XXIX.

Muutoksia.

He olivat viettäneet kolme päivää katakombeissa. Kuinka suloiselta ja

kirkkaalta luonnon kasvot näyttivät, kun he lähtivät ulos ja näkivät

jälleen iloisen ja ihanan auringon-paisteen, viheriät lehdet, uhkeat

kasvit ja ihmisen asunnot. Tässä maan-alaisessa elämässä oli

kaksinkertainen kauhu: sitä elettiin pimeydessä ja keskellä kuolemaa.

Se oli kuollon varjon laakso. Voi! tämä varjo oli vierähtänyt heidän

sielunsa ohitse.

Markus oli suuresti muuttunut. Hänen hellä ja herkkätunteinen luontonsa

oli saanut semmoisen vamman, jok'ei ollut lyhyellä ajalla parantuva.

Raskas alakuloisuus, joka näytti kummalliselta ja luonnottomalta

pienessä pojassa, oli valloittanut hänen mielensä. Pimeyden kauhu oli

syvältä vaikuttanut hänen sieluunsa.

He rupesivat taas entiseen elämäänsä huvilassa; mutta tämä elämä,

semmoisena kuin se kerta oli, ei voinut palata jälleen. Menneitä

tapauksia ei käynyt hevin unhottaminen. Koko perhettä synkeytti sen

murheen yön muistot, jolloin Helena turvasi Labeoon ja Markus turvasi

Helenaan ja isä tuskissaan näki niitten katoavan, joita hän rakasti ja

jotka nyt, niinkuin hän luuli, ijäksi häneltä riistettiin. Se ei

milloinkaan mennyt Helenan mielestä. Hän oli tuonut Lydian muassaan

takaisin, vaalean, miettivän tytön, joka katakombeissa eläessään oli

muuttunut luonnoltansa ja jossa uuden kauhun sijaan pysyväinen

alakuloisuus oli astunut. He olivat nyt kaikki turvassa, kumminkin

sillä hetkellä; mutta se suuri vaara, joka oli seurannut heitä, näytti

vähentävän heidän elämänsä suloisuutta ja he menettelivät ja puhuivat,

niinkuin varoisivat uudestaan joutuvansa samaan tilaan.

Galdus yhdistyi jälleen siihen poikaan, jonka hän oli kahdesti

temmannut kuoleman käsistä; mutta poika oli muuttunut. Hänen iloinen

naurunsa ei enää helähdellyt saleissa. Hän oli nähnyt surua ja elänyt

vuosikausia. Hän oli totinen ja harvapuheinen. Ennen hän ilmoitti

Galdolle kaikki tunteensa, toiveensa, pelkonsa, ilonsa, murheensa;

mutta nyt hänen kokemuksensa oli suurempi ja ne tunteet, jotka asuivat

hänessä, olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, ettei niitä saanut

lausutuksi.

Galdus ei puhunut koskaan Hegiosta Markon kanssa. Hän tiesi pojan

luonnon ja kuinka tämä kammoi riitaa ja verta. Kertomus hänen

kostostaan olisi täyttänyt pojan kauhulla. Galdus tunsi tämän omalla

himmeällä tavallansa eikä jutellut Hegiosta Markolle.

Mutta yksi löytyi, jolle Galdon oli tilaisuus laatia kertomuksensa, ja

tämä oli Nero. Keisari oli usein muistuttanut Cineasta tästä ja

käskenyt hänen tuoda Britannialaisen luoksensa. Cineas noudatti hänen

tahtoansa. Nero katseli ihmetellen vieraansa jättiläisruumista ja

havaitsi tämän vakavissa, rohkeissa kasvoissa semmoisen voiman, jota

hän näki harvassa seuralaisessaan. Galdus ei suinkaan ollut mikään

raakalainen. Hänen mielenlaatunsa, joka oli ylevä, oli kohonnut yhä

ylevämmäksi, koska hän kauan aikaa oli ollut yhdessä Markon kanssa, ja

hänen uljaissa barbarilaiskasvoissaan kuvautui jonkunlainen sielun

sivistys, joka synnytti kunnioitusta ja ihmetystä.

Kehoitettuna tekemään tiliä teoistaan Nerolle, Galdus laati koko

kertomuksen. Hänen jutussaan ei ilmestynyt sitä sievyyttä, joka oli

Cineaan kertomukselle omainen, eikä sitä niin taitavasti toimitettu

eikä sen hienoimpia kohtia niin hyvin saatettu näkyviin; mutta yhtä

kaikki oli sen vaikutus kumminkin yhtä suuri.

Sillä tässä seisoi mies itse ja esitteli kertomusta itse tapausta

näyttämällä. Kun hän kertoili, hänen mielenliikutuksensa yhä suureni.

Hän eleli tätä tapausta uudestansa. Kaikki tunteet, jotka olivat

palaneet hänessä tuona muistettavana yönä, elivät ja hehkuivat vielä

kerran. Hänen tuimia kasvojaan elähytti vaihetellen suru, viha, kosto

taikka voitonriemu. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen puuhkea

partansa ja hänen vankka ruumiinsa, hänen kurkkuperäinen äännöstapansa,

hänen muukalainen sanankoroituksensa, hänen kummalliset liikenteensä,

kaikki nämät saattivat hänen aivan merkilliseksi.

Ihastuksissaan Nero otti omasta kaulastaan kultavitjat ja pani ne

Galdon kaulaan.

Hän vakuutti, että tämä kertomus oli antanut hänelle uuden runollisen

into-aiheen. Hän aikoi jatkaa tragediansa ja tämä oli maailmaa

kummastuttava. Hän vannoi myöskin, että Galdus itse oli tätä tragediaa

näkymöllä toimittava. Semmoisella tavalla kertomus Neroon vaikutti.

Jonkun ajan perästä Labeo lähti hoviin. Hän ei mennyt mistään

erityisestä syystä, vaan osaksi jostakin epämääräisestä velvollisuuden

tunteesta ja osaksi vanhasta korkeamman viran halusta. Sangen

vähäiseksi oli tämä halu nyt käynyt. Se kova koetus, jonka alaiseksi

hän oli joutunut, oli laimentanut hänen kunnianhimoansa ja semmoisella

tavalla, jota hän ei voinut koskaan unettaa, näyttänyt hänelle, kuinka

kovin epävakaiset ihanimmatkin toiveet ovat. Hän käänsi ajatuksensa

hartaammin kuin milloinkaan ennen puolisoonsa ja lapseensa, jotka hän

oli melkein ollut kadottaa. Hän rupesi ajattelemaan semmoista onnea,

jota hän saavuttaisi yhdessä näitten kanssa ilman mitään korkeampaa

arvoa taikka suurempaa valtaa kuin mikä hänellä nyt oli.

Mutta hänen asemansa hovissa tuntui hovissa ennen kaikkia tuskaloiselta

sen vuoksi, ettei hän voinut kärsiä silmäinsä edessäkään sitä miestä,

jonka käskyn kautta niin kova onnettomuus oli kohdannut häntä, sitä

miestä, jota vastaan hän oli kerta tarttunut aseisin ja jonka hän oli

vannonut surmataksensa. Sopiko hänen anoa suosion-osoituksia tältä

mieheltä, taikka jos niitä tarjottaisiinkin hänelle, sopiko hänen

vastaan-ottaa niitä? Hän tunsi, ettei hän voinut.

Hänen vaiti-olonsa ja hänen umpimielisyytensä jäivät Nerolta

huomaamatta. Labeo oli aina ollut semmoinen ja Nero oli tottunut

katselemaan häntä jonkinlaiseksi kuva-ihmiseksi hovissaan, joksikin

koristeeksi, taidetuotteeksi. Eikä keisari voinut ajatella että Labeo

katsoisi vangitsemisen tapauksia joltakin muulta kannalta kuin hän

itse. Tämän isän ja puolison sydän oli salattuna Nerolta; että siinä

kätkeytyisi katkeria muistoja ja syviä haavoja, sitä Neron kaltainen

suorastansa ei voinut käsittää.

Muutamien kuukausien perästä Labeo havaitsi, ettei hän voinut kestää

tätä elämää ja hän alkoi inhota sitä -- inhota viheliäistä hovimiesten

parvea ja sitä ilkeätä tyrannia, joka johdatti. Hän päätti muuttaa

pois.

Muutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi

toisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle

sydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja

äitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät

päivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia

ajatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat

valloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka

saattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen.

Tämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä,

jäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin

hilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja

täyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä.

Hänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta

itsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen

asuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin

soveliaaksi kuin Britanniaa.

Mutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui

kaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli

alkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia

oloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus

kenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja

tulisi entiselleen.

Labeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan

yhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat

hankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut

mitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista

pelkoa uusista vaaroista.

Sulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi

myöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa.

Labeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.

Aika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen

jälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen.

Tämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi

ennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi,

että niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä

varten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi

aikaa erältänsä. "Kultainen kartano" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä

oli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa

asuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa

taikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä

suurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun

Nero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun

hänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään

toimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin

saada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa

parhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella

huikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois "filosofinsa". Neron

tragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien

sijaan astuivat tositapausten kauhut.

Tigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin

suurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista

miehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut

näkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken

kateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies

kävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon

juonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.

Viimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi

suureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi

olla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla

Neapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin

kiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti

kuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella,

jolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli

omituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän

ylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan

tahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas

tavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen

heikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja

näitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella

huolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista

filosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta

taikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla

soitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli

lahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi

maata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa.

Samalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta

ylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti

viimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron

irstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla

sinetillä.

Tällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat

palasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli,

päästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä

hän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli

kuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä,

ja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi

sentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista

vielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten

joukossa oli Julius.

Koko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin

ennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän

ihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina

itselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa.

Hän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada

poikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka.

Hänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä

Julius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli

suruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.

Eräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan

pahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan.

Lopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron

ilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat

hänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut

heidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli

heitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.

Cineas kuunteli tätä kummastuksella ja ilolla. Hän ajatteli, että hän

kenties voisi saattaa isän ja pojan yhteen; häntä ilahutti, kun hän

ajatteli, että tämmöinen onni odotti hänen ystäväänsä ja mietiskeli,

kuinka hän parhaiten saisi tämmöisen yhtymyksen aikaan, kun vanha

Carbo, joka oli ollut ääneti vähän aikaa, äkkiä alkoi puhua siitä, jota

Cineas juuri tuumi, ja huudahti tuskin kuultavalla äänellä:

"Cineas, sinä tiedät, missä hän on. Vie minut hänen luokseen."

Tämä poisti kaikki vastaukset. Hyvin iloisena Cineas heti suostui. He

lähtivät viipymättä siihen paikkaan, jossa Julius oli ollut niin kauan

ja pääsivät ennen pitkää perille. Carboa hirvitti, kun hän meni

portaita alas, astui pimeätä labyrintia ja ajatteli, että tämä oli se

paikka, johon hänen poikansa oli karkoitettu. Ja minkä tähden?

Viattomuuden, oikean uskonnon ja hyvien avujen tähden.

Viimein isä tapasi poikansa. Jättäen Carbon taaksensa Cineas toi Julion

hänen luokseen. Julius tuli, vaaleana ja laihana, jommoiseksi hän nyt

oli muuttunut, kantaen kurjan elämän merkkejä ja kalvealla muodollaan

ollen vielä kalveampi tulisoittojen tummassa valossa. Carbo katseli

häntä tuokion ja sulki hänen sitten syliinsä.

"Voi minun poikani!" hän lausui ja purskahti itkuun.

"Isäni", sanoi Julius, joka oli yhtä syvästi liikutettu, "minä tiesin

koko ajan, että olit antanut anteeksi minulle."

Vaan Carbo alkoi nyt kirota heikkouttaan ja koetti pidättää

kyyneliänsä, mutta kun hän uudestaan katseli poikaansa, kyynelet

jälleen täyttivät hänen silmänsä, kunnes hän viimein kävi istumaan,

peitti kasvonsa käsillään ja itki katkerasti.

Nyt, kun vanhus oli löytänyt poikansa ja painanut häntä jälleen

sydäntänsä vastaan, hän ei voinut ajatella pidempää eroa. Hän vaati

kiivaasti, että Julius kohta jättäisi tämän paikan ja tulisi kotiin.

Hän lupasi puolustaa häntä kaikkia vaaroja vastaan ja Julius hymyili

suruisesti ja lempeästi, kun vanhus vakuutti, että hän tahtoi panna

henkensä alttiiksi häntä varten, jos joku yritti viemään häntä

vankeuteen.

"Minä tiedän, isäni, että sinä tekisit niin, samoin kuin minäkin

tekisin sinun tähtesi, mutta minun täytyy ajatella muita asioita. Pelko

oman itseni puolesta ei pidätä minua täällä. Minusta ei ole mitään

pelkoa. Minun olisi helppo välttää vainoajia. Mutta täällä on muutamia,

joitten ei olisi helppo. He ovat vähemmän toiveliaat ja enemmän

pelokkaat kuin minä. Me, jotka olemme voimakkaat, me kannamme heikkojen

kuormaa. Tämmöinen meidän uskontomme on. Muutamat näistä onnettomista,

pelokkaista hengistä eivät rohkenisi jättää tätä paikkaa. Niin kauan

kuin yksi ainoa kallis Kristuksen lapsi löytyy täällä, niin kauaksi

minun tulee jäädä tänne ja auttaa ja lohduttaa häntä. Muutamien on

velvollisuus opettaa; minun on velvollisuus suojella pelkääviä ja

heikkoja. Ja minä olen luullakseni tehnyt jonkunlaista hyötyä heille."

Carbon silmät sädehtivät, kun hän katseli poikaansa ja kuuli hänen

sanojansa.

"Jumala varjelkoon, poikani, että he kadottaisivat sinun! Minä ymmärrän

sinun. Minun täytyy suostua. Se on vaikeata. Mutta minä en voi sanoa

mitään. Jos olisin nuori, minä rupeisin kristityksi ja tulisin tänne

sinua auttamaan. Sinä elät kunniakasta elämää, jalo poikani. Mutta enkö

minä saa koskaan nähdä sinua? Täytyykö minun mennä takaisin ja elää

ilman sinua? Tahdotko antaa vanhan isäsi kuolla hänen luonansa

olematta?"

"Minä tulen sinun luoksesi, milloin ikinä vaan pääsen", vastasi Julius.

"Minä vietän päiväkausia sinun luonasi. Ennen pitkää minun kenties on

tilaisuus jäädä kotiin. Malta vähän mieltäsi, kallis isäni. Ajattele,

mitä tekemistä minulla on. Me tulemme usein yhteen nyt. Kiitä Jumalaa,

että tämä eripuraisuus on ohitse."

Julius piti puheensa. Hän kävi usein isänsä luona ja viipyi toisinaan

kauan. Häntä ei kohdannut koskaan mikään vaara. Tämä uusi elämä ja tämä

osittainen pääsö holvien pimeydestä ja kosteudesta vaikuttivat

nähtävästi häneen. Hänen vaalea muotonsa muuttui verevämmäksi ja hänen

mielensä kävi hilpeämmäksi.

Mutta yksi seikka oli, joka vaikutti etuisammin häneen kuin kirkas ilma

ja auringonpaiste ja sovinto hänen isänsä kanssa.

Oli yksi, joka aina odotti hänen tuloansa ja laski hänen poissa-olonsa

päivät ja kuuli hänen äänensä sykkivällä sydämellä -- yksi, jonka koko

olento, jolta kaikki muut siteet olivat katkenneet, nyt liittyi

hellästi häneen ja sai hänessä elämänsä lohdutuksen. Tämä oli Lydia.

Lydian luona käydessään Julius alkoi viipyä yhä isomman aikaa. Suuren

osan ajastansa hän vietti Labeon huvilassa. Hänen isänsä seurasi häntä.

Kun Julius oli poissa, vanhus tuli toisinaan sinne, sillä hän tiesi,

että tämä paikka oli kallis hänen pojallensa, ja halasi puhua jonkun

kanssa hänestä. Välisti hän valitsi Cineaan; mutta ennen pitkää hän

tapasi toisen kuuntelian, joka ei koskaan väsynyt kuuntelemasta, kun

hän puhui tästä aineesta, joka oli taipusa kuuntelemaan tuntikaudet ja

kehoittamaan häntä ja innostuttamaan häntä kysymyksillään. Carboa

miellytti tämä kuuntelia enemmän kuin mikään muu. Ja niin hän viimein

tuli joka päivä Labeon kartanoon puhumaan Lydian kanssa ainoasta

aineestaan.

Hän taukosi Romaa soimaamasta; hänen entinen katkeruutensa ja hänen

jyrkkyytensä olivat kadonneet ja antaneet tilaa lempeämmälle ja

ystävällisemmälle mielenlaadulle. Nuot vakavat sotamiehen kasvot ja tuo

lempeä ääni, jolla hän aina puhutteli Lydiaa, muistuttivat toisinaan

tätä hänen omasta isästään ja saattivat hänen rakastamaan Julion isää.

Aika kului ja Julius alkoi päästä entiseen lujaan terveyteensä. Elämä

oli muuttunut suloiseksi. Katakombeihin turvattiin vaan välisti

äkillisessä pelossa. Kaikkein pelokkaimmat olivat rohjenneet lähteä

pois ja ruvenneet entiseen elämäänsä. Lopulta Julion oli tilaisuus

jäädä kokonaan isänsä luokse.

Nyt Julius ja Lydia olivat lähellä toisiaan. Yhdessä kestettyjen

kärsimysten muistot liittivät heidän yhteen, ja näytti siltä kuin

heidän surunsa olisivat ajaksi haihtuneet.

Tämä kaunis nuori tyttö oli perinjuurin vaikuttanut koko Julion

luontoon. Julius oli nähnyt hänet hänen halvassa ylähuoneessaan, jossa

hän asui isänsä kanssa; hän oli vartioinnut häntä noissa kolkoissa

katakombeissa, jossa tämä oli ummistanut isänsä silmät. Hän oli monta

kertaa pelastanut hänen henkensä.

Ulkona taivasalla taas kerta ollen Julius ei saattanut enää kärsiä sitä

vähäistä estettä, joka vielä eroitti heitä toinen toisestansa. Elämä

oli ikävä ja armoton ennenkuin Lydia oli hänen kanssaan kaikkiin osaa

ottamassa. Hän ei malttanut odottaa siksi kuin hänen tilansa oli aivan

turvallinen.

Jos minä odotan siksi, minun täytyy odottaa kuolemaan asti. Lydian

täytyy ottaa minut semmoisena kuin minä olen, vaarassa, kuolema

silmieni edessä, ja meidän on oleva sama kohtalo, tulkoonpa mimmoinen

tahansa. Niin kauan kuin olen kristitty, niin kauan minun asemani pysyy

tämmöisenä. Ja mikä enempi on, Lydia on samassa vaarassa.

Näin Lydia pääsi turvattomasta ja yksinäisestä elämästänsä. Carbon

kartano, muitten rinnalla varsin halpa, näytti Lydian mielestä

kuninkaan linnalta. Lydian läsnä-olo saatti sen kirkkaammaksi ja

hohtavammaksi Julion silmissä. Carbon ei tarvinnut enää mennä Labeon

kartanoon tapaamaan jotakuta, jonka kanssa hän saisi puhua pojastansa.

Julion puoliso rakasti tätä ainetta enemmän kuin kukaan muu ja niin

onnellisesti kuluivat vanhuksen päivät, että hän näytti nuortuvan

uudestaan eikä viimein tietänyt ketä hän enemmän rakasti, poikaansa vai

vasta saatua tytärtänsä.