Etevin martyri.
Kun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata
entisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta
täyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin
suuren-arvoinen.
Se ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin
takaisintulo.
Hänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen
matkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta
kuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.
Monta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät
jutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka
nyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa.
He arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän
joukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.
Hänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään
sillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin
luonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia
vaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi
surmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä
Romassa kuin jossakin muussa paikassa.
Hän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli
kaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä.
Tässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita
virkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat
saavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein
päättyivät siihen, että hän vangittiin.
Tutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen
Kapitolion kunnaan juurella.
Täällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen
seuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja
tuomittu samaan kohtaloon.
Kappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän
teloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä,
lohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen
virvoituksen sanoja.
Niitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.
Hän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.
Hän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä
miestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä,
maltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas
täyttyi kummastuksella.
Apostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä
vankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis
menemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen
pääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen
sotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa
töistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen,
jota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin
sanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli
päähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.
Cineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman
lähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään,
kuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä
kuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia,
joissa Apostoli vei voiton filosofista.
Paavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.
Muutamien päivien perästä loppu tuli.
Hänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman
yleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa
palavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se
ennen oli synnyttänyt.
Nyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos
hän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu
kansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei
tässä vaadittu.
Tavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.
Hänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea,
järkähtämätön usko -- usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se
oli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.
Hän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun,
joka oli säilytetty hänelle korkeudessa.
Tämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka
katselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.
Kun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja
havaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.
"Jää hyvästi, oi Paavali!" hän lausui. "Jalo sielu -- kristitty --
filosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet
jumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen."
Paavalin kanssa toinenkin kärsi.
Hänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja
innokas seuraajansa.
Vihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun
hän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin
viereen.
Hellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen
paikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin
niitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja
joille maailma ei sopinut -- siihen paikkaan, joka myöhemmillä
vuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika
oli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.
Tähän paikkaan he hautasivat Paavalin.
Tänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen
äitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät
kyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa -- sen rauhan kuva, jonka he
olivat saavuttaneet -- ja nämät yksinkertaiset sanat:
"Philon ja Clymenen Bisomum."