XXV.

Kapinaliitto.

Näin oli monena vaivaloisena kuukautena kristittyin henki turvassa

ainoastaan sen päivänvalon uhraamalla, jonka puutteessa elämä on

vähä-arvoinen.

Cineas ei lähestynyt hovia kuin ani harvoin. Hänen velvollisuutensa

yleisöä ja köyhiä kohtaan, jotka vielä suuressa määrässä olivat

kodittomina ja avuttomina, olivat jonkinlaisena esteenä. Kun hän

ajatteli, että hänen täytyi taas yhdistyä Neroon, häntä kauhistutti.

Hän piti Neroa syypäänä kaikkiin niihin hirveihin tapauksiin, joita hän

tuonain oli nähnyt: -- tulipaloon; kansan suruun ja tuhoon; kristittyin

julmaan rangaistukseen; näitten maan-alaiseen elämään ja kärsimiseen.

Nero näytti hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut ihmiskunnan vihollinen

-- Pluto itse, ihmisen haamussa, lähetettynä laittamaan tuskaa ja kipua

kansalle. Tätä hallitsiaa ja tätä hovia hän katseli inholla ja tunsi

että hän ennen menisi vaikka mihin vaaraan kuin jatkaisi entistä

elämäänsä siellä.

Tavallisessa tilassa olisi tämmöinen Cineaan käytös niin kateellisessa

miehessä kuin Nerossa synnyttänyt kateutta ja epäluuloa ja näistä olisi

varmaan joku omituinen kosto sukeunut. Mutta Nero oli todella

unhottanut kaikki, mitä Cineaasen koski. Viime kuukausien kohtaukset

olivat kokonaan sysänneet Neron pois hänen kirjallisista

taipumuksistaan. Hän puuhasi juuri nyt ennen kaikkia kristittyin

surmaamista. Se tosi-asia, että nämät olivat viattomat, teki hänen

työnsä vain hupaisemmaksi. Mitä heidän erityiseen uskontoonsa tuli,

tämä oli Nerosta yhdentekevä. Heidän palonsa salaisiin piilopaikkoihin,

jossa he niin täydellisesti välttivät häntä, täytti hänen suuremmalla

vihalla ja lisäsi hänen haluansa hukuttaa heitä.

Mutta nyt yksi seikka tapahtui, joka käänsi Neron ajatukset toiselle

uralle ja vähensi hänen kostonhimoansa kristittyin suhteen, näyttäen

hänelle uusia vihollisia, jotka olivat monta vertaa pelottavammat.

Neron julmuudet olivat täyttäneet yleisön mielen kauhulla ja muutamat

uskaliaat miehet ajattelivat, että he saattaisivat keksiä keinon, jonka

kautta maailma pelastettaisiin semmoisesta hirviöstä. Kapinaliitto

laadittiin, johon kuului useita valtakunnan korkea-arvoisimmista ja

mahtavimmista miehistä. He näkivät, että keisarikunta oli häviöön

vajoamallaan ja etsivät jotakin miestä, joka, kun oli Nerosta päästy,

pystyi vammaa parantamaan. Tämmöiseksi muutamat arvelivat Senecaa;

mutta toiset ja enimmistö, katsoivat Cajus Piso soveliaammaksi; hän oli

siinnyt Calpurnion heimosta ja oi Roman parasten perhetten sukua. Hänen

oli luonteena miellyttävä; hänen ystävällinen ja kohtelias käytöksensä

tekivät hänen rakkaaksi hänen ystävilleen. Hän ei ollut erittäin

säännöllinen tavoiltansa; mutta tämä ei ollut salaliittolaisten

mielestä miksikään haitaksi. Kapinaliitto solmittiin semmoisella

innolla, että se tuskin oli aloitettu, kuin se jo oli kypsynyt toimeen

pantavaksi. Senatorit, ritarit, soturit, jopa naisetkin rupesivat

halulla siihen, sillä yhteinen viha Neroa vastaan elähytti heitä

kaikkia.

Päivä oli määrätty ja kaikki asiat vähimpiinkin syrjäseikkoihin asti

järjestetyt; se, joka ensimäisen iskun iskisi, oli valittu; mutta

yhtäkkiä jonkun etevimmän salaliittolaisen huolimattomuuden kautta

kaikki oli hukassa. Jonkun johtajan vapautettu orja sai tiedon

tuumasta ja ilmoitti sen. Äkkiä suuri luku vangittiin ja pantiin

kidutuslavitsalle. Heidän tunnustuksensa kietoutti muita. Useampia

vangittiin ja käytettiin samalla tavalla. Kaikki joutui ilmiin. Yhden

tunnustus aikaan sai kaikkien tunnustuksen. Kidutuslavitsa masensi

heidän lujuutensa. Runoilia Lucanolta katosi hänen miehuutena, kun

häntä kidutettiin, ja hän syytti omaa äitiään yritykseen osalliseksi.

Nyt alkoi koston työ. Kaikki, jotka tavalla taikka toisella, syystä tai

syyttömästi, luultiin kapinaliittoon osallisiksi, pantiin kiinni ja

surmattiin. Muutamat näistä olivat todella rikokselliset. Toisten

suhteen ei saatu mitään toteen. Etevin kärsivistä oli kuuluisa Seneca.

Tämä mies kaikin vikoinensa, jotka eivät olleet harvat, oli aikakauden

mainioin ja hänen ilman täyttä syytä määrätty kuolemansa on tuottanut

suuremman loiston hänen nimellensä.

Kun kuolemankäsky tuotiin Senecalle, hän kuunteli sitä tyynellä

mielellä. Hänen ei sallittu tehdä testamenttiänsä; niin hän lausui

ystävilleen, että vaikka hänen ei ollut suotu palkita heidän hyviä

töitään viimeisellä kunnioituksensa osotteella, hän kuitenkin saatti

jättää heille elämänsä esimerkin, jota he saivat muistissaan säilyttää.

Kun hän näki heidän purskahtavan itkuun, hän sanoi: "missä filosofian

opit ovat, jotka vuosikaudet ovat opettaneet meitä elämän onnettomuutta

vakavuudella vastaan-ottamaan? Oliko Neron julmuus mikään outo asia

meille kenellekään? Hän murhasi äitinsä; hän kuoletti veljensä; ja

näitten hirmutöitten perästä mikä muu jääpi hänelle kuin rikostensa

täyttäminen opettajansa surmalla?"

Tuosta Seneca käänsi huomionsa puolisoonsa ja tätä syleillen hän

tuokioksi vaipui mielenliikutukseensa. Sitten hän, toinnuttuansa, käski

hänen viihdyttää suruansa. Mutta hänen puolisonsa ei ottanut lohdutusta

kuullakseen, vaan päätti kuolla Senecan kanssa. Seneca katsoi hänen

päätöstänsä jaloksi ja hyväksyttäväksi. "Koska sinä niin tahdot", hän

lausui, "me kuolemme yhdessä. Me jätämme yhtäläisen järkähtämättömyyden

esimerkin, mutta sinulle on etevin kunnia tuleva."

Nyt heidän suonensa avattiin. Seneca oli vanha, eikä hänen verensä

vuotanut pikaisesti. Hän käski avata useampia suonia. Hänen vaivansa

alkoivat jo valloittaa häntä ja peläten, että hänen kipunsa näky

rasittaisi hänen puolisoansa, hän kehoitti häntä suostumaan siihen,

että hän vietäisiin toiseen huoneesen. Nyt Seneca tyvenesti kutsui

kirjoittajansa luokseen ja saneli hänelle jäähyväis-puheen, joka hänen

kuolemansa jälkeen julkaistiin.

Senecan puoliso ei kuitenkaan saanut kuolla. Nero pelkäsi, että tämä

lisä-uhri vähentäisi kansan kunnioitusta häntä kohtaan ja hänen

käskystään tämän suonet sidottiin ja hän pelastettiin. Hän oli jo

tunnotonna ja heräsi semmoiseen elämään, johon hän oli väkisin

pakoitettu.

Sillä välin kuin Senecan puoliso näin pelastui, hän itse hiukesi

tuskissaan. Havaiten loppunsa viipyvän hän pyysi jotakin myrkkyä, joka

annettiinkin hänelle. Mutta vaikutus tuskin tuntui. Hän halasi päästä

elämästään. Hän tahtoi myöskin näyttää, mitä kuoleman ylenkatsetta

filosofia saatti synnyttää. Kun hän siis huomasi, ettei myrkky

vaikuttanut, hän käski, että hän pantaisiin lämpimään kylpyyn. Tähän

pantuna hän parskutti vettä orjiensa päälle ja lausui: "minä toimitan

juoma-uhria Jupiterille, vapauttajalle." Nyt höyry näännytti häntä ja

ennen pitkää kuolema tuli. Näin Seneca kuoli, semmoinen mies, jolla oli

monta vikaa, mutta joka kumminkin osotti, ettei hän pelännyt kuolemaa,

vaan pysyi lujana loppuun saakka.

Etevin hänen jälkeensä, joka uhrattiin Neron kostolle, oli Lucanus, tuo

kuuluisa runoilia. Tämän rikosta ja osan-ottoa kapinaliittoon ei käynyt

epäileminen. Hänen suonensa avattiin ja veri juoksi alttiisti hänestä.

Hänen jäsenpäänsä kävivät ensiksi hermottomaksi ja kylmäksi ja

elinlämpö vetäytyi sydämeen; mutta hänen mielensä pysyi yhtä jäntevänä

viimeisiin asti. Nyt hän muisti ne säkeet _Pharsalia'ssaan_, jotka

kuvailevat samassa tilassa kuolevaa soturia. Hän toisti ne ja niitä

lausuessaan hän heitti henkensä.

Ei saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi

unhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki

hänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema,

sillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa

suurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat

tätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli

kohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi

näkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin

ihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt.

Hän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen

tapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän

vastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin

vaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.

Lucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian

kuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan,

jopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä

kovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä

kosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin

kummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti

kyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli

niin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause

huulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen

omista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla

tämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.

Cineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi

tilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä

olisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista

harrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto

täytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan

missäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti

hänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut

ajatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei

hän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän,

vaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki

kunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä

aina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja

yksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet.

Löytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta

joitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati

jotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista

kuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa

olivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman

kirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä

tarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen

oson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin

kirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat

pitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja

Labeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä,

eikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan

väärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä

keksiä.

Nero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun

koroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin

syrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan,

johon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi

hyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen.

Hänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli

todellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että

hänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän

toivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa,

josta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen

edistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki

selvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku

saatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos

parempaan päin ollut odotettavissa.

Pettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa,

kuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen.

Kukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa;

kenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin

ankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei

hän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet

pahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä

kauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään.

Hän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen

edistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään

yhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin

rikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen

omantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista

rikosta tehnyt.

Kun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli,

että joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa,

eivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin

Tigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli

pistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän

valta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän

katsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä

tulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai

tietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon

kätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että

Hegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä

häntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin

Galdoa.

"Galdus", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt

Britannialaisen luokseen, "sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.

Eikö niin?"

"Siksi sinä olet minua nimittänyt", lausui Britannialainen vakavasti,

"ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen

ansainneeksi."

"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli

syypää kaikkiin -- kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi

poikani?"

"En", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; "kuka?"

"Hän on pahin vihamieheni. Hän oli kerta palveliani, mutta minä panin

hänen pois hänen kunniattomuutensa tähden. Hän koettaa kostaa tämän

minulle."

"Hän on kuoleman oma!" huudahti Galdus julman näköisenä.

"Ei, ei; sinä olet sivistyneessä maassa eikä Britanniassa. Romassa ei

käy niin helposti ihmisiä tappaminen. Minä tahtoisin, että sinä pidät

vaaria tästä miehestä. Hän on Asialainen, hänellä on ruskea iho, mustat

kiharaiset hiukset, mustat silmät ja konnan muoto. Hänen nimensä on

Hegio. Pidä vaaria hänestä. Jos sinä joskus näet hänen minun

tiluksillani, tee hänen mitä tahdot. Jos vaan näet hänen näillä

seuduilla, anna minun tietää siitä. Hän koettaa yhä vahingoittaa minua

ja minä luulen, että hän on nykyisin tehnyt minulle paljon pahaa. Hän

tekee kukaties enemmänkin pahaa."

"Jos hän sen tekee, perii hänen kuolema", lausui Galdus pitkäänsä ja

juhlallisesti.