XXIV.

Ensimäinen vainomus.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan

leveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa

"kultaista kartanoansa", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen

tuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei

unhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta,

johon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen.

Nero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana

riippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta

ja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt

nauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.

Hän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi

ympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti

sälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.

Hänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten

lukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat

vaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota

herättivät.

Sillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli

semmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui

eri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä

viatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille

hirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin

esimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.

Muutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät

epäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja

lausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten

häntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja

oppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan.

He tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä

keskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa,

jota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu

kävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta --

kummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä

ja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi

kristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt

tulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä

kulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja

riettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että

Romalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä

oli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin

paljon kuulleet ja nähneet.

Asiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta

luulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa

kuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat

kansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys

heidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja

raivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä

uskoa tunnustavan.

Vähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku

kauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin

parhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he

päättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat

heistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä

pysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään

henkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.

Viimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa

kristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja

käsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin

vankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät

luulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi

poistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen

monista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti

syytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin

Juutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.

Kristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan

vartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän

kokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois

ja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.

Nyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä

joukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi,

vannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä

tavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt

olivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.

Tämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne

naiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei

löytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt

valmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka

sanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman

tulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä

tapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti

huvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa

rangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi.

Ajattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset,

tulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön

uusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja

kauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.

Rangaistuspaikaksi valittiin keisarilliset puutarhat Vatikanon

kunnaalla virran toisella puolella; sama paikka, jossa Nero oli

laulanut Roman palaessa.

Näkymö oli Neron mukainen. Paaluja vajotettiin sadottain maahan vähän

matkan päähän toisistaan pitkin kujamoja ja käytäviä. Niihin sidottiin

itsekuhunkin kristitty lujaa kahleilla. Jokainen uhriraukka oli

kantapäästä kiireesen verhottu paksulla puvulla, joka eli tehty

moninkertaisesta kankaasta ja pikeen kastettu. Risukimppuja oli pantu

läjiin heidän jalkojensa ympärille.

Nuot onnettomat odottivat tuomiotansa erinkaltaisilla tunteilla.

Muutamissa nähtiin Kristin-uskon voitonriemu; mutta monessa ilmestyi

ihmisluonnon heikkous. Muutamia kauhu tyrmistytti; toiset rukoilivat

sääliä keisarilta, vartioilta ja rahvaalta. Ansaitsee kuitenkin panna

muistoon, että kaikista niistä ei yksikään luopunut Kristin-uskosta.

Tässä nyt kummankin sukupuolen jäseniä saatettiin yhteiseen

kärsimiseen. Tuossa nähtiin ijäkkäitä miehiä, joitten kunnian-arvoiset

kasvot, harmaat hiukset ja pitkä, valkoinen, piellä tahrattu parta teki

kamalan näkymön vielä kamalammaksi. Tässä oli nuoria tyttöjä, viattomia

ja puhtaita, jotka eivät olleet mitään rikosta tehneet ja heidän

vaaleat, pelokkaat kasvonsa olisivat synnyttäneet sääliä jokaisessa

vähemmän paatuneessa väestössä kuin Roman. Mutta ei yhtäkään pelastajaa

löytynyt. Niin kaikki samalla tavoin, nuoret ja vanhat, käänsivät

ajatuksensa Hänen puoleensa, joka voi heidän pelastaa.

Sinä iltana, jolloin ensimäinen rangaistus tapahtui, Nero oli kovin

ihastuksissa. Hän onnitteli itseänsä, kun hän oli keksinyt tämmöisen

rangaistuksen, joka vastasi syylliseksi todistettujen rikosta ja

samalla viritti uusia tunteita Romalaisissa, jotka kaikenlaisia

tavattomia niin suuresti rakastivat. Hän oli asettanut niin, että

rahvas laskettaisiin sisään ja sitten, merkkiä annettaissa, tulisoitot

sytyttäisivät risukimput.

Nero oli usein ennen avannut puutarhansa kansalle, mutta ei koskaan

tämmöistä tilaisuutta varten. Hän oli hankkinut uudenmuotoisia

tulisoittoja. Juhlavalaistuksena olivat hänen saatanallisen julmuutensa

palavat uhrit.

Vaunun-ajajaksi puettuna keisari ajoi edestakaisin pitkin polveilevia

käytäviä, näyttäen taitoansa ihmisjoukolle ja iloiten tämän

kättentaputuksista. Hän jatkoi siksi kuin hämärä joutui eikä voitu enää

selittää hänen kauniita taidetemppujansa,

Summattoman suuri ihmispaljous saapui paikalle. Uuteliaisuus houkutteli

useimpia; toiset tulivat jonkunlaisesta julmasta halusta nähdä

kidutuksia, joita se mies suorastaan johdatti, joka osasi niitä

laittaa. Roman alhaiso -- miehet, vaimot ja lapset täyttivät puutarhat.

He seisoivat kammokkaalla odotuksella katsellen uhrien muotoja, jotka

olivat kiinnitetyt itsekukin paaluunsa ja vartoivat merkkiä, joka

ilmoittaisi onnettomien tuomion.

Vihdoin merkki annettiin.

Yhtä haavaa sytytettiin satamääriä risukimppuja, joita oli läjitetty

satojen paalujen ympärille ja liekit lensivät nopeasti pihkaista

puu-ainetta myöten ja paaluihin kiinnitettyjen uhrien pikisiä pukuja

ylös. Jylhän punainen loisto valaisi kauheata näkymöä. Puutarhat

hohtivat vaalean-keltaiselta näistä hirveistä juhlatulista, ja heiskuna

nousi korkealle ilmaan, että ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin,

katsoivat poikki Tiberin ja näkivät peläten tämän julman rangaistuksen

merkkejä.

Ilma täyttyi kivun ja tuskan huudoilla onnettomien paaluihin sidottujen

suusta, jotka näin kuolivat hirmuisissa vaivoissa. Katselioita

hirvitti. Vaikka he olivat kylmäkiskoiset ja tottuneet amfiteaterin

ilkeihin kohtauksiin, he kuitenkin tässä näkivät jotakin, joka vei

voiton Roman huvitusten pahimmista kauhuista. Se säikähytti heitä. Se

kauhistutti heitä. Tuskan huudot viilsivät kaikkien sydäntä. Tämä ei

huvittanut katselioita, se loukkasi ja inhoitti heitä.

Mutta itsetyytyväisyydessään Nero, joka arvosteli kaikkia ihmisiä

itseänsä myöten ja punnitsi kaikkien muitten tunteita, ei tietänyt

ollenkaan juhlatuliensa todellisesta vaikutuksesta. Kun valkea

leiskahti ylös palavista paaluista, hän nousi vielä kerran vaunuihinsa

ja rupesi entiseen ajo-rataansa puutarhan polkuja myöten, rientäen

rajusti edelleen; milloin pysähtäen pikaisesti hevosiansa, milloin

kääntäen äkkiä oikealle, milloin vasemmalle. Mutta hän ei nyt kuullut

mitään kädentaputuksia. Keisari ei kuitenkaan pitänyt sillä mitään

väliä, hän arveli, että kansa oli joko liian ihastunut näytelmään,

etteivät ottaneet vaaria hänen ajamisestansa, taikka muutoin, että

heidän ihmetyksensä saatti heidän kykenemättömäksi mitään lausumaan.

Mutta kansa oli kammoa täynnä. Kaikki ne, joissa vielä oli joku

ihmistunne, säälivät kärsiviä ja pitivät Neroa ilkeimpänä tyrannina. He

seisoivat sydämen ahdistuksella katsellen tuskaa edessään, kunnes kivun

ulina vaikeni ja kärsijät järjestänsä pääsivät vaivoistaan.

Viimein kaikki kävi pimeäksi; liekit sammuivat; ainoastaan

vaaleankeltainen valkea hehkui, missä martyrit olivat menehtyneet; ja

nyt pimeässä summaton ihmisjoukko hiljaisella murinalla lähti itsekukin

kotiinsa.

Neron tuuma ei ollut kokonaan onnistunut.

Kristityitä ei hätyytetty enää kaduilla. Kansa suri heidän kohtaloansa.

Mutta vainomusta jatkettiin. Joka päivä vangittiin uusia uhreja. Mitkä

ristiin naulittiin; mitkä ommeltiin villieläinten taljoihin vihaisten

koirien revittäväksi; mitkä heitettiin amfiteaterin petojen eteen;

mitkä moninaisella tavalla kidutettiin.

Mutta moni ymmärtäväisempi surkutteli suuresti kristittyjä heidän

kärsimisissään. Heidän mielestään nämät heittäytyivät turmiollisiin

tapoihin; mutta he näkivät, että he eivät joutuneet yhteisen hyvän,

vaan ainoastaan yhden miehen julmuuden uhriksi. Ei kuitenkaan vielä

käynyt mitään tekeminen. Keisari oli täysivaltainen hallitsia ja vaikka

hänen julmuutensa hirvitti kansaa, tämä ei uskaltanut häntä estää.

Kristittyin vähäinen seurakunta oli surkeasti hajotettu. Moni pakeni

itäisiin maakuntiin. Muutamat piilottelivat kaupungin ympäristössä.

Toiset, jotka eivät päässeet lähtemään, odottivat levollisesti

kuolemaa.

Yleinen suru ei painanut ketään niin raskaasti kuin niitä Labeon

huvilassa, jotka Kristusta rakastivat. Helena oli kristitty, eikä

tietänyt minä hetkenä hänkin vaadittaisiin valitsemaan, tahtoiko hän

luopua Kristin-uskosta vai kuolla. Toiset asukkaat tunsivat, että he

olivat suuremmassa vaarassa. Helena suitti pelastua. Hän oli Labeon

puoliso ja tämän valta saatti suojella häntä tuhosta. Mutta, jos

Cubulos otettaisiin kiinni, ei löytyisi mitään apua. Hän tiedettiin

yhdeksi paikkakunnan etevimmäksi kristityksi. Itse puolestaan hän ei

peljännyt mitään. Hän kuunteli vapisevana, kun vainomuksesta

kerrottiin. Hän pelkäsi muitten, mutta ei itsensä puolesta. Hän oli

altis mihin kohtaloon tahansa.

Mutta muut pelkäsivät Cubulon puolesta, kun hän itse ei pelännyt.

Vaikka Julius oli itse suuressa vaarassa, hän päätti pelastaa

kunnian-arvoisan vanhuksen. Cineas oli halullinen auttamaan.

Ei löytynyt mitään pakopaikkaa. Hallituksen kostoa ei käynyt

kiertäminen. Hallituksen käsi ulottui koko sivistyneen maailman yli; ei

ollut mitään vieraita valtioita, joihin sopi turvata. Parthia, Afrikan

villit, ja Germanian raa'at kansakunnat -- nämät olivat ainoat, joita

sopi valita ulkopuolella romalaista maailmaa, eikä pako näihin

barbarilaisiin kansakuntiin voinut tulla kenenkään mieleen.

Tänä epätoivon aikana ilmaantui Juliolle ja muille kristityille yksi

paikka, johon helposti pääsi ja jossa samalla takaa ajaminen oli

mahdoton. Tämän paikan olivat kristityt seurat jo Jumalalle

pyhittäneet. Täällä kristittyin sopi erittäin etsiä turvaa, ja täällä

he näkivät itsensä olevan keskellä niitten jäännöksiä, jotka olivat

menneet pois ennen heitä. Tämä paikka oli katakombit.

Paikkaa oli jo suuressa määrässä kaiveltu. Harva tiesi käytävien

lukumäärästä taikka niitten suunnasta. Kaikki käytävät olivat hakatut

semmoiseen kivikerrokseen, joka pysyi jämeänä ja aikaa myöten koveni,

vaikka se oli pehmeä, kun sitä ensiksi leikattiin. Näistä lukuisista

käytävistä rakentui labyrinti, jossa takaa ajaminen ei käynyt laatuun.

Oliko se joku tämmöisen aikakauden ennakkotunne, joka saatti kristityt

pitämään katakombeja turvapaikkana vaarassa, vai oliko se kuten sopii

pikemmin päättää, ainoastaan turvallisuuden vaisto, joka vei heidän

sinne, sitä ei tiedä ja vähänpä siitä; varma on, että vainomuksen

ensimäisessä julmassa leimauksessa suuret ihmisjoukot pakenivat sinne

turvaa etsimään ja asettuivat asumaan noihin kolkkoihin holveihin.

Tähän paikkaan Julius päätti viedä Cubulon. Ensiksi vanhus pani

jyrkästi vastaan, olen halukas, niinkuin hän sanoi, kuolemaan

Vapahtajansa tähden; mutta Julius vaikutti häneen hänen rakkautensa

kautta tytärtä kohtaan ja sillä tavoin taivutti häntä lähtemään sinne.

Lydia kenties olisi säilynyt Labeon perheessä Helenan turvissa; mutta

hän ei ottanut ajatellaksensakaan eroa isästään. Kuinka ikänänsä tämän

kävi, Lydia päätti seurata häntä ja tahtoi mieluisammin asua noissa

maan-alaisissa holveissa keskellä kuoleman lahoavia jäännöksiä, kuin

saavuttaa puolustusta sillä, että hän laski ijäkkään isänsä sinne yksin

menemään.

Täällä siis Cubulos ja Lydia etsivät suojaa ja Julius seurasi heitä.

Julius oli suurimmassa vaarassa. Hänen nimensä oli pyhitty pois

sotamiesten nimiluettelosta ja hän oli julistettu kavaltajaksi ja

lainhylyksi. Mutta hän ei osottanut mitään katumusta eikä

kaksimielisyyttä. Hänen uskonsa ja omatuntonsa kannattivat häntä, eikä

paitsi sitä edes näissä pimeissä onkaloissa elämän valo kokonaan

himmentynyt, sillä Julion silmissä Lydian läsnä-olo kirkasti pimeyden.

Sangen paljon ihmisiä oli löytänyt suojaa täällä. Pitkältä kaupungin

katujen alla liikkui toinen elämä, jonka olemista ylhäällä asuva väestö

vaan vähäisen tiesi arvata. Aluksi tulivat ainoastaan miehet, mutta

vähän ajan kuluttua, kun huomattiin, että naisia otettiin kiinni ja

teloitettiin yhtä törkeästi kuin miehiä, hekin pakenivat tänne. Kun

vaan suinkin oli mahdollista, he jättivät kaikki nuoremmat lapset

jälkeensä muitten hoidettavaksi, mutta usein tämä ei käynyt laatuun ja

näissä kauheissa holveissa löytyi paljon pieniä lapsia, joilta oli

suljettu se päivänvalo, joka on niin tuiki tarpeellinen heidän hennolla

ijällänsä. Tavattiinpa siellä äitejäkin, joilla oli aivan pikkuset

lapset, joita heidän tuli kantaa ympäri sylissään.

Suru vallitsi kaikkien kasvoissa, mutta kaikki osoittivat

kärsivällisyyttä. Ei kukaan valittanut. He olivat yhä odottaneet

jotakin tämänkaltaista kohtaloa. Paitsi sitä heidän kohtalonsa alusta

näyttikin paljoa paremmalta kuin niitten, jotka olivat kuolleet

ristinpuussa taikka tulessa. Alussa näytti siltä; mutta kun aika kului

ja varjot tummentuivat heidän ympärillään, tämä elämältä hautaus tuntui

kovemmalta kuin kuolema. Moni jätti nyt piilopaikkansa, osaksi

epätoivosta, osaksi jostakin jalosta itse-uhrauksen halusta; sillä

elatus-ainetta oli vaikea hankkia ja ne, jotka lähtivät pois,

arvelivat, että elämä tulisi huokeammaksi niille, jotka jäivät.

Pienet lapset tunsivat tämän kolkon ja pimeän elämä vaikutuksen kovin

nopeasti ja turmioksensa. Moniaat sairastuivat kohta ja kuolivat

vanhempainsa syliin. Toiset, aivan ryytyneinä, elivät elämää, joka

horjui hautaa kohden. Usein näitten onnettomien viatonten vanhemmat

rohkenivat lähteä pois huolimatta mistäkään vaarasta lastensa tähden.

Mitkä palasivat kaupunkiin, entisiin asuntoihinsa; mitkä pyrkivät pois

etäisiin seutuihin, jossa he toivoivat olevansa paremmassa turvassa;

mutta pakenioista monta huomattiin, tutkittiin ja surmattiin ja tällä

tapaa näytti olevan ainainen vaara uusista uhreista.

Niin tavoin murhe ja alakuloisuus vallitsi kaikkialla tässä jylhässä

paikassa. Toisinaan saattivat evankeliumin sanat, joita heidän

johtajansa jakoivat heille, vuodattaa hetkeksi lievitystä heihin, jopa

myöskin täyttää heidän mielensä jonkinlaisella riemastuksella. Mutta

ikävät tunteet olivat vaan ohitse meneviä; ei mikään ilo eikä

tyytyväisyys voinut viihtyä niin hirveässä paikassa; pimeys vaikutti

heidän ruumiinluontoonsa ja niinmuodoin myöskin heidän mieleensä.

Näitten kristittyin pakolaisten yleinen kanta oli kärsivällisen

itsensä-kieltämisen. Heiltä katosivat kaikki toiveet tämän elämän

suhteen ja he vartoivat hartaasti tulevaa elämää. He muistivat, että

Kristus oli ennustanut, että suru olisi hänen seuralaisensa kohtalo; ja

tässä surussa heidän tuli vaan notkistaa päätänsä ja hiljaisesti taipua

hänen tahtoonsa.

Tässä murheellisessa surevassa joukossa löytyi kuitenkin yksi,

joka ei näyttänyt tietävän mistään murheesta eikä surusta. Tämä oli

kunnian-arvoinen Cubulos.

Hänessä tapahtui muutos tässä paikassa. Hän oli ennen ollut miettivä ja

umpimielinen, alinomaa peläten syntiä, ja epäillen uskoansa. Mutta uusi

elämä toi muassaan muutoksensa ja Cubulos näytti tuntevan, ettei hänen

käynyt omiin ajatuksiinsa vaipuminen.

Mutta Cubulolle oli hänen menneestä elämästään tullut yksi muistettava

kokemus, jota ei ole tarpeellinen tässä kertoa. Tämä kokemus oli

semmoinen, joka tuotti toivoa muille ja sen muisto lohdutti hänen omaa

sieluansa. Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen

totuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin

ikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa,

ja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti?

Koettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä

aikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?

Useat kristityt menivät kaupunkiin ruokavaroja noutamaan, valiten yön

ennemmin kuin päivän. Näistä suuri osa ei koskaan palannut. Mutta

heidän kohtalonsa ei peloittanut muita. Kaupungissa löytyi useita,

jotka säälivät heitä ja auttivat heitä, välisti omankin hengen

kaupalla.

Mutta heidän toimeliain ystävänsä oli Cineas. Äärettömän rikkautensa

kautta hän voi palkata suuren ihmispaljouden, joka kuljetti

elatus-aineita ympäristöön. Koska myöskin tiedettiin, että hänellä oli

jonkunlainen julkinen virka kansan auttamista varten, häntä ei koskaan

epäilty. Hänen oli siis tilaisuus tehdä paljon näitten pakolaisten

hyväksi, joita hän niin suuresti hellitteli. Varsin usein hän itse meni

alas ja koetti ilahuttaa heidän mieltänsä; mutta hän huomasi pian,

etteivät mitkään ihmissanat voisi tämmöisiä sydämiä lohduttaa. Hänen

kasvonsa ja muotonsa tulivat nyt tutuksi kaikille siellä ja he tiesivät

hyvin, ettei hän ollut heidän joukkoansa; he saivat vähitellen kuulla

hänestä kaikki ja monta, monta rukousta nousi taivaasen tämän jalon

ystävän puolesta. Jos hyvien tekojen tieto tuottaa onnea, kyllä Cineas

varmaan silloin tunsi suurimman onnen elämässään. Kun hän tuli,

vilpitönten ja kiitollisten sydänten innokkaat tervehdykset heti häntä

kohtasivat. Kaikki katselivat häntä kunnioittavalla rakkaudella ja kun

hän kulki heidän joukossaan, kaikki hänen ympärillään rukoilivat

Jumalan runsaimpia siunauksia hänelle.

Julion seuratessa Lydia toisinaan lähti katakombeista raitista ilmaa

hengittämään, voimia maanalaiseen elämäänsä saadakseen. Ei kukaan

koettanut enää houkutella häntä muuttamaa sieltä pois, sillä hän ei

mielinyt ollenkaan isästänsä erota.

Niitten joukossa, jotka useimpia kertoja kävivät kaupungissa, oli

Julius. Hän kävi yöllä ja päivällä mitään väliä pitämättä. Pelotonna,

melkein hurjanrohkeana, keinokkaana ja kerkeä-neuvoisena, hän oli

nähnyt monta vaaraa ja useasti ollut juuri vankeuteen joutumallansa,

mutta aina menetellyt niin, että hän pääsi pakoon. Hänen ystävänsä

vapisivat hänen tähtensä, mutta he eivät voineet estää hänen uskaliasta

luontoansa ottamasta etevintä osaa ylämaailman vaaroihin.

Mutta Cubulon vankeus ei ollut pitkällinen. Ummehtunut ja kylmänkostea

ilma ja pimeys yhtyivät hänen terveyttänsä heikontamaan. Hän riutui

päivästä päivään. He pyysivät, että hän palaisi Labeon huvilaan, mutta

hän ei suostunut.

"Ei", hän lausui. "Kerran olisin ilolla jäänyt sinne kohtaloani

kokemaan, mutta nyt tahdon uhrata jälellä olevat päiväni näille

sureville, jotka ympäröitsevät minua. Minä tunnen, että he saavat

lohdutusta sanoistani."

Niin vanhus jatkoi harrasta toimitustansa, eivätkä nuot synkät onkalot

näyttäneet aivan pimeältä, niin kauan kuin hän jaksoi puhua.

Mutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.

Hän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman.

Hän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja

kylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle.

Täällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli

ijäksi paennut.

Oli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa

muotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat

hänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan

toivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa

täyttävä?

Mitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että

hän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään

hänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta

tähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi

ollut sisar.

Aivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän

jatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus,

jonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa

suhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja

vielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin

siltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä

vaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.

Cineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän

näki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän

ihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa

osotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena.

Hän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä

tuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon

tähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden,

mutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema,

hirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka

martyrinpaalussa.

Suruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he

niin mielellään veisasivat -- Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin

olivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:

"Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.

Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.

Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes

tuonelaa.

Minä olen arvattu niitten kaltaiseksi, jotka hautaan menevät;

minä olen niinkuin mies, jolla ei voimaa ole.

Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut,

jotka haudassa makaavat, joita et enää muista, ja jotka kädestäs

ovat eroitettuina.

Sinä olet minun painanut alimmaiseen kaivoon, pimeyteen ja syvyyteen.