Tuonelle menneet.
Labeo oli saanut uuden asuntopaikan Britanniassa lähellä Londonia.
Hänen huvilansa, josta oli avara katsanto virralle, sijaitsi kaupungin
rajalla. London oli uudestaan rakennettu. Siinä ei näkynyt kuin
muutamia jälkiä siitä hävityksestä, jonka alaiseksi se oli joutunut.
Labeo luuli, että Markus täällä, tässä tyvenessä ja levollisessa
paikassa, kaukana Roman tuskalloisista muistoista, unhottaisi menneet
ajat; että hänen nuoren sydämensä taakka keventyisi ja taudin oraat
häviäisivät. Mutta Markossa ei havaittu mitään parannuksen merkkiä.
Unissaan hän vielä näki katakombien kauhut ja asui hautojen keskellä ja
seisoi kuolleitten vieressä. Hänen arkatuntoinen luontonsa ei voinut
helposti poistaa tuon tuskan-paikan hirveätä vaikutusta. Niinkuin hän
uneksi, samoin hän ajattelikin ja isää suretti, kun hän kuuli poikansa
aina puheissaan mainitsevan kuolemaa ja hautaa. Turhaan koettiin jos
jotakin apukeinoa, jolla poikaa huvitettaisiin. Huvitukset olivat
kadottaneet sulonsa. Hän piti liian vähän väliä niillä. Hänen
vanhempansa näkivät, kuinka hänen voimattomuutensa ja tyhjyytensä eneni
ja heidän levottomuutensa kasvoi. Luultiin, että kylmempi, karaiseva
ilma-ala vaikuttaisi etuisasti häneen; mutta ei mitään muutosta
parempaan päin huomattu.
Helenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono
terveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa.
Hennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja
terveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti
kuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita
harmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja
hänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun
merkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi
ollut iloinen -- jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja
vapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta -- silloin olisi hän
kenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset
surut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka
yöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin
kuin katakombit.
Kun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei
puhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa
surua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti,
kun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi,
että hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.
Usein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa
ja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui:
"voi suloinen poika!" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään,
hän ei tohtinut lausua.
Mutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa
hoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin,
ikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka
yhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.
Kaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena
katseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja
havaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän
tiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut
ilmoittaa.
Alusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään
kumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään,
näyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä
heikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi
taistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen
edessään.
Sillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut
kävellä ympäri.
Nyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla
kuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina
oli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja
syvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata,
kuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä
sylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän
tahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä
ainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.
Sillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli
tapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän
ei ollut halullinen lausumaan.
Ja Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä
rakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat,
laihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli
tulossa.
Sillä hän tiesi sen -- hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven
eikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei
voi ajatella -- tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän
tulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva
päivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.
Mutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli
voimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti
rohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa
ja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.
Koko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli
rakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus
kohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.
Kenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän
suhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein
perikuva -- semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä
ja kunnioittaa -- semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut
varttuvansa.
Kenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen
rakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä
kärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin
isän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.
Tämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan
kaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo
katseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen;
hän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä;
kaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot
lausumaan.
Olipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan.
Tämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen
läsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.
Aika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut
kantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo
vietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.
Ja kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän
maailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet
lapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään;
mutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen
muistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.
Ne sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat
yksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella
äänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema
itse saanut himmentymään.
"Isä, me olemme kaikki siellä viimein."
"Isä, minä olen ensiksi siellä."
"Isä, me yhdymme jälleen."
Silloin Labeo katsoi omaan sieluunsa ja kysyi itseltänsä: tiesikö hän
tämän, niinkuin hänen poikansa sen tiesi? Oliko hän varma siitä? Tämä
poika oli. Mutta oliko hän itse? Ja hän tunsi, ettei hän ollut.
Isän rinnalla äiti oli samassa tuskassa, heikkoudessaan valvoen saman
vuoteen vieressä ja vaan tahtoen elää kylläksi kauan, jotta hän voisi
lohduttaa isää, kun isku ensiksi tulisi -- yhtä surullisena, mutta
ilman epätoivoa; sillä nyt, kun tuo verkkainen, mutta varma loppu
lähestyi, synkein suru peitti Labeon ja hänen sielunsa täyttyi
haikeudella.
Kuitenkin jokainen hetki, joka vei osan pojan elämästä, vei yhtä suuren
osan äidin elämästä.
Kesken tätä Markon oli tapa puhua yksinkertaisia sanojansa taivaasta ja
Jumalasta, ikäänkuin olisi hän puhunut jotakin, joka oli jokaiselle
tuttu. Labeo ei kuitenkaan tietänyt mitään näistä asioista ja Markon
tunteet olivat häneltä salassa. Se Ainoa, jota Helena ja hänen poikansa
niin rakastivat, oli tuntematon hänelle eikä hän uskonut Häneen.
Menestyksensä ja onnensa aikana hän ei ollut kääntynyt Hänen puoleensa
ja nyt, surun tullen, hän seisoi kaukana Hänestä.
"Isä", lausui Markus, "me yhdymme jälleen. Emmekö yhdy, isä? Sano,
isä!"
Ja tuskissansa isä suuteli poikansa vaaleita hiuksia, mutta ei voinut
vastata, siksi kuin Markus vaati häntä niin, että hänen täytyi sanoa
jotakin.
"Oi, minun poikani, suokoon sen suuri jumala!"
"Hän suo -- Hän suo -- isäni!"
Tämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan
maailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen
jälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän
särkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne
viimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.
Oli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen
luonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti
ja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi
niinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset
todistivat hänen tutkaansa.
Päivä koitti ja poika avasi silmänsä.
"Isä", hän lausui.
"Voi minun poikani!" huokasit Labeo tuskan äänellä.
"Suutele minua, isä."
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää
otsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja
ihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen
marmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat
häntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen
sohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken
rakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.
Nyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi
ilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.
Hellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan
kaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.
Cineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli
huolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki
semmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa?
Ei mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui,
kun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka
hän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi
kuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän
kuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi
kadonneena.
Näin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se
oli siksi -- että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt,
mennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän
elää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen
edessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli
kerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.
Suloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja
epätoivoa.
"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki
yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."
"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,
niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt
lunastettujen joukossa."
"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät
tietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.
Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia
varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,
jollei Markus?"
"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me
olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me
yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."
Mutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta
sanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat
katakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään
lohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa
lohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut
äiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun
usko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista
ja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.
Mutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei
ollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi
katsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon,
hän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti
ennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan
perästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja
kyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.
Helena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä
niin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän
ei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat
vielä toistakin eroa huolehtia.
Hän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden
ja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli
ajaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut
suurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa.
Häntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.
Labeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli
tietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut
epätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään
tunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin
hellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli
hänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi
helleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä,
kivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.
Mutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois.
Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli
ainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut.
Tämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat
tuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli
joutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.
Sillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja
Helena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja
kaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella,
joka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta
toisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut
rakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä
suloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään
rakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.
Helena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi
hänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen
harrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi
mielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin
myöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei
ollut oleva kuin pelkkä muisto.
Nyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut
nousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän
jotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä
hänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas
kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui,
väräyttivät koko hänen luontoansa.
Kaikki tarkoitti Kristusta.
"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon."
"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat
kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."
"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa
opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä
kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen
kokonaan Kristuksen uskossa."
"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et
voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä oli juuri se asia, jota hän
opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin
häneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä
tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi
rakasti minua."
"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka
eteen minun täytyy mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän
rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan
asua Hänen luonansa ijäti."
"Cineas, filosofia voi mietityttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa
hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman
pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se
on, joka tämän tekee."
"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan
Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! silloin
sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."
Tämmöisiä sanoja Helena lausui välipäisin, ei yhteen jaksoon, vaan
usein heikkoudesta pysähtyen; eikä Cineas ollut koskaan kuullut mitään
sanoja, jotka olisivat niin vaikuttaneet hänen sydämeensä.
Hän ajatteli itsekseen, että Helenan puhdas henki jo näki sanoin
sanomattomia asioita, ja että hänen kirkas järkensä ymmärsi kuoleman
synkän salaisuuden.
Tätä uutta tapausta ei tarvittu, jotta Cineas havaitsisi, ettei kuolema
pelottanut Kristuksen seuraajia. Hän oli jo oppinut sen monen kautta,
joka oli kuollut levollisesti viimeisessä henkäyksessään lausuen
Lunastajansa nimeä. Eikä hän juuri ajatellutkaan paljasta rohkeutta eli
tyvennyyttä kuoleman lähetessä. Itse puolestaan hän tunsi, että hän
saattaisi kuolla tyvenesti. Seneca oli kuollut jalosti; Petronius
iloisesti. Mutta hän näki sen, että Helenan tyvenyys ja ilo olivat
kovin eriäviä semmoisesta, jota tämä maailma saattaa antaa. Ne olivat
ylevää ylevämmät -- ne olivat jumalalliset.
Niinkuin hän oli ennen halannut tulla kristityksi, niin hän nyt vielä
enemmän sitä halasi. Löytyi vastuksia hänen edessään. Hän ei tietänyt
niitten syytä, mutta hänen oli sallittu kerta siitä selkoa saada; ja
kun Helena puhui, tämä näytti kirkastetulta hänen silmissään ja hän
katseli ja kuunteli, niinkuin enkeliä kuuntelisi ja halasi tunteaksensa
tätä riemullista tunnetta ja puhua tällä taivaallisella tavalla.
Näin päivät kuluivat ja Helena riutui riutumistaan, puhuen yhä
vähemmän, viimeisissä ajatuksissaan lausuen milloin puolison milloin
veljensä nimeä.
Nyt Helena alkoi hourailla. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen hänen
onnelliseen tyttöytensä aikaan. Taas hän hyöri Cineaan kanssa kotinsa
armaissa oloissa taikka istui ja puhui tuntikaudet platanipuitten alla.
Hän lausui hiljaa vanhojen laulujen sanoja, lapsuuden laulujen, noitten
suloisten, noitten muistista katoamattomien; ja tätä kiertelevää
mielikuvitusta kuunnellen Cineas tunsi kaikkien omien ajatustensa
menevän takaisin tuohon ihanaan aikaan ja kaipaava, hiuduttava
koti-ikävä valloitti hänen sydämensä. Voi, jos voisi murtaa ajan sulut
ja palata semmoiseen nuoruuteen keskelle semmoista onnea. Mutta nuoruus
oli mennyt ja Helenan kanssa onnikin oli menevä. Jos hän vaan saisi
Helenan tunteen istutetuksi sydämeensä ja voisi katsoa ylös taivaasen,
niinkuin tämä niin mielellään katsoi, ja niinkuin hän nimittää sitä
kodikseen. Silloin kenties entisyys katoisi tulevaisuuden suloon.
Se oli kummallista, ettei Helena houreissansa tuntenut puolisoansa,
mutta aina Cineaan. Tämä tieto, että ainoa, jota hän oli aina
rakastanut, enemmän kuin mitään muuta maailmassa, näin saatti unhottaa
kaikki muut paitsi hänen, tämä tieto tuotti murheellisen lohdutuksen
murhettivalle sydämelle. Näin lapsuuden muistot kaikista muistoista
kestävät kauimmin ja houreissa entisyys elää, sillä välin kuin
nykyisyys katoo.
"Vie minut pois, Cineas, pois. Minä tahdon lähteä kotiin. Miksi sinä
pidät minua täällä?"
Helena katsoi kummallisen rukoilevalla tavalla, kun hän lausui tämän.
Athenalaiseen kotiinsa, lapsuutensa kotiin hän tahtoi palata. Hän ei
tietänyt, missä hän oli, eikä tuntenut tätä huonetta eikä kartanoa
omakseen.
"Etkö sinä pian lähde kotiin, Cineas, ja ota minua mukaasi? Minua
peloittaa. Mitä minä täällä teen tässä vieraassa paikassa? Vie minut
kotiin. Minä tahdon lähteä kotiin."
Voi uupunut henki, Cineas ajatteli, kun hän koetti rauhoittaa häntä.
Sinä todella lähdet kotiin, mutta ei Athenaan.
"Sinä saat lähteä kotiin, voi minun sisareni!" Cineas lausui.
"Milloin?" Helena kysyi levottomasti ja kiihkeästi.
"Milloin? Pian, aivan pian", Cineas lausui, kun kuumat kyynelet
vierivät hänen silmistään.
Kotiin! Oi niin! Kauan Helenan ei tarvinnut huoata huokauksiaan ja
pyytää Cineasta, että hän veisi hänen pois sieltä. Hänen kotinsa odotti
häntä ja hän saavutti, mitä hän halasi, sillä hän vietiin kotiin; mutta
jumalallisempaan kotiin ja kirkkaampaan ilma-alaan ja hohtavampaan
seuraan kuin kaikki ne, jotka asuivat hänen muistissaan -- kotiin, joka
oli tähtien tuolla puolen, ijankaikkiseen kotiin taivaassa.