Vankeus.
Eräänä päivänä kävi Labeon luona joku, jota tämä el ollut moneen aikaan
nähnyt.
Se oli Julius.
Vaaleana ja laihtuneena hän ei enään ollut sen pulskean, nuoren soturin
näköinen, joka ennen oli siellä käynyt. Cineas oli alinomaa nähnyt
hänet hänen uuden elämänsä alusta, mutta ei Labeo. Julion kasvoissa
kuvautui semmoinen levottomuus, joka heti iski Cineaan mieltä ja
synnytti pelkoa hänessä.
"Sinulla lienee pahoja uutisia?" sanoi Cineas tutkaellen, kun
ensimäiset tervehdykset olivat ohitse.
"Niin on", vastasi Julius synkkämielisesti, "enkä minä muutoin olisi
astunut valtion palveluksessa olevan upseerin asuntoon."
"Semmoinen minä en enään ole", lausui Labeo.
"Se on tosi", sanoi Julius, murheellisesti häntä hetken aikaa
katsellen. Sitten pikaisella liikunnolla: -- "nyt ei saa hukata mitään
aikaa -- minä tuon pahoja sanomia teille."
"Mimmoisia?"
"Labeo, sinun puolisosi on kristitty."
Labeo ja Cineas vaalenivat ja katselivat toisiaan, samalla kuin
tuskastuttava kauhu heitä vävähytti. Molemmat tiesivät sangen hyvin,
että Helena oli kristitty, mutta näinä julmina vainomuksen ja
maankulkeuteen tuominnan aikoina tämän lainhylyn äkillinen käynti ja
tämmöiset sanat hänen suustaan, aavistivat jotakin hirveätä.
"Entä sitten?" kysyi Labeo tuskin kuultavalla äänellä.
"He aikovat panna kiinni hänen", lausui Julius.
"Panna kiinni hänen!"
"Niin. Eikä saa hukata mitään aitaa. Hänen täytyy paeta."
"Paeta! mihin?"
"Katakombeihin."
"Katakombeihin! -- elävältä haudattavaksi! Ja mitä mistä syystä?"
huudahti Labeo kiivaasti. "Kuka rohkenisi panna kiinni häntä? Hän ei
ole mikään tavallinen, rahvaasta lähtenyt nainen. Hän ei ole mikään
päällekantajien ja valapattoisten todistajien kievoteltava. Koettakoot
vaan, jos he uskaltavat."
"Ei saa hukata mitään aikaa", huudahti Julius häntä keskeyttäen, "ei
silmänräpäystäkään. Minä lähdin pelastamaan häntä ja pelastamaan
myöskin Lydiaa. Heidän täytyy paeta --- minun kanssani -- kohta --
taikka he ovat hukassa!"
"Paeta! -- niinkuin pahantekiät! Paeta! -- minun puolisoni! ei ikinä",
huusi Labeo rajusti. "Ei ikinä. Senkaltaista ei ole vielä tapahtunut.
Niin huonoksi minä en ole alentunut. Niin kauan kuin minä elän, elää
hänkin. Hän ei sai lähteä sinne -- ei -- ei milloinkaan."
"Muista Neroa, ja sinä näet, ettei mikään julmuus ole hänelle
mahdoton."
"Nerolla ei ole mitään syytä vihata minua. Hän on suuresti suosinut
minua nyky-aikoihin saakka."
"Muut ovat sysänneet sinun syrjäpuoleen", sanoi Julius maltittomasti.
"Sinä et voi tehdä mitään. Mutta aika kuluu minulta. Joudu. Jos halajat
pelastaa puolisosi, käske hänen valmistaa itseänsä; ellei, kutsu
kumminkin Lydiaa."
Cineas ei lausunut sanaakaan. Labeon oli täällä valta. Hän ei tietänyt
mitään sanoa, eikä sanonutkaan mitään. Äkki-arvaamaton isku hämmensi
häntä.
Nyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän
lähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän
ennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan
Labeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan
tohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty. Hän
ei aikonut koskaan myöntyä tähän, joka näytti olevan niin suuri
epäsuosio. Sillä se näytti hänestä semmoiselta häväistykseltä, joka
lisäsi hänen nykyiset vastoinkäymisensä, ja hän taisteli sitä vastaan
ja päätti pitää puoltansa kovan onnen suhteen.
Kun Julius siis havaitsi kaikki varoituksensa turhaksi, hän suuressa
tuskassaan ja kiireessään vaati, että Lydia kutsuttaisiin. Tähän Labeo
mielellään suostui. Asian-laita selitettiin nuorelle tytölle ja Helena,
joka kuuli uutiset synkeimmillä, kauhunsekaisilla aavistuksilla,
joudutti Lydiaa ja sanoi hänelle jäähyväisiä, ikäänkuin olisivat he
viime kerran maailmassa toinen toisensa kohdanneet. Julius tuskin salli
sanaakaan sanottavan, vaan lähti heti matkalle. Ratsu, joka oli tuonut
hänen sinne, vei molemmat takaisin heidän määräpaikkaansa kohden.
Labeo ja Cineas olivat nyt jätetyt omien ajatustensa haltuun. Ennen
pitkää Helena ilmestyi, vaaleana ja pelästyneenä. Hän heittäysi
puolisonsa syliin. Labeo kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi
häntä sydäntänsä vastaan, ja katseli tuimasti ylös, ikäänkuin hän olisi
etsinyt jotakuta luultua vihollista.
"Ei ole mitään vaaraa", hän lausui, "eikä pelon syytä, armas puolisoni.
Ken uskaltaisi panna kiinni sinun?"
Helena vapisi ja itki.
"Minä olen semmoinen pelkuri", hän sanoi, "minä en voi vastustaa
vaaraa."
"Vaaraa! Ei! sinä olet liian hento joutumaan edes vaaran pelkoon. Eikä
turmio koskaan kohtaa sinua, niin kauan kuin minä elän."
"Eikö olisi parempi, että pakenisin?" kysyi Helena arasti.
"Pakenisit! Voi, mihin? Mikä paikka on turvassa Nerolta? Mutta miksi
paosta puhua? Ei löydy mitään syytä. Tämä on turhaa hätäilemistä.
Lienee todella ollut joku vaara tarjona, mutta ei sinun. Minulla on
vielä vähän voimaa ja valtaa. Minä en ole vielä aivan arvoton mies.
Sulpiciot eivät ole niin halvat, että he ovat joutuneet jonkun tyrannin
uhri-raukoiksi. Ei, ei. Rauhoita itseäsi, ystäväni. Katso ylös --
ainoiseni -- tämä vaara on vaan tyhjä luulo, se oli erehdys Julion
puolesta -- erehdys -- siinä kaikki."
Tämmöisillä sanoilla Labeo koetti viihdyttää puolisoansa, mutta,
vaikkei hän, harmi sydämessä, uskonut mitään vaaraa löytyvän, hän ei
suinkaan ollut levollinen. Pahat aavistukset kiusasivat häntä. Sillä
nimensä ja arvonsa puolesta etevät kristityt olivat jo kärsineet
kaikkein julmimman kuoleman ja kenties kuitenkin tapahtuisi, että
Helena pantaisiin vankeuteen.
Sillä välin kuin Labeo koetti vuodattaa Helenaan luottamusta, jota hän
itse oli vailla, Cineas istui kalveana ja tuskaantuneena, laattiaan
katsellen. Hän tiesi tyyni vaaran. Hän oli odottanut jotakin
tämänkaltaista ja hän näytti nyt havaitsevan tulleeksi, mitä hän
pelkäsi.
Kun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he
kuulivat äkillisen melskeen ulkoa -- hevosjalkain töminän, aseitten
kalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi
puolisoansa.
"Jumalani!" hän huusi, "tue minua. Minä en voi tukea itseäni."
Labeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä
likeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja
kenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.
Yksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä.
Näitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla
vihalla. Se oli Hegio.
Hegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa
harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen
vimmassaan.
Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi
läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata
velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti
toimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon
puolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä
lausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.
Labeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.
"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta", lausui Labeo viimein
käheällä äänellä.
"Niin minäkin toivon", vastasi upseeri; "mutta minun ei käy
menetteleminen kuin yhdellä tavalla."
"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?" kysyi Labeo, lujemmin
syleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.
"Mitä minä muuta saatan tehdä?" vastasi upseeri hämmentyneen tavalla.
"Sinä tiedät, että minun täytyy totella käskyjä. Minun täytyy vangita
hänet."
"Ei ikinä!" huusi Labeo rajusti.
"Kuinka?"
"Ei ikinä!"
"Sinun ei tarvitse puhua tuolla tavalla", sanoi upseeri, koettaen
päästä tästä tuskalloisesta kohtauksesta sillä, että hän näytti
suuttuneelta. "Sinun täytyy myöntyä. Keisari käskee."
"Minä en tee sitä ja sinä saat kertoa sen hänelle."
"Minun täytyy siis ottaa hänet", sanoi upseeri.
"Tee se omalla edesvastauksellasi."
"Se tapahtuu sinun edesvastauksellasi", vastasi toinen, jonka viha oli
yltymällänsä. "Miksi vastustat minua? Minä teen velvollisuuteni. Hänen
sopii vannoa, ettei hän ele mikään kristitty ja kaikki muuttuu hyväksi.
Tässä kaikki, jota hänen tulee tehdä."
Nyt Helena vapisi yhä kovemmin. Hegion silmät kiilsivät. Hän astui
upseerin luo ja lausui matalalla äänellä:
"Sinä et ole sanonut mitään pojasta."
"Pojasta."
Labeo toisti sanat niitä ajattelematta ja vielä suurempi kauhu tunki
hänen sydämeensä.
Upseeri katseli Hegiota.
"Kuka on käskenyt sinun sekaantua tähän?" hän huusi. "Tuleeko sinun
muistuttaa minua siitä, jota mielellään unhottaisin?" Kääntyen Labeon
puoleen hän sitten lausui pitkäänsä ja vastahakoisesti: "on toinenkin
-- yksi poika; minun täytyy ottaa hänetkin."
Helena kuuli tämän. Huudahtaen hän irroitti itsensä ja syöksähti ulos
huoneesta. Ei kukaan seurannut häntä. Labeo asettui oven suuhun ja
tuijotti sotamiehiä ikäänkuin mieletön.
"Tarttukaat häneen!" lausui upseeri. "Pitäköön kaksi hänestä kiinni, ja
muut seuratkoot minua. Minun täytyy tehdä loppu tästä."
Kaksi sotamiestä karkasi Labeota vastaan ja ryhtyen häneen he pitivät
kiinni hänen molemmista käsivarsistaan ja vetivät hänen pois, sillä
välin kuin muut, Hegio etupäässä, menivät sisään Helenaa noutamaan.
Tällä välin melu ja Helenan huudot olivat panneet kaikki liikkeelle;
vaaleina ja vapisevina palveliat tulivat joukottain joka taholta.
Muitten muassa tuli Galdus, joka aina uskollisena ja kiintyneenä yhteen
kaikkia voittavaan rakkauteen, juoksi ensiksi Markon huoneesen. Siellä
hän näki Helenan, joka vimmassaan sulki poikaansa syliinsä.
"Pelasta hänet! Voi, pelasta hänet!" Helena huudahti, kun hän havaitsi
Galdon. "Sotamiehet ovat täällä. He aikovat viedä hänen vankeuteen."
Tällä haavaa lujia askelia kuului marmorilaattialta ja kun Galdus
kääntyi, hän näki sotamiesten lähestyvän Hegion johdolla. Galdus seisoi
ikäänkuin vastarintaan asettuva leijona. Hänen jättiläisruumiinsa
täytti oven suun. Mutta hän oli aseeton ja sotamiesten peitset
ojennettiin häntä vastaan.
"Pois tieltä", huusi upseeri.
Galdus epäili vähän aikaa. Sotamiehet likenivät. Hän ei voinut tehdä
mitään ja huokauksella, joka näytti halkaisevan hänen ruumiinsa, hän
peräytyi heidän edestään. Siinä hän seisoi, käsivarret ristiin
laskettuina, näkymöä katsellen. Hän tarkasteli Hegion kasvoja; hän
tunsi, että tämä oli se mies, josta hänen oli käsky pitää vaaria; hän
havaitsi hänen synkän katsantonsa ja sen voitonriemun, joka asui näissä
kasvoissa.
Lyhyt aika vaan tarvittiin toimen täyttämiseksi. Helena otettiin kiinni
ja pelosta melkein nääntyen hän, samalla kuin poika riippui hänessä
kiinni, astui ulos sotamiesten välissä. Markus näytti säikähtyneeltä ja
hämmentyneeltä, ollen mitään ymmärtämättä ja vaan tietäen, että jotakin
hirveätä oli tapahtunut.
Nyt he palasivat saliin.
Upseeri kääntyi Labeon puoleen.
"Ole hyvällä mielellä", hän lausui vapisevalla äänellä. "Sinun ei
tarvitse pelätä mitään. Puolisosi vannoo, ettei hän ole mikään
kristitty. Hän tulee takaisin."
Labeo ei virkkanut mitään. Hän seisoi kahden sotamiehen välissä
tuijotellen eteensä. Hänen vaaleat huulensa liikkuivat, vaikkei mitään
sanaa kuulunut, ja kova tuska kuvautui hänen liikkumattomissa
silmissään. Ei, ei löytynyt mitään sanoja tämmöistä kohtausta varten.
Tuosta sotamiehet hyvästi-jättöäkään sallimatta astuivat pois
vankinensa. Ne, jotka pitivät Labeosta kiinni, odottivat siksi kuin
toiset olivat jättäneet kartanon ja laskien hänen vapaaksi, hekin
lähtivät.
Labeo seisoi paikallansa liikahtamatta. Poistuvien askelten kopina
tuntui, kun seurue nousi hevosten selkään ja ratsasti matkoihinsa; hän
seisoi ja kuuli, mutta ei yrittänyt lähtemään perästä.
Siinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien,
vaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin
oli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.
Labeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa
suonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat
kiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat
kuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.
He olivat ääneti.
Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion
levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi
ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos
portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin
saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat
asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä
oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen.
Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.
Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti
itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.
"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.
"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin
vuotaa."
"Kenenkä veri?"
"Minä himoon kostoa."
"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.
"Toivoa!" huudahti Labeo hurjistuneena. "Luuletko sinä, että Helena
kieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä."
"Minä menen Neron puheille."
"Neron", keskeytti Labeo, "yhtä hyvin tiikerin."
"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä."
"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä
olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan
ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen
turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen
Neron."
Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas
kuuli nopean hevosen neljästyksen.
Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä.
Yksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se
häneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten
sodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja
jaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat
osasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä
laukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa.
Verenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut
yhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.
Kostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei
muistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti
heitä kaikkia silmällä.
Näin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja,
Galdus vielä ajoi heitä takaa.
Vaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena
tuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä
yö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää
koko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja
Hegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa
pahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä
voimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin
rintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa.
Kyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka
vierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä
lapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen
hän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa
kasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä
hänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä,
joihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat
miehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen
ja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän --
semmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat
hänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa,
uljaat sodassa.
"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."
"Se on sinun tähtesi, poikani."
"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä
voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka
uljaasti voin kuolla."
"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä
tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta
minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä
minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."
Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän
koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen
etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja
etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen
pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan.
Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli
kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia
voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään
tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto,
joka oli tuolla puolen.
Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet
uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten
kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu,
jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten
seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken
perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja
toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista.
Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle
syrjäkadulle.
Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa
muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.
"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa
on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan
ja näytän tietä."
Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen
seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.
Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner.
He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat
viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan
yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha,
tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo
korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään
asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka
näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä
päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti
eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja
Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.
Vähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja
ratsasti pois.
Hän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä
koko ajan silmällä.
Hän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.