmin pitää
itseänsä mitä ihmeteltävimpänä ja pikemmin kansallisena miehenä,
joka ehkä oli syyllinen pariin kolmeen rikokseen, mutta ylimalkain
ansaitsi ihmetystä. Hän arveli, että hänen voittonsa Kreikassa
itsestään toimittivat hänelle suunnattoman suuren oikeuden kansan
kiitollisuuteen. Mutta hovimiehet ajattelivat toisin. He näkivät
uhkaavan myrskyn eikä kukaan heistä kaikista nähnyt sitä niin selvään
kuin Tigellinus. Luontoansa noudattaen tämä mies, kun hän näki
isäntänsä huononevan aseman, päätti että hän ei ainoastaan hylkäisi
häntä, vaan myöskin jouduttaisi hänen perikatoansa. Toisen, Nymphidius
nimisen kanssa he tekivät salaliiton ja heidän onnistui yllyttää
keisarillisen henkivartioston soturit kapinaan. He julistivat Galban
asian oikeaksi ja luovuttivat antimilla ja lumoavilla lupauksilla nämät
miehet heidän uskollisuudestaan. Ennen pitkää kaikki oli toimitettu ja
Neron paras turva oli kadonnut.
Tällä välin Nero alkoi huomata yleisen tyytymättömyyden. Senati osotti
sitä, kansa ja henkivartiosto. Pelko valloitti hänen sielunsa. Kauhu ja
kostpuhimo vaikuttivat vuorotellen häneen. Hän aikoi kerta uudestaan
sytyttää kaupungin tuleen ja laskettaa amfiteaterin pedot kansan
joukkoon, sillä välin kuin hän yleisessä hämmästyksessä pakenisi
Egyptiin. Tämä saatiin ilmi, kerrottiin julkisesti ja suurensi vaan
kansan vihaa.
Tigellinus ja Nymphidius havaitsivat nyt, että sopiva aika oli tullut.
Mutta heitä ei haluttanut astua suoraan esiin, vaan he tahtoivat
mieluisammin vaikuttaa Neron pelkoon. He sentähden menivät hänen
luokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki
oli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan;
että pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut
silmänräpäystäkään menettää.
Epätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut
mitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen. Sotamiehet, joita hän
oli kutsunut takaisin, olivat osaksi saavuttamattomissa ja osaksi
tyytymättömät. Hän etsi apua kaikkialta, mutta ei löytänyt. Hän käveli
ympäri linnassa eikä tietänyt mihin paeta eikä mitä tehdä. Silloin
hänen rikostensa muistot virisivät ja ennen kaikkia hänen mieleensä
tuli, kuinka hän oli ilkeästi surmannut kalliimmat sukulaisensa. Vielä
hänen tuskassansakin hänen elämänsä suurin mielihalu tuli näkyviin ja
kun hän saatti epätoivonsa sanoiksi, hän käytti yhtä Sofokleen Oedipon
säettä, jota hänen oli tapa lausua näkymöllä:
"Mun kuolla käski isä, äiti, vaimoni!"
Hän koetti saada jotakin laivaa, joka veisi hänen Egyptiin ja käski,
että yksi varustettaisiin Ostiassa. Turhaan. Ei kukaan tahtonut totella
hänen käskyjään. Yksi hänen sotamiehistään, joka näki hänen kauhunsa,
lausui hänelle tämän säkeen Virgiliosta:
"Onkohan kuolema siis niin kauhea?"
Hän koetti nyt juoda myrkkyä, jota oli laitettu häntä varten, mutta hän
ei saattanut rohkaista mieltänsä. Hän meni huoneesensa ja heittäysi
sohvalleen. Hänen tuskansa oli hirveä. Hän käski jonkun surmata
itseänsä, mutta kun hän ei saanut ketään, hän huudahti: "ystäväni
luopuvat minusta enkä minä voi löytää ketään vihollista." Tuosta hän
riensi Tiberin rannalle hukuttaakseen itseänsä, vaan palasi takaisin,
kykenemätönnä sitä tekemään ja päätti purjehtia Hispaniaan Galbalta
henkeänsä rukoilemaan. Mutta ei mikään laiva ottanut häntä sinne
viedäkseen. Hämmennyksissään hän juoksutti päässään kymmenkuntia
tuumia, mutta ei mikään ollut mahdollinen. Hän mieli astua esiin
puettuna armon-anojaksi ja mainiolla kaunopuheisuudellaan pontevasti
vetoa kansaan; mutta pelko tämän kansan vimmasta esti häntä. Tuolla
seisoi maailman hallitsia linnassansa; ei mikään vihollinen ollut
näkyvissä, mutta hän tiesi, että koko maailma oli nyt hänen
vihollisensa, eikä ollut mitään paon eikä pelastuksen toivoa.
"Eikö löydy mitään piilopaikkaa, jossa minulla olisi aikaa ajatella,
mitä minun on tekeminen?" hän huudahti.
Yksi hänen vapautettu orjansa, nimeltä Phaon, tarjoutui viemään häntä
erääsen paikkaan, joka oli muutamain penikulmien päässä kaupungista,
jossa hän saisi jonkun aikaa piileskellä. Nero suostui kiihkeästi tähän
tarjomukseen. Hän riensi pois ilman kengättä, ilman päällysvaatteetta,
eikä mitään muuta kuin tunika päällä. Phaon heitti vanhan vaipan hänen
yllensä ja peitti hänen kasvonsa, ettei häntä tunnettaisi. Kolme miestä
paitsi Phaonia seurasi häntä. Tällä tapaa Nero vietti viimeistä
yötänsä.
Päivän koitteessa keisarillisen henkivartioston soturit kokoontuivat ja
julistivat Galban keisariksi. Senati vahvisti heidän päätöksensä. Nyt
he ilmoittivat Neron valtion viholliseksi ja tuomitsivat hänen
kuolemaan vanhan tasavallan ankaraa lakia myöten.
Tällä välin Nero kiirehti Phaonin huvilaan. Ratsastaessaan hän kuuli
huudot, jotka nousivat praetorianein leiristä. Muuan työmies tien
vieressä kavahti ylös, kun he ratsastivat ohitse, ja lausui: "katso,
nuot miehet ovat Neroa takaa ajamassa." Edempänä kuolleen ruumis makasi
tiellä. Tämän nähdessään Neron hevonen säpsähti. Kartanon lähelle
tultuansa he seisauttivat hevosensa ja nousten ratsahilta lähtivät
astumaan siinä kasvavan kaislikon poikki. Phaon tahtoi nyt kätkeä Neron
yhteen hietakuoppaan, siksi kuin hän valmistaisi maan-alaisen käytävän
kartanoon. Mutta Nero ei suostunut, sillä hän arveli, että tämä oli
yhtä kuin elävältä hautaantua. Aukko tehtiin ennen pitkää rakennuksen
seinän alipuoleen ja Nero könti siitä sisälle. Hän vietiin halpaan
huoneesen, jossa hän laskeusi alas yksinkertaiselle vuoteelle,
repaleinen peite päällänsä. He toivat hänelle vähäisen leipää, mutta
tämä inhotti häntä; ja ainoa vesi, jonka he voivat hankkia, oli kovin
likaista. Sitä hän kuitenkin joi pikkuisen.
Kaikki huomasivat, että piileskeleminen taikka turvallisuus oli
mahdoton. Jonkun ajan päästä he kertoivat sen Nerolle ja neuvoivat
häntä surmaamaan itseänsä. Ainoastaan tällä tavalla hän voi välttää
vihamiestensä kostoa. Hän tiesi sen hyvin, mutta kuolema oli hirveä ja
hän koetti viivettää sitä niin kauan kuin mahdollista.
Ennen Romasta lähdettyänsä Phaon oli käskenyt yhden hänen
palvelioistaan tuoda uutisia kaupungista. Heidän odottaessaan
sanansaattaja tuli, tuoden muassaan muutamia asiakirjoja. Nero tarttui
halukkaasti niihin ja luki senatin julistuksen, jossa säädettiin, että
hän oli rangaistava vanhan tasavaltaisen lain mukaan.
"Mikä kuolemanlaji se on?" hän kysyi. "Mikä entinen tapa on?"
Phaon ensiksi epäili, mutta viimein, kun häntä vaadittiin, hän vastasi:
"Tasavallan lain mukaan sidotaan sen miehen pää, joka kuolee valtion
vihollisena, kahden paalun väliin. Hän on aivan alastonna ja piestään
tällä tapaa kuoliaaksi liktorin vitsoilla."
Neroa vavistutti eikä hän sanonut mitään. Nyt hän veti esiin kaksi
tikaria, jotka hän oli tuonut muassaan ja nousi seisaalleen, heiluttaen
niitä kummassakin kädessä. Tuosta hän koetti niitten kärkeä, jonka
jälkeen hän ojensi vielä kerran käsivartensa ja seisoi tuokion, kooten
koko rohkeuttansa. Kaikki, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän tällä
hetkellä surmaisi itsensä.
Mutta muutamain silmänräpäysten perästä Nero pisti tyvenesti molemmat
tikarit jälleen tuppeen ja kääntyen yhden saattajansa puoleen, lausui:
"Laulakaat ruumiinlaulu ja toimittakaat viimeiset juhlamenot
ystävällenne."
Se, jonka puoleen hän kääntyi, lauloi ruumiinlaulun ja Nero kuunteli
nähtävällä mielenliikutuksella. Tätä seurasi äänettömyys.
Viimein Nero huudahti:
"Miksei kukaan teistä tapa itseänsä ja näytä minulle kuinka kuolla?"
Ei kukaan heistä kuitenkaan suostunut tähän pyyntöön vaan kaikki
istuivat lattiaan katsellen.
Nyt Nero pani käsivartensa ristiin ja katsellen heitä jokaista
purskahti kyyneliin.
Mutta vähän ajan päästä hän hypähti ylös ja lausui:
"Nero, Nero, tämä on häpeä! Sinun viivyntösi on kunniaton; nyt ei ole
aikaa surullisiin liikutuksiin; aika vaatii miehen mieltä."
Mutta rohkeus, jota hän halasi, ei näyttänyt tulevan, ja hän seisoi
epäneuvoisena, milloin haparoiten tikariansa, milloin kävellen
edestakaisin vähäisessä huoneessa.
Vihdoin hän seisahtui ja katseli tuimasti saattajiansa.
"Te", hän lausui, "olette pelkureita ja pettäjiä. Jollei, te
näyttäisitte, kuinka tulee kuolla. Voi, jospa täällä olisi yksi, jonka
olen tuntenut. Sillä minä olen tuntenut miehen ja ainoastaan yhden koko
elämässäni, joka nauroi kuolemaa. Oi, jospa hän olisi täällä! Cineas!
Cineas! missä sinä nyt olet? Miksi luovuit ystävästäsi? Sinulla ei
kumminkaan ole mitään valitusta minua vastaan. Voi Cineas, jos sinä
vaan olisit täällä, kuinka hyvin sinä näyttäisit minulle tien
tuonelaan! Voi! mimmoinen taiteilia minussa kuolee!"
Kun hän näin puhui, joku melu kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli hyvin
tunnettu. Se oli ratsasjoukon töminä. Oltiin häntä takaa ajamassa.
Nero kavahti ylös. Hän värisi pelossaan. Mutta pelko ei voinut
kuolettaa hänen päähimoansa. Hän ei lausunut omia sanojaan, vaan
Homeron:
"Ratsujen joutuisain mun korvani rientävän kuulee."
Tarttuen yhteen tikariinsa hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pisti sen
kurkkuunsa. Yksi saattajista auttoi häntä toisen iskun iskennässä. Tämä
oli kuolemanhaava. Nero kaatui taakse päin kuollen. He nostivat hänen
sohvalle.
Vähän ajan kuluttua takaa-ajajat, jotka tavalla taikka toisella olivat
saaneet tiedon hänen piilopaikastaan, saapuivat kartanoon ja riensivät
huoneesen, centurio etupäässä. Centurio koetti pidättää veren juoksua.
Nero nosti hiueten silmänsä.
"Liian myöhään", hän lausui; ja sitten hän lisäsi tuskin kuultavalla
äänellä: "tämäkö teidän uskollisuutenne on?"
Seuraavana silmänräpäyksenä kaikki oli ohitse.
Hän makasi kuolleena, mutta vielä kuolemassakin hirveänä, sillä hänen
rajujen intohimojensa vaikutus säilyi vielä pelottaen katselioita.
Näitten intohimojen valta, jotka olivat hallinneet häntä vuosikaudet,
olivat jättäneet jälkensä hänen kasvonjuonteihinsa. Nuot kasvot,
jotka hänen nuoruudessaan eivät olleet rumat, olivat muuttuneet
julmannäköiseksi ja myöskin kuolemassa kauheus pysyi ja kammotti niitä,
jotka seisoivat lähellä.