Pois sotaan.
Isku, joka oli kohdannut molempia ystäviä, sorti heidän maahan.
Kumpaisellakin oli oma surunsa, eikä kumpikaan tohtinut lausua toiselle
ainoatakaan lohdutuksen sanaa.
Labeon tuska näytti ajaksi kokonaan hämmentäneen hänen, ja hän oli ja
liikkui ympäri melkein jonkunlaisessa huumaustilassa. Vähitellen tämä
tila helpontui, mutta vaan tehdäksensä hänen suruansa katkerammaksi.
Pimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen
valonsäde ijäksi kadonneen.
Aikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja
vaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä,
samantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat
vähän taikka ei mitään. He kävivät tiluksia katsomassa taikka
ratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten
ääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja,
vaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät
toistensa seuraa ja kaipasivat sitä.
Kaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä -- kahden jalon luonnon
voimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja
vahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen
luonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä
surussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti. Cineaan kärsivä kato ei
ollut kaksinkertainen niinkuin Labeon, mutta hänen arka luontonsa
saatti hänen tunteensa kiivaaksi ja hänen tuskansa aivan haikeaksi.
Hänen elämässään oli suuri aukko, eikä hän tietänyt, kuinka
sitä täyttää. Sillä hän oli niin tottunut luottamaan Helenan
samantunteisuuteen, silloinkin kuin he olivat erillänsä, että tämä
näytti olevan välttämättömän tarpeellinen; ja nyt, kun hän oli
kadottanut sen, hän tunsi suuresti sen arvon. Mistä hän milloinkaan
löytäisi jälleen niin puhtaan ja ylevän sielun, semmoisen sielun, joka
lisäksi olisi niin aivan samansointuinen hänen oman sielunsa kanssa?
Löytyi vielä kolmaskin, jonka suru ei suinkaan ollut vähemmin katkera
kuin näitten -- raaka, voimakas luonto, jonka epätoivo kuvaantui hänen
kasvojensa äänettömässä tuskassa. Tämä oli Galdus.
Näinä viime kuukausina hänellä ei ollut kuin yksi ajatus, ja tämä oli
Markus. Kun tuo pieni poika ei enää jaksanut olla liikkeellä, Labeo oli
ottanut Galdolta tämän taakan, joka oli niin suloinen jälkimäiselle;
syvässä rakkaudessaan ja kolkoissa aavistuksissansa isä ei kuitenkaan
unhottanut sitä suurta rakkautta, joka asui Britannialaisen vankassa
rinnassa. Galdon sallittiin ottaa osaa sairastavan pojan hoitoon ja
kalliit ne hetket olivat, jolloin hän sai kantaa näin mieluista
taakkaa.
Kun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa
silmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin
tilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki,
mitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.
Kun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus
taikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo
viimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen
käytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon
ihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen
voimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan
kohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja
lientyi sanomattomaan rakkauteen.
Vihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan
kuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä
haudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin
pois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan,
johon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo
ja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti
hiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan
tapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla
heidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja
astuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.
Vähän ajan perästä Labeo muuttui. Hänen ensi huumauksensa poistui,
mutta sen sijaan tuli elävä tieto hänen kovasta tappiostansa. Se
synnytti hänessä haikean surun, joka ilmaantui kirouksissa taivasta
vastaan. Se saatti hänen jäykistelemään kohtaloansa vastaan ja
suuttumaan, ikäänkuin hänen kärsimisensä olisi ollut väärä. Kun hän
ajatteli kykenemättömyyttänsä, hän kävi kiivaammaksi. Mutta hän ei
voinut tehdä mitään. Ei löytynyt ketään, jolle hän olisi voinut kostaa,
ja se taivas, jota hän kirosi, oli ulkopuolella hänen valtaansa.
Eräänä aamuna hän yhtyi Cineaasen puutarhassa. Hän oli muodoltaan
tavattoman vaalea, hänen silmiänsä veristi ja hänen kasvoissaan
ilmestyi hurja levottomuus, joka säikähytti hänen ystäväänsä.
"Cineas", lausui Labeo -- ja tämä oli melkein ensimäinen sana, jonka
hän oli kuukausiin ehdollansa lausunut hänelle -- "minä en voi kärsiä
tätä kauemmin. Minä tapan itseni, jos tätä vielä kestää."
Cineas katseli häntä murheellisen kummastuneena, mutta ei sanonut
mitään.
"Minä olen jo kerran yrittänyt", jatkoi toinen. "Se oli tänä aamuna --
päivän koitteessa", hän lausui katkonaisesti. "Minä olen viettänyt
tavattoman unetonta yötä, ja sydäntäni särki. Äkkiä yksi ajatus
joukahti mieleeni. Minä tahdon tehdä lopun tästä heti ja ijäksi. Miksi
minä elän, jos minun täytyy näin elää? Ja minä rupesin suuresti
kaipaamaan kuolemaa."
"Minä nousin, otin esi-isäni tikarin, jota olen alinomaa kantanut,
toimitin juoma-uhrin Jupiterille, vapauttajalle, ja nyt ojensin
käsivarteni pistääkseni tikaria sydämeeni. Mutta" -- ja Labeon ääni
kävi matalaksi ja sortui liikutuksesta -- "yhtäkkiä luulin kuulevani
äänen -- joka ei ollut mikään ihmisääni -- äänen, joka vaan puhutteli
sieluani -- se oli _hänen_ äänenä -- se sanoi: 'Isä, me yhdymme
jälleen.'"
"Ja tikarini heltesi kädestäni. -- Voi minun poikani!" vaikeroitsi
Labeo, pusertaen kiinni kätensä, "näitkö sinä minun tähtien takaa ja
tulitko pidättämään kättäni? -- Minä katsoin sitä hyväksi
ennusmerkiksi, olipa se sitten mielikuvitukseni taikka lemmittyni ääni.
Minä en tahdo kuolla pelkurin tavalla kärsimisiä karttaakseni. Jos
häväistys olisi edessäni, silloin minä seuraisin esi-isääni."
"Mutta minun täytyy tehdä loppu tästä. Minä en voi elää näin. Joka
päivä saattaa tilani pahemmaksi ja minä kärsin nyt enemmän, kuin
milloin isku ensiksi iskettiin."
"Tuntuuko sinusta niin, voi minun sieluni ystävä?" lausui Cineas
matalalla, surullisella äänellä. "Jos niin tuntuu, löytyy yksi ehto
meillä molemmilla -- sinulla ja minulla: menkäämme pois."
"Pois! Mihin?"
"Pois -- pois -- johonkin pois täältä. Toiveliaasen elämään, jossa
saatamme unhottaa kaikki nämät ja unhottaa itsemme. Judeaan."
"Judeaan!" lausui Labeo, jok'ei oikein ymmärtänyt häntä.
"Niin", vastasi Cineas oudolla innolla. "Judeaan -- legioneihin --
sotaan. Sillä siellä on sota. Koko maa on nousnut kapinaan, ja siellä
on taistelo semmoinen taisteltava, jota ei maailma Philippi'n perästä
ole nähnyt. Se on ajatuksemme toisaalle kääntävä. Me seuraamme Roman
kotkia. Sinä johdatat legionejasi voittoon. Me taistelemme toinen
toisemme vieressä ja ryntäämme noitten kallio-kaupunkein muureja ylös,
jotka siaitsevat vuorten huipuilla. Silloin, jos kaipaamme kuolemaa, se
saavutetaan pian, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos halaamme elämää,
elämä tulee, tuottaen semmoisia ajatuksia, jotka ovat suotuisammat kuin
ne jotka täällä meissä asuvat. Sota on alkanut, ja armeijat ovat jo
menneet sinne kostamaan Cestion tappiota. Minä kuulin tämän eilen
kaupungissa."
Nyt Cineas, joka pelkäsi, että Labeo olisi vastahakoinen, puhui hänen
vanhasta legionastaan, joka oli mennyt sinne, ja noista vanhoista
teltakumppaneista, joitten kanssa Labeo oli jo kokenut sotaretkien
vaaroja ja sodan ankaraa kiihoitusta. Hänen viehättävää puhettaan
kuunnellen Labeo havaitsi koko entisen sota-intonsa syttyvän
rinnassaan; muistot, jotka olivat kauan olleet sammuksissa, virisivät
jälleen; koko hänen sotamiehen luontonsa nousi; hän muisti entisten
kunniakkaitten sotaretkien päiviä ja taisteloin hehkuvaa kuumuutta;
Roman sotaliput ja välkkyvät aseet ja valkoiset teltat kuvaantuivat
hänen eteensä; hänen silmänsä säihkyivät, hänen sieramiansa värähteli
ja hänen sydämensä sykki nopeasti.
"Menkäämme pois", hän huudahti, Cineasta keskeyttäen. "Tuo on miehelle
ja Romalaiselle sopiva elämä. Miksi minä seison täällä vaikeroiten
niinkuin lapsi, kun kaikki nuot ovat edessäni? Kiiruhtakaamme. Me
menemme yhdessä. Sinä et ole sotamies, Cineas, mutta sinä olet
urhoollinen ja osaat käyttää aseita, ja minä näytän sinulle, kuinka
Roman armeijoita johdatetaan."
"Minä lähden sinun kanssasi eikä kenenkään muun kanssa, elämään tai
kuolemaan maailman ääriin saakka. Jos kuolemme, kuolkaamme somasti,
niinkuin miehet tappelussa eikä vuoteellamme."
Tämä uusi ajatus elähytti molempia ystäviä, kun he hankkivat
poislähtöänsä. He ilmoittivat pian päätöksensä Galdolle ja pyysivät
häntä seuraamaan itseään.
Tämä ajatus vaikutti yhtä paljon Britannialaisen mieleen kuin
Labeonkin.
"Te lähdette sotaan?" hän kysyi.
"Niin."
Galdon silmät sädehtivät.
"Ja minä olen vapaa?"
"Yhtä vapaa kuin minä."
"Siinä tapauksessa minäkin lähden, mutta ei teidän kanssanne." Voi
Labeo, minulla on toiset sodat. Minä olen Britannialainen, minä en
taistele Roman sotalippujen alla."
"Minä olen Britannialainen ja olen isieni maassa. Minä kuulen isieni
äänen unissani, ja he vaativat minua kostoon. Minä olen unhottanut
heidän ja ummistanut korvani heidän käskyiltänsä. Minä kuulen heitä nyt
ja tottelen."
"Kaikkialla Britannian vuorilla heimokuntamme vielä asuvat, ja
pohjoisessa he ovat kaikki vapaat. Jos minä olen vapaa, minä tahdon
elää vapaata elämääni heidän kanssaan."
"Tuo ainoa, jota minä palvelin niinkuin jumalaani, on jättänyt minun",
hän jatkoi sortuvalla äänellä. "Mitä jääpi minulle kuin lähtö takaisin
vanhojen jumalieni luo? Kansani tarvitsee minua. He tarvitsevat vielä
puolustajia. Minä tahdon taistella heidän puolestaan ja kuolla heidän
tähtensä."
Labeo ei lausunut mitään. Hän luuli, että Galdus lähtisi takaisin
heimokuntaansa ja heittäisi henkensä jossakin turhassa kapinassa. Mutta
hän tunsi Galdon eikä koettanut muuttaa hänen päätöstänsä.
"Minä en tahdo odottaa siksi kuin te lähdette", lausui Galdus. "Minä
menen ensiksi ja heti. Voi sinä, jonka poikaa minä jumaloitsin, anna
minun viimeistä kertaa syleillä sinua, jätä minut sitten haudalle ja
ennen päivän koittoa minä lähden."
Britannialainen syleili nyt Labeota ja lähti. Koko yön hän makasi
Markon haudalla. Aamulla he menivät katsomaan häntä, mutta hän oli
poissa.
Labeo ja Cineas eivät enää viipyneet kauan. Muutamina päivinä he olivat
päättäneet vähäiset valmistuksensa. He jättivät kartanon ja näkivät
ennen pitkää takanansa Britannian valkoiset rannat, kun heidän laivansa
riensi laineitten ylitse.
Matkan tapaukset hajottivat heidän ajatuksensa ja estivät heitä
muistamasta suruansa niin alinomaa kuin tähän asti.
Ennen pitkää he saapuivat Romaan.
Nyt Labeo syleili äitiänsä ja kertoi hänelle päätöksensä.
Kunnian-arvoisa nainen suostui tähän, sillä hän piti sitä aivan
luonnollisena asiana. Ottaen osaa poikansa syvään suruun hän oli
iloinen, että Labeon oli tilaisuus välttää sitä kiivaan sodan toimissa.
Ennen lähtöänsä Labeo asetti äitinsä tilan mukavalle kannalle. Hän pani
Julion kartanon hoitajaksi, joka luottamus suuresti edisti nuoren
centurion arvoa, ja käski hänen pitää hellää vaaria Sulpiciasta. Lydia
oli tullut kalliiksi Sulpicialle, joka oli ruvennut rakastamaan häntä,
kun hän asui huvilassa, ja Labeo tunsi, että hänen äitinsä elämä tämän
seurassa olisi onnellinen.
Nyt Labeo ajatteli sitä rehellistä palveliaa, jonka uskollisuus oli
nähty monessa tilaisuudessa monena vuotena, ja kun kaikki hänen
valmistuksensa olivat suoritetut, hän päätti tehdä Isaakin vapaaksi.
Kun hän ilmoitti päätöksensä Juutalaiselle, hän suuresti hämmästyi
tämän sanoman vaikutuksesta. Hänen kasvonsa lensivät liikutuksesta
punaiseksi ja kääntyivät kohta kalman-vaaleaksi. Juutalainen lankesi
Labeon jalkain suureen.
"Suokoon Abrahamin, Isaakin ja Jakobin jumala sinulle runsaimmat
siunauksensa, hän pitkittäköön sinun elämäsi ja täyttäköön kaikki sinun
toiveesi ja halusi."
Labeo keskeytti häntä ja vakuutti hänelle, että hän jo oli tehnyt
kylläksi sitä ansaitakseen ja että kiitollisuus, jota hän oli
osottanut, yltäkyllin palkitsi sen vapauden, jonka hän oli antanut.
"Mutta miksi tämä ilo? Minä luulin elämäsi olevan onnellisen täällä.
Sinä näytit aina tyytyväiseltä."
"Jalo Labeo? Maanpakolainen ei ole koskaan onnellinen eikä tyytyväinen.
Hänen sydäntänsä särkee alinomaa. Juutalaiselle isänmaa on kalliimpi
kuin kenellekään muulle. Ja mitä minuun tulee, yöt päivät minä olen
itkenyt, kun muistin Sionia. Mutta minä olen turvannut jumalaani ja Hän
on minun vapahdukseni kallio. Hän on kuullut minun rukoukseni. Kiitetty
olkoon hänen nimensä."
"Mutta sinä et voi nyt palata Judeaan."
Isaak loi silmänsä maahan.
"Siellä on nyt sota."
"Minä kuolisin mieluisammin siellä, kuin eläisin missään muualla",
vastasi Isaak.
"Tahdotko siis lähteä sinne?" kysyi Labeo kummastuneena.
"Sinä et estä minua?" kysyi Isaak hartaasti.
"Estää sinua? ei suinkaan, jos tahdot lähteä."
Isaak nosti päätänsä eikä sanonut mitään, mutta hänen kohoavassa
rinnassaan ja säihkyvissä silmissään oli jotakin, joka ilmoitti sanoin
sanomattomia asioita. Labeo ei ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi sen
jälestäpäin.