Vapaus.
Tällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena
ja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia
eikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi
jälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina
hän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan
keksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.
Kun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut
tuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa
kohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän
ei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty.
Hän päätti vetoa Tigellinoon.
Oli varhain aamulla, kun hän saapui Romaan ja hän meni suoraan Neron
lemmityn asuntoon. Suuri joukko klientejä seisoskeli jo ovilla
odottaen, että saisivat lausua kunnian-osoituksensa suojelialleen.
Cineas avasi itselleen tien näitten välitse ja taivutti runsaalla
lahjomisella palveliat Tigellinoa herättämään ja toimittamaan tälle
Cineaan anomuksen kahdenkeskeisestä puheesta.
Tuskinpa mikään asia olisi tuottanut Tigellinolle suurempaa iloa. Kun
Cineas, Neron suosittu, tuo nerokas, hyvän-avuinen ylpeä Cineas, tuo
mies, jonka asema oli semmoinen, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi,
kun tämmöinen mies rukoilevana tuli hänen luokseen -- se tuntui hänestä
tosiaankin suloiselta. Tigellinus näki, kuinka syvältä isku oli
sattunut, koska se oli tämmöisen miehen musertanut. Hänen teki suuresti
mieli nähdä häntä ja hän kiirehti ulos pääsaliin, johon Cineas oli
laskettu.
Cineas tervehti häntä vakavasti. Hän oli kovin vaalea, mutta levollinen
ja arvonsa mukainen. Ei mitään pelkoa eikä kumartelevaisuutta
ilmestynyt kopeassa Megakleidissä, vaan sen sijaan joku ylevä
käytöstapa, joka oli karvas marja Tigellinolle.
Cineas rupesi kohta asiaansa. Kun hän oli pyytänyt anteeksi, että hän
oli niin sopimattomasti tunkeunut Tigellinon puheille, hän lausui:
"Minulla on asia, joka koskee muitten elämää ja kuolemaa. Sisareni ja
hänen lapsensa ovat vankeudessa. Minä tahdon pelastaa heidän ja käännyn
sinun puoleesi. Ei kukaan tunne sinun valtaasi paremmin kuin minä.
Määrää mitä tahdot tehdyksi ja minä teen sen."
Tigellinus loi silmänsä maahan Cineaan tyvenen ja tutkistelevan
katsannon edessä, eikä juljennut katsoa häntä kasvoihin.
"He ovat valtion vankeja. Laki pitää vaaria heistä. Mitä minä voin
tehdä?" hän vastasi.
"Sinä et ymmärrä minua", lausui Cineas. "Minun pyyntöni on tämä. Minä
tulin tänne heitä lunastaakseni, maksoi mitä maksoi."
"Heitä ei käy lunastaminen. Sinun täytyy vetoa valtioon eikä minuun."
"Heidän henkensä on kalliimpi minulle", lausui Cineas siitä huolimatta,
mitä Tigellinus oli sanonut, "kuin tuhansien muitten. Tahdotko sinä
tuhat heidän sijastaan. Minä annan sinulle tuhat orjaa heidän
edestään."
"Minä sanoin jo sinulle", vastasi Tigellinus, "että minä en voi tehdä
mitään. He eivät ole minun vallassani. Sinun täytyy kääntyä Caesarin
puoleen."
"Sinä et tahdo ymmärtää minua", lausui Cineas kylmäkiskoisesti. "Enkö
minä ole sanonut, että tahdon lunastaa heidän keisarin varjolla?" Ja
hän pani erittäin pontta näihin sanoihin. "Minä olen rikas. Sano
hintasl Mitä hyvänsä tahdot, minä annan."
Tigellinon silmät säkenöivät tuokion ahneudesta. Mutta hän vastasi
kohta:
"Sinä et tiedä, mitä sanot. Min en ole heidän omistajansa. He eivät ole
orjia. He ovat vankeja. Jos he olisivat minun vallassani, minä en
saattaisi myydä heitä. Minä antaisin tutkistella heitä oikeuden edessä
ja jos he olisivat viattomat, laskisin heidän vapaaksi."
"Sano hintasi", lausui Cineas, osottaen samaa halveksimista toisen
sanojen suhteen kuin ennen. "Sano se. Voivatko miljonat ostaa heidän?"
Tigellinus katseli tuokion Cineasta ja loi sitten silmänsä maahan. Kova
taistelu alkoi hänessä. Hänen ahneutensa oli suuri. Miljonia ei leikin
joka päivä käsiinsä saanut. Mutta nyt virisi toinen voimakkaampi tunne
-- viha; siihen yhtyivät kateus ja kosto ja nämät kaikki veivät
ahneudesta voiton. Miljonia vastasi sen miehen kukistuminen, jota hän
niin vihasi. Kenties kaikki nämät miljonat muutoinkin joutuivat hänen
haltuunsa ja samalla kuin kosto tyydytettiin, samalla oli kenties
ahneuskin saavuttava kaikki, mitä se himosi.
Näitä tuntien ja ajatellen hän pudisti päätänsä.
"Ei", hän lausui, minä olen voimaton. Tämä ei ole mikään raha-asia; se
koskee lakiin"
"_Miljonia_!" sanoi Cineas voimakkaasti.
"Kylläksi puhuttu", vastasi Tigellinus, nousten ja koettaen näyttää
varsin arvokkaalta. "Sinä et tiedä, mitä sinä teet. Sinä pyydät rikkoa
lakia ministerin lahjomisella. Minä en saata suostua siihen, että minua
solvaistaan häpeällisillä ehdotuksilla. Minä olen sanonut sinulle, että
nämät vangit ovat lain käsissä. Tämän lain täytyy käydä täytäntöön."
Cineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka
vaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä
olivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen
alaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan
virkkaamatta meni pois.
Pitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras
tehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla
tavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää
paikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät
olivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän
kuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin
hän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti
melkein yhtä kovalta kuin kuolema.
Hän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä
myöntää hänelle tämän asian -- hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä.
Oli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon.
Ilmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa
huolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen
koommin asiasta lukua pitäisi.
Tämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.
Tuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli
näistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän
löytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä
ensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan
tekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria
vastaan?
Hämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän
arveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli
se, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään
aikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.
Hän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties
olisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin
puoleen.
Tätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän
saapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa,
joka kävi virran yli.
Kun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden
tämän poikki ja tullen häntä vastaan.
Hänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota
keisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten
tartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea
partana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.
Ei näitten kasvojen suhteen voinut erhettyä.
Se oli Galdus.
Kummastuneena tästä yhtymyksestä ja tuommoisesta muutoksesta Cineas
tietämättä pidätti hevosensa ja tuijotti ihmeissään äsken tullutta.
Toinen lähestyi, outo voitonriemu kasvoissa.
"Galdus!" lausui Cineas.
"Riemuitse!" huudahti toinen. "Kaikki ovat pelastetut."
"Pelastetut!" vastasi Cineas; eikä hän voinut sanoa sen enempää.
Voimakas ilontulva vieri hänen suontensa läpitse -- ilo joka oli niin
suuri, ettei saattanut puhua mitään. Hänen kummastuksensa oli kumminkin
yhtä suuri, ellei suurempi.
"Mitä kaikki nämät merkitsevät? Kuinka he ovat pelastuneet? Onko tämä
aivan totta? Ja mitä tuo puku tarkoittaa? Mitä sinä täällä teet? Missä
he ovat?"
Cineas olisi laskenut koko joukon tämmöisiä kysymyksiä, jollei Galdus
olisi häntä estänyt.
"Seisominen ja puhuminen täällä on vaarallista", Galdus sanoi. "Meidän
täytyy rientää pois, vieläpä nopeastikin. Tänä yönä olemme tehneet
semmoisia asioita, jotka saattavat koko Roman kintereillemme."
"Keisari?" kysyi Cineas vapisevalla äänellä, Labeon uhkausta ajatellen.
"Minä en tiedä hänestä mitään. Meillä on ollut tekemistä toisenlaisten
ihmisten kanssa. Mutta joudu -- tule -- seuraa minua; minä kerron
sinulle, missä he ovat, minä kerron sinulle kaikki."
Näitä puhuessaan Galdus kiirehti suurin askelin pois ja Cineas kääntyi
ja seurasi. Ei sanaakaan virketty, ennenkuin he olivat jättäneet
kaupungin kadut. Silloin Galdus jutteli hänelle kaikki.
Hän kertoi Cineaalle kuinka hän ajoi Hegiota takaa ja otti hänen
kiinni, kuinka hän tapasi Labeon ja mitenkä he vapauttivat vangit.
Viimein hän kertoi hänelle hirveän pontevilla sanoilla, kuinka hän oli
kostanut Hegiolle.
Tämmöinen kosto kauhistutti Cineasta kesken hänen iloansa. Hän katseli
kummastuksella tätä miestä, joka rakkautensa puolesta oli yhtä hellä
Markolle kuin äiti, mutta jonka kosto vihamiehen suhteen oli niin
julma.
Kuinka tämä kaikki oli päättyvä? Tämä teko ei ollut mikään tavallinen.
Vankien vapauttaminen oli loukannut valtion majesteettia ja tähän
soimaukseen oli lisätty pahempi rikos. Näitä miettien he ehtivät
katakombien aukolle. Tämä paikka oli kylläksi tuttu Cineaalle, mutta se
hirvitti häntä, kun hän ajatteli, että se oli Helenan ja Markon
turvapaikka.
He astuivat portaita alaspäin ja käytäviä myöten ja Cineas löysi ennen
pitkää ne, jotka hän luuli kadonneiksi.
Yhdistymisen ilossa pari kolme päivää kului ja turvallisuuden tunto
valaisi pimeyden. Mutta kun turvallisuuteen totuttiin, syntyi pian syvä
murheellisuus kaikissa. Kuinka voi kärsiä tämmöistä elämää ja minkä
arvoinen tämä elämä oli? Sitä kenties kestäisi kauan; eikä näin
hennoille olennoille kuin Helenalle ja Markolle ollut mikään muu
tarjona kuin kuolema.
Cineasta inhotti ja hän kävi toivottomaksi näissä jylhissä varjoissa,
jossa kuolleitten hautoja näkyi joka haaralla.
Hän joutui epäilyksiin. Hän päätti panna henkenä alttiiksi niitten
hyväksi, joita hän rakasti. Miksei hän niin tekisi? Nero oli aina
taipunut siihen valtaan, jonka hän oli ymmärtänyt hankkia itselleen
tämän suhteen. Miksei hän nyt sitä koettaisi?
Hän päätti tehdä niin.
Kolmannen päivän aamuna hän lähti liikkeelle tätä tarkoitusta varten.
Nero oli palannut Romaan ja Cineas löysi hänen Vatikanon linnasta.
Hän meni uljaasti sinne, ja astui Caesarin eteen eri-oikeutetun
katsannolla. Hän oli päättänyt panna kaikki alttiiksi tässä ainoassa
yrityksessä.
Sisään tullessaan hän näki, että myöskin Tigellinus oli siellä.
Nero oli vasta sinä aamuna palannut Romaan. Tigellinus oli kertonut
hänelle pitkän jutun. Hän oli kertonut tapahtuneesta vangitsemisesta ja
vankien vapauttamisesta ja vartian kuolemasta. Toinen sotamies oli
aamulla löydetty suljettuna siitä huoneesta, johon vangit oli pantu.
Oli myöskin Hegio salaisella tavalla kadonnut. Nämät oli Tigellinus
kertonut. Nero näytti suuttuneelta ja vihaiselta.
Kun Cineas astui sisään, Nero katseli häntä pahalla naurulla.
Cineas oli pukenut kasvonsa aivan loistavan iloiseen muotoon. Hän ei
ollut päättänyt ainoastaan kuolla, vaan myöskin alentaa itseänsä. Hän
päätti Helenan tähden taipua jonkunlaiseen liehakoimiseen, taikka oman
arvon myyntiin, jos hän sillä voisi Neroa suostutella. Näin hän oli
varustettu kaikkiin.
"Vai niin", sanoi Nero kuivakiskoisesti, "sinä olet vihdoin täällä.
Mikset ole ennen tullut tänne?"
Cineas veti hienotunteisuutensa syyksi. Keisari oli ollut vaarassa ja
saanut työskennellä oman pelastuksensa toivossa ja vihollistensa
rankaisemisessa. Ei hänen mieleensäkään ollut tullut että hän
semmoisena aikana Caesarin tietoihin tyrkyttäisi niin vähäpätöisiä
asioita kuin hänellä oli tarjona. Mutta hän oli tullut heti kuin hän
luuli, että asianhaarat sietivät.
Kaikki nämät, joita oli lausuttu semmoisella luontevalla sievyydellä ja
hienolla imarruksella, johon vaan Cineas pystyi, tuntuivat Nerosta
varsin miellyttävältä. Kuitenkin hänen käytöksensä vielä oli
äreänpuolinen.
"Athenalainen", hän lausui pilkkaavalla äänellä, "luuletko sinä, joka
niin suuresti ihmettelet Sokratesta, luuletko sinä, että sinussa on
kylläksi hänen filosofiaansa, jotta osaat kuolla niinkuin hän? Sillä,
totta puhuen, minä aivan vakaasti aion koettaa jotakin senkaltaista
sinun suhteesi."
Cineas hymyili iloisesti. "Luulen", hän vastasi, "minä luulen niin.
Mutta ennenkuin koetat sitä, sinun tarvitsee sallia minun jutella
itsellesi paras kertomus, jonka sekä sinä että minä olemme elämässämme
kuulleet. Se on lisäksi ihan tosi ja minä olen vasta taannoin sen
kuullut."
Cineaan iloinen huolettomuus ihastutti Neroa ja tämän uuteliaisuus oli
viritetty, kun hän ajatteli jotakin kertomusta; sillä ei kukaan
rakastanut kertomuksia enemmän kuin hän, eikä kenkään osannut laatia
mitään kertomusta paremmin kuin Cineas.
"Sinä oivallinen filosofi!" hän huudahti, muuttaen koko käytöksensä
yhtä sydämelliseksi kuin ennen. "Minä en ole koskaan semmoista miestä
tavannut, joka saattaisi kuulla tämmöisiä sanoja minun suustani."
"Mitkä sanat?" kysyi Cineas huolettomasti. "Nuotko kuolemasta? Mitä
kuolema on? Minä en huoli paljon kuolemasta enkä elämästä. Kuolema; no,
kuolema on vaan jonkunlainen muutostila, jonkunlainen rupeaminen
toisesta elämän muodosta toiseen. Myrkytä minut, taikka polta minut,
milloin vaan katsot hyväksi. Se on minulle yhtä kaikki."
Tigellinus katsoa tuijotti typerällä ja ilmeisellä kummastuksella. Nero
purskahti hillittömään nauruun.
"Sinä olet mitä suurin mies", Nero huudahti. Tuosta hän syleili
Cineasta jonkunlaisella ihastuksella. "Sinun kaltaistasi ei löydy. Voi
Cineas, sinun täytyy opettaa minulle uhkea huolettomuutesi kuoleman
suhteen."
"Minä en osaa opettaa mitään sinun kaltaisellesi. Kun olen sinun
kanssasi, minä en opeta; minä opin", vastasi Cineas. "Mutta, koska sinä
aiot surmata minun, minun täytyy kiirehtiä ja jutella kertomukseni."
"Surmata sinun! Minä en surmaisi sinua koko maailman edestä. No,
Cineas, sinä olet ihme ihmisten joukossa. Mutta juttele minulle
kertomuksesi. Minä halajan sitä kuulla."
Tällä hetkellä Tigellinus pyysi Nerolta saadaksensa sanoa hyvästi ja
lähti pois kiukkua täynnä. Hän näki Cineaan voitonriemun, ja tämä sekä
hämmennytti että vimmastutti häntä. Mitä hän voi tehdä -- hän,
tavallinen alhainen himojen kätyri tämmöisen miehen rinnalla, joka
laski leikkiä kuolemasta ja nauroi kuoleman kauheata haltiaa vasten
silmiä?
Nyt Cineas alkoi kertomustansa. Hän jännitti voimiansa niin, kuin hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän tiesi Neron tavattoman mielihyvän,
kun joku hyvin osattu dramallinen asema taikka näkymön-omainen vaikutus
tuli esiin. Niin Cineas antausi kokonaan kertomukseensa. Eikä hänen
älyisä eikä hänen kertomustaitonsa koskaan ollut suurempi kuin nyt.
Nero kuunteli ihastuneena.
Aluksi Cineas jutteli Hegion käytöksestä -- hänen ilkeydestään,
konnamaisuudestaan ja yrityksistään hänen isäntänsä turmioksi, jotka
olivat päättyneet niin, että hän itse pantiin pois.
Sitten hän puhui, kuinka Hegio oli koettanut kostaa. Hän haasteli
kartanon palosta ja Labeon maalle muuttamisesta.
Lyhyeltä laadittuaan vangitsemisen tapahtumia hän pysytti Neron
huomiota Galdossa, kun tämä seurasi ratsastajaa. Nero kuunteli
hengittämättä kertomusta kostajasta, joka ajoi rikollista takaa; hän
kuuli kuinka Galdus karkasi Hegioon ja veti hänet hevosen selästä ja
sitoi hänen ja kuljetti hänen pois holveihin.
Nyt aikoi kertomus vankien vapauttamisesta, joka esitettiin
värisyttävällä vaikutuksella. Vartiain vangitseminen näytti huvittavan
Neroa, ja ihastuksen huudahuksilla hän kiitteli Britannialaista.
Mutta mikä hänen ilonsa oikein ylimmilleen saatti, oli Galdon
lopullinen kosto Hegion suhteen. Sit hän kuunteli syvimmällä
mielenliikutuksella ja kysyi sitä Cineaalta monta monituista kertaa.
Vaatteitten muuttaminen ja toisen paneminen toisen sijaan näyttivät
hänestä ihmeteltävältä.
"Voi", hän huusi, "jospa Tigellinus olisi kuullut tämän! Hän ei tiedä
sitä. Hän toimitti minulle tyhmän ja taitamattoman esittelyn tästä
verrattomasta kertomuksesta. Hänen juttunsa oli kaikin puolin
tavallinen. Sinun juttusi on jumalallinen. Hän ei ole kuullut parasta
osaa. Se sopii Sofokleelle. Siitä saisi paremman tragedian säikeen kuin
minkä koskaan olen kuullut. Siitä onkin tragedia syntyvä. Minä itse
kirjoitan sen. Minä saatan tämän tapauksen tunnetuksi koko maailmalle.
Minä saatan tämän oivallisen Britannialaisen kuolemattomaksi."
"Mutta missä hän on?" Nero huudahti. "Mikset tuonut häntä tänne? Minun
täytyy saada hänet tänne ja katsella häntä. Hän on puolijumala. Tuo
hänet heti tänne."
Cineas ilmoitti, että he olivat kaikki paossa.
"Paossa! No, leikki on loppunut. Menkööt he kotiin kaikki tyyni. Minun
täytyy nähdä tämä Britannialainen ja hän saa itse kertoa minulle, miltä
hänestä tuntui ja kuinka hän menetteli, kun hän katseli liekkejä.
Lähetä heidät kaikki kotiin. Minä annan sinulle luvan. Minä kirjoitan
armokirjan heitä kaikkia varten. He ovat toimittaneet kukin osaansa
semmoisessa kertomuksessa, joka viepi voiton kaikista, mitä olen ikinä
kuullut."
Ja hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti
sen Cineaan käteen.
"Toimita Britannialainen minun luokseni", Nero lausui. "Minun täytyy
nähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen.
Minulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne
kaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt
ihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen,
Cineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle."
"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin
kristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä
tahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni
puoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän
oli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa."
Näin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki
osotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli
hänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla
kaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti
kädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden
hänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.