Kostaja.
Niin Hegio ratsasti pois tietämättä, että yksi oli hänen jälissään,
joka aikoi vaatia hirveätä tiliä näistä kaikista.
Hän ratsasti pois hiljakseen ja huolettomasti. Hänen hevosensa ja hän
itse olivat molemmat väsyksissä pitkästä ajosta ja ponnistuksesta.
Hän tahtoikin kulkea verkalleen, saadaksensa hekumoida täydellisestä
kostostaan. Paljon oli tehty, enemmän oli tekemättä -- kristittyin
ansaittu rangaistus -- Vatikanon puutarhat. Ajatus oli suloinen
semmoiselle sielulle kuin hänen.
Hän ajatteli muita asioita. Tuo upseeri oli halveksinut häntä ja
kohdellut häntä ylpeydellä. Hän oli myöskin epäillyt velvollisuuttansa
täyttäessään. Tämä oli rangaistava. Labeonkin tuli kukistua -- ja
Cineaan -- ja kaikkien hänen vihamiestensä.
Hän laski ohjakset suruttomasti käsistään, kun hän ratsasti edelleen --
vaipuneena ajatuksiin, jotka niin suuresti huvittivat häntä -- ja tässä
mielentilassa hän matkusti samaa kulkua kaupungin läpitse.
Viimein hän lähestyi Esqvilinon kunnasta. Tässä oli Tigellinon
mieli-asunto ja tähän Hegion oli määrä mennä. Leveä aukea ala, joka oli
raivattu liekkien pidättämistä varten, oli vielä entisellään,
peittyneenä hävitettyjen kartanoin jäännöksillä. Täällä oli aivan
pimeä. Hegio ratsasti eteenpäin.
Yhtäkkiä musta haamu syöksähti pimeästä hänen ohitsensa ja ennenkuin
hän ennätti kannustaa hevostansa, ennenkuin hän ehti edes ajattelemaan,
jo voimakas käsi oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja temmannut hänen alas
hevosen selästä. Säikähtyneenä hevonen hypähti pystyyn ja kiiti pois
tuulen nopeudella.
Putouksestaan musertuneena, tuntemattoman päällekarkaajansa
kouristuksesta puoleksi kuristettuna Hegio makasi maassa; mutta
muserrus ja kuristus unhottuivat siinä kuolettavassa pelossa, joka
huuhotti hänen suonissaan; sillä arempi sydän kuin hänen oli tuskin
kenelläkään. Hän oli niitä, jotka saattavat kuolla pelosta, ja nyt
kaikki hänen voimansa vuotivat pois pelon tyrmistyksessä.
Hän koetti huoata rukouksen sanoja, mutta turhaan.
Yksi käsi pusersi hänen kurkkuaan, toinen haperoitsi hänen uumiansa ja
irroitti sen kalliin vyön, joka niitä ympäröitsi. Hetkeksi helpotti
käsi hänen kurkustaan.
"Säästä minua", huusi Hegio, kun hän sai hengittää. "Minä annan sinulle
kultaa, jos sitä halajat. Minä olen keisarillinen upseeri. Varo
itseäsi, jos vahingoitat minua. Sinä saat kärsiä siitä! Minä tahdon
maksaa jotakin -- sano hintasi."
Ainoa vastaus oli piukka side, joka laskettiin hänen suunsa eteen ja
sisään, ikäänkuin suukapula, joksi hänen päälle karkaajansa oli
kiertänyt hänen vyönsä ja nyt lujasti siteli hänen ympärilleen, että se
todella esti häntä vähintäkään ääntä päästämästä.
Tuosta käänsi tuntematon päällekarkaaja hänet selkä ylöspäin, istahti
hänen hartioilleen, tarttui hänen käsivarsiinsa, väänsi ne taaksepäin
ja ottaen oman vyönsä veti ne yhteen kiinni. Hegio havaitsi itsensä
varsin voimattomaksi vihollisensa kynsissä.
Nyt päällekarkaaja nousi seisaalle ja pitäen lujasti kiinni Hegiosta
käski hänenkin nousta. Sanaakaan virkkaamatta hän työnsi Hegiota
edellänsä. Hegion tuntui olo huokeammalta, kun hän huomasi, että he
menivät Esqvilinoa päin; mutta pelko ja kauhea epäluulo valloittivat
hänen, kun hän näki, että hän vaadittiin astumaan Labeon kartanon
raunioita kohden.
Nämät rauniot olivat vielä jälillä. Seinät olivat useimmista paikoista
lauenneet, mutta yhdellä sivulla noin puoli seinää vielä oli pystyssä.
Tähän varjokkaasen paikkaan, josta tumma seinä kohosi, Hegio havaitsi
itsensä pakotetuksi menemään ja kykenemätönnä puhumaan taikka
vastustamaan, hän astui eteenpäin.
Viimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen
alla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio
rinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian
suuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja
tuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa
seurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.
Hegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin
umpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä
hetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.
Tuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä
totellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen
vangitsiansa piti häntä taas allansa.
"Minä otan nyt pois suukapulasi", lausui vakava ja pelottava ääni
raa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. "Mutta minä pidän
tikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä
kuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta."
Suukapula otettiin nyt pois.
"Säästä minua", huokasi Hegio. "Jos halajat kultaa --"
"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini", sanoi
syvä, vakava ääni.
"Mitä sinä pyydät?"
"Labeon puolison ja pojan."
Kun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.
Hegio kavahti ylös ja äikähti.
Mutta päällekarkaajan koura pihdisti hänen kurkkuaan.
"Mieletön! jos vielä mitään äännät, sinä kuolet", huudahti hänen
vihollisensa ja pidellen häntä lujemmin hän koetti tirkistää pimeän
puhki. "Kuka hyvänsä lähestyy, se kuolee", hän huusi.
"Kuka täällä on?" lausui ääni, jonka sävelet olivat todesti tutut
Hegiolle ja Galdolle.
Galdus päästi ilon huudahuksen. Hegio joutui uuteen pelon tuskaan.
"Isäntä! Ystävä! Labeo!" huusi Galdus. "Hän on meidän vallassa täällä.
Minä tiedän missä he ovat. Ei kaikki ole hukassa."
"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Labeo kammottavalla äänellä. "Rohkenetko
kehoittaa minua toivoon?"
"Minä sanon sinulle, että me voimme vielä pelastaa heidän. Minä
seurasin heitä ja näin kaikki."
"Missä sinä olet, pelastajani ja ystäväni?" huudahti Labeo, jonka ääni
sortui liikutuksesta.
"Täällä, viiniholvin ovella. Täällä; tule tänne; tule luokseni ja ota
osaa ilooni, sillä minä olen saanut kiinni hänen."
"Kenen olet saanut kiinni?" sanoi Labeo hämmästyneenä saapuen paikalle
ja koskettain Galdon hartioita. "Kenen olet tuonut tänne?"
"Hegion."
Tähän Hegio huudahti.
"Hiljaa, koira! -- täytyykö minun tappaa sinut?" sanoi Galdus sahealla
kuiskauksella.
"Oletko saanut kiinni tuon kyykäärmeen?" kysyi Labeo inholla. "Hän on
sinun. Tee hänen mitäs tahdot. Minä en huoli hänestä ollenkaan. Mutta,
voi jalo ystäväni -- poikani pelastaja -- tule, kiirehtikäämme; jos
tiedät missä he ovat, pelastakaamme heidät nyt, taikka kuolkaamme;
älkäämme tuhlatko mitään aikaa."
"Odota silmänräpäys. Minun täytyy kysyä tuolta koiralta jotakin",
vastasi Galdus.
"Vastaa minua", hän huusi käskeväisesti, kääntyen Hegion puoleen.
"Puhu", voihkasi Hegio.
"Tahdotko henkeäsi varten laskea emännän ja pojan takaisin hyvään
turvaan?"
"Kyllä, kyllä", huudahti Hegio kiihkeästi; "anna minun vaan mennä ja
minä vannon, että ennen sydän-yötä" --
"Mieletön! tätä minä en pyytänyt. Vai antaa sinun mennä. Ei, ei -- ei
ennenkuin emäntä ja poika seisovat vapaina edessämme."
Hegio huokasi.
"Anna meille käskykirja vartioille, että he päästävät vangit irti ja
jos nämät jätetään meille, me tulemme takaisin sinua vapauttamaan."
Hegio huokasi.
"He eivät tottele mitään minun käskykirjaani. Salli minun vaan tavata
Tigellinoa."
"Ei ikinä. Sinä et liikahda tästä paikasta, ennenkuin he ovat vapaat.
Eiköhän sinun käskykirjasi vapauta heitä?"
"Ei. He ovat keisarillisia vankeja. Ainoastaan Tigellinon taikka Neron
käsky voi vapauttaa heidän."
"Mitä sinä siis voit tehdä?"
"Päästä minut Tigellinon puheille ja minä saan hänen taipumaan."
"Ei tässä kuin tuhlataan sanoja", huudahti Labeo. "Hän puhuu totta;
hänellä ei ole mitään valtaa. Hän ei ole parempi kuin orja. Jätä hänet
ja kiirehtikäämme pois."
"Kerro minulle kumminkin tämä", sanoi Galdus. "Montako vartiata löytyy
tuossa kartanossa?"
"Missä kartanossa??"
"Vastaa minua äläkä kysele -- siinä kartanossa, jossa he ovat
vangittuina."
"Ainoastaan kaksi."
"Nekö molemmat, jotka jätettiin sinne? Eikö siellä ole muita?"
"Ei ketään."
"Jos havaitsen, että olet pettänyt minun, sinun on kahta pahempi."
"Se on totta", oihkasi Hegio, "heitä on vaan kaksi."
"Pois siis!" huudahti Labeo. "Aika kuluu meiltä tämän viheliäisen
tykönä. Joudu."
"Odota silmänräpäys", lausui Galdus.
Hän pani vielä kerran kapulan Hegion suuhun. Tuosta hän sitoi hänen
jalkansa lujasti semmoiseen asemaan, joka kokonaan esti häntä
liikkumasta. Sitten hän nosti hänen syliinsä näyttäen semmoiselta, joka
täydellisesti tunsi paikat pimeässäkin, ja astut yhteen paikkaan, joka
oli etäämpänä aukosta. Se oli viiniholvi. Ovi oli kiskottu saranoiltaan
ja makasi permannolla. Galdus nosti sen sijoillensa ja lujitti ketjut,
jotka vielä olivat paikallaan, teljellä, että tuli vahva vankihuone
siinäkin tapauksessa, että Hegio pääsisi irti kahleistaan.
Kaikki nämät veivät vaan vähän aikaa. Nyt Galdus ja Labeo kiirehtivät
pois. Galdus kävi edellä.
"Onko sinulla mitään aseita?" kysyi Galdus, kun he pääsivät ulos
holvista.
Labeo näytti hänelle tikarinsa.
"Hyvä! Me tarvitsemme sitä."
Tästä he kulkivat joutuisasti Marsin tannerta kohden.
Viimein he ehtivät kartanon luo. Kaksi vartiaa seisoi ovella ja kuu,
joka paraikaa oli ylenemäisillään, valaisi näkymöä. Galdus ei tietänyt,
olivatko nämät vartiat samat, jotka ensin olivat siihen asetetut, vai
olivatko he jo vaihetut toisiin. Mutta se ei huolettanut häntä.
Kun nämät molemmat vartiat näkivät vasta-tulleet, he nousivat ja
kysyivät heiltä, mitä he tahtoivat.
"Minä olen Sulpicius Labeo, keisarillisen henkivartioston väkeä, ja
olen tullut niitten vankien tähden, jotka ovat täällä."
"Sinun valtakirjasi?" kysyi vartia.
"Tässä se on", sanoi Galdus, ja tarttuen hänen kurkkuunsa hän paiskasi
hänen maahan.
Labeo sieppasi toisen syliinsä ja piti hänestä lujasti kiinni.
"Älä hiisku sanaakaan, taikka kuolet!" hän lausui vakaasti.
Mies oli vaiti.
Lyhyen painelun jälkeen Galdon oli onnistunut sitoa vankinsa vahvasti.
Mies makasi liikkumatta maassa.
"Tule nyt tänne", lausui Labeo, kun Galdus oli päättänyt työtänsä, "ja
sido tämänkin toverin kädet."
Galdus teki niin.
"Missä vangit ovat? Sano, taikka kuolema sinun perii."
"Minä en sano, jollet lupaa säästää henkeäni", vastasi mies.
"Mieletön! Me tiedämme helposti löytää heidän. Mutta minä en tarvitse
sinun henkeäsi. Ota avaimet ja saata meidät heidän luokseen."
"Käteni ovat sidotut", sanoi vartia. "Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja
minä näytän tietä."
He astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten
perästä vartia seisahtui yhden oven eteen.
Vapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi
sotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.
Kaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi
näky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta.
Tuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen,
kaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta
jälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan
levollisessa unessa.
Labeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet
putoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.
Labeo sulki hänen syliinsä.
"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!"
"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!" lausui Helena, kun hän
nojautui puolisoonsa ja nousi.
"Hiljaa! Joudu!" huusi Labeo.
Hän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä
sylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset
kummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset -- siinä kaikki. Labeo
riensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.
"Galdus", hän sanoi, "pane molemmat vartiat tuohon huoneesen ja lukitse
ne sinne."
Galdus sysäsi sisään vartian, joka oli hänen kanssaan, meni ulos ja
kuljetti toisenkin sisään.
Nyt he kaikki kiirehtivät pois.
Lähin portti oli kappaleen matkan päässä ja tähän he käänsivät
askeleensa.
"Mihin me nyt lähdemme?" kysyi Galdus.
"Katakombeihin."
Matkallansa he eivät kohdanneet ketään. Heidän tiensä kävi parhaastansa
yhden palaneen kaupungin-osan läpitse, jota ei vielä oltu uudestaan
rakennettu. Kaikkialla äänettömyys ja häviö.
Ennen pitkää Helena valitti voimattomuuttansa. Väsymys ja
mielenliikutus, jota sekä suru että ilot olivat synnyttäneet, olivat
liian paljon häntä raukaisseet.
Nyt Labeo jätti Markon Britannialaisen käsiin ja ottaen Helenan
syliinsä he liikkuivat edelleen niinkuin ennen.
He ehtivät pian kaupungin portille, eivätkä vartiat tehneet mitään
estettä. He astuivat portista jollekin tielle taikka kadulle
ulkopuolella kaupunkia ja kääntyen oikealle kulkivat yhtä sivutietä,
siksi kuin he tulivat _Via Appia'lle_. Pitkin tätä he nyt vaelsivat,
kunnes saapuivat siihen paikkaan, josta kristityt menivät alas
katakombeihin. Cineas oli kerta näyttänyt tämän paikan Labeolle ja
jälkimmäinen muisti sen hyvin.
Yksi mies seisoi vähän matkan päässä ja kun he tulivat paikalle, hän
lähestyi ja katseli heitä. Kuutamalla he selittivät, että hän oli
kaivaja.
"Ketä te olette?" hän kysyi lempeästi.
"Yksi meistä on kristitty", sanoi Labeo, joka oikein arvasi, että tämä
mies oli jonkunlainen vartia alla-olevien pakolaisten puolesta.
"Me haemme turvaa", jatkoi Labeo. "Osaatko neuvoa meille tietä? Vie
minut Julion luo. Tunnetko häntä?"
Sanaakaan virkkamatta mies meni alas ja toiset seurasivat. Kun hän tuli
pohjaan, hän sytytti yhden tulisoiton ja astui vähän matkaa pitkin
mutkikkaita käytäviä. Viimein hän saapui yhteen paikkaan, jossa pari
kolme miestä makasi. Yksi näistä oli valveilla.
Se oli Julius.
Hän katsoi ylös hämmästyneenä.
"Labeo! Kuinka sinä olet yhtäkaikki tuonut Helenan tänne. Kiitos
Jumalan!"
"Löydätköhän jotakin paikkaa, jossa Helena saattaa levätä?" kysyi
Labeo.
Julius nousi kohta ja alkoi käydä edellä. Mutta nyt Galdus pyysi
kaivajaa johdattamaan itseään jälleen ulos, koska hänellä oli
kaupungissa jotain toimitettavaa, josta hänen täytyi pitää vaaria.
Julius otti vastaan Markon ja Galdus lähti. Ahkerassa leposijan
etsinnässään Labeo juuri silloin tuskin ajattelikaan hänen lähtöänsä.
Hän ajatteli sitä kuitenkin jälestäpäin.
Julius vei heidän siihen paikkaan, jossa Lydia oli. Nuori tyttö
herätettiin ja ilossaan, että Helena oli päässyt hyvään turvaan, hän
tuskin saavutti sanoja. Sillä hän oli kuullut Juliolta siitä suuresta
vaarasta, joka uhkasi.
Pian oli paikka löydetty, jossa Helena sai levätä. Uupuneena ja
heikontuneena hän kohta vaipui uneen ja Markus nukkui hänen viereensä.
Nyt Labeo kertoi Juliolle kaikki.
"Vai olet sinä todella kärsinyt näitä kaikkia siitä kuin näin sinun
viimeiseksi?" Julius kysyi. "Mutta kuinka sinä ja Galdus satuitte
yhteen samalla paikalla?"
"Minä", vastasi Labeo, "olin mennyt keisaria tapaamaan ja pyytämään
turvaa puolisolleni ja pojalleni. Jos hän olisi kieltänyt, minä olisin
pistänyt hänen kuoliaaksi ja sitten itseni. Koston ajatus, se minua
tuki. Galdolla oli omat tuumansa ja hän olisi voinut vapauttaa heidän
ilman minutta ja olisikin niin tehnyt; mutta minä en tiedä, mihin hän
olisi kätkenyt heidän; ken ties holveihin. Niin, se lienee ollut hänen
aikomuksensa."
"Vaan missä Galdus nyt on?" Labeo kavahti ylös.
"Hän on poissa! Voi Hegio! Minä näen tästä sinun kohtalosi! Niin,
Britannialainen ei tahdo pettyä kostonsa suhteen."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Galdus lähti heti kun ensiksi tulimme tänne. Hän ei suinkaan ajatellut
muuta kuin kostoa Hegiolle."
Julius ei sanonut mitään. Mimmoiseksi tämä kosto tuli, heidän oli
mahdoton arvata. Barbarilla oli omat keinonsa.
Labeo ei voinut nukkua; mutta suru se ei ollut, joka vei häneltä unen.
Äkkinäinen muutos epätoivosta toivoon oli suuri. Kun hän ajatteli
nykyistä turvallisuutta, tulevaisuus jäi häneltä näkymättömiin. Pimeys,
kosteus ja nuot kolkot kalliot, jotka ympäröitsivät häntä, olivat
kaikki unhottuneet. Yksi suuri ilo täytti hänen sielunsa, ilo siitä,
että hän oli saanut takaisin puolisonsa ja poikansa.
Kun Galdus lähti katakombeista, hän astui joutuisasti takaisin
kaupunkia kohden. Kolme tuntia oli vaan kulunut sydän-yöstä ja kuu
kumotti kirkkaasti.
Takaa-ajossaan Galdus ilta-yön aikana oli miettinyt monta seikkaa.
Hän tiesi, mihin Hegio oli tuominnut pojan ja äidin -- kuolemaan,
kuolemaan tulen kautta. Tulella oli ollut etevä tehtävä Hegion
hankkeissa. Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia.
Tämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta.
Hän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa
barbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla.
Hän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.
Hän astui kaupunkiin ja saapui Esqvilinoon ja Labeon kartanon rauniot
kohosivat viimein hänen eteensä -- muistuttaen häntä hänen
kärsimyksistään, yllyttäen häntä hänen kiivaassa kostonhimossaan.
Holvit olivat pimeät ja hiljaiset. Hän pelkäsi, että saalis oli häneltä
riistetty. Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan
olisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen
vankihuoneen oven pitimiä.
Ne olivat jääneet koskematta.
Hän tempasi auki oven -- hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä
makasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin.
Hegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä.
Galdon luonto oli heltymätön.
Hän päästi irti Hegion kädet ja riisui pois hänen päällysvaatteensa ja
pukunsa. Näitten koristukset ilmoittivat Hegiota keisarillisen perheen
palveliaksi. Nämät laski Galdus syrjään. Sitten hän otti päältänsä oman
tunikansa ja pani sen Hegion ylle. Itse hän nyt pukeusi Hegion
vaatteisin.
Kun Hegion kädet olivat vapaat, hän kauheasti ponnisti voimiansa
suukapulastansa päästäkseen, mutta Galdus käski hänen vihaisesti luopua
kokeestaan ja heritti tikariansa.
Nyt Hegio nosti ylös kätensä rukoilevaisesti, mutta turhaan. Sillä kun
Galdus oli saanut itsensä puetuksi, hän vielä kerran sitoi kiinni
Hegion kädet.
Tämän tehtyänsä hän päästi irti hänen jalkansa.
Taluttaen Hegiota sen siteen päästä, jolla hänen kätensä olivat
kiinnitetyt, Galdus nyt kuljetti häntä holveista ulos, kunnasta
alaspäin ja aution seudun poikki Marsin tanterelle.
Hegio ei tehnyt mitään vastarintaa. Hän luuli, että häntä vietiin
siihen vankihuoneesen, johon hän oli sulkenut äidin ja lapsen, jotta
hän olisi apuna jossakin vapauttamisen tuumassa.
Kun he saapuivat Marsin tanterelle, Hegio kummastellen havaitsi, että
hänen vangitsiansa astui suoraan Tiberiä kohden, missä Vatikanoon vievä
silta kävi sen poikki.
Astuen sillan ylitse he ehtivät puutarhojen portille.
Tässä vartiat pysäyttivät heidän.
"Minä olen tuonut yhden kristityn, joka tänä yönä vangittiin ja on
tuomittu heti teloitettavaksi."
Kun nämät sanat lausuttiin, Hegio heittäysi rajusti taaksepäin. Mutta
Galdus piti hänestä lujaan kiinni. Sotamiehet astuivat esiin ja
tarttuivat vankiin.
"Hän on puettava _tunica molesta'an_ ja poltettava."
"Milloin?"
"Heti."
"Kuka sinä olet ja missä sinun valtakirjasi on?"
"Tässä", vastasi Galdus, näyttäen yhtä sormusta, jonka hän oli ottanut
vankinsa sormesta. Sotamies katseli sitä, vaan ei näyttänyt havaitsevan
mitään siinä. Mutta Galdon puku osotti, että hän varmaan oli ylhäinen
mies.
"Kuka sinä olet?"
"Hegio", lausui Galdus, "keisarillisen perheen väkeä. Tämä mies on
tuomittu kohta teloitettavaksi ja minun täytyy jäädä katsomaan, että
asia pannaan toimeen."
Sotamiehet arvelivat, että kaikki oli oikeassa. Kristityitä oli niin
paljon tuotu sinne poltettavaksi, että tämä oli hyvin tavallinen seikka
heille. Niin he sen enempää kysymättä veivät Hegion pois ja Galdus
seurasi.
Sotamiehet kirjoittivat ylös sen nimen, jota Galdus sanoi Hegion
nimeksi. Se oli: "Galdus, Britannialainen."
Tosi-Galdus katseli, kun nimi-Galdus kärsi.
Tämä näky ei kauhistuttanut Galdoa. Hän oli nähnyt tämmöisiä tapauksia
ennen. Hän oli nähnyt nuot hirveät Druidein uhri-juhlat, joissa
kymmenkuntia onnettomia raukkoja poltettiin pajutarhoissa. Hän oli
nähnyt omien sukulaistensa kärsivän tämmöistä. Hänestä ei ollut vaikea
katsella, kun vihamies kärsi samaa.
Hegio-raukka ei voinut virkkaa mitään, eikä mitään tehdä. Hänen
tuskansa kuvautui hänen silmissään ja kasvoissaan. Hän tiesi peräti
hyvin, kuinka hänen oli käyvä. Mutta tämä tuska vaan täytti Galdon
riemastuksella.
Uhri peitettiin tavallisella terva- ja pellavavaatteella ja sidottiin
paaluun.
Nyt pistettiin tulisoitto kylkeen.