Roman palo.
Eräänä muistettavana iltana Lydia ja hänen isänsä olivat yhdessä
kotosalla ja Lydia luki isänsä pyynnöstä sitä lähetyskirjaa, jonka
Paavali oli kirjoittanut Roman kristityille ennen siellä käytyänsä ja
jota nämät aina olivat pitäneet suurimmassa arvossa.
Centurio istui tarkasti kuunnellen, ajatuksiin vaipuneena ja niin
syvästi miettien, ettei hän huomannut mitään muuta kuin nuot
jumalalliset sanat, jotka tapasivat hänen korviaan. Mutta lukia
häirittyi kummallisesti ja pysähtyi usein.
Sillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja
sekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin
asukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta
varten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut.
Sillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys
vallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.
Turhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton,
sillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten
riekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa
äärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he
asuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat,
pelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja
hämmästyksen merkit.
Vihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös
ja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli
taas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa
jatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina
oli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa
ponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:
"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi
olla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi
hänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia
hänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala
on, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on
kuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka
myös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta
eroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai
alastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: -- 'Sinun
tähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin
teurastettavia lampaita.'"
"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on
rakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä
enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä
tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale
taida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa
Kristuksessa meidän Herrassamme."
Sillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet.
Mutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin
laskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja
liikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä
sanoja.
Mutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti
ilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen
punaisemmaksi ja uhkaavammaksi.
Lydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.
Centurio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.
Lydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.
Tuota pikaa centurio kokosi mielensä.
Sillä kauhea näky nyt ilmestyi.
Koko taivas ruskotti tulesta; myriadeja säkeniä lentää lainehti,
kiireesti kiitäen heidän ylitsensä ja vankkoja, sakeita savupilviä
vyöryi edelleen, välisti hetkeksi himmentäen tulen hehkua, mutta vaan
päästääksensä sitä jälleen enentyneellä hohdolla kumottamaan. Tämä
hirveä loisto kasvoi joka silmänräpäys kirkkaammaksi.
Centurio paiskasi auki yhden katon-ikkunan, juoksi tikapuita ylöspäin
ja seisoi samalla ulkona. Lydia seurasi häntä. Väkisin pääsi vanhuksen
huulilta huuto, kun hän katsahti ympärilleen. Lähellä Mons Palatinoa,
tämän ja Mons Caelianon välillä, siaitsi Cirkus. Sieltä näkyi väkevä
valkean valo, joka huikaisi silmiä. Tästä kaupungin osasta edeten
liekit loihkahtelivat suoraan sitä katua päin, jonka varrella he
asuivat. He näkivät tulen kiivaassa kulussansa pyörähtävän kartanosta
kartanoon ja armahtamatta lähestyvän heidän omaa asuntoansa.
Kävi vinheä tuuli, ja liekkien räiske kuului, kun ne tämän tuulen
tuiskuttamina suihkivat ihmisten asuntojen ylitse. Oli kauan aikaa
ollut pouta ja joka paikka kaupungissa oli paahtunut ja kuiva. Vanhat
rakennukset, joitten lukuisat kerrokset kohosivat aivan korkealle,
olivat niinkuin taula ja syttyivät vähimmästäkin tuleen. Mitä Lydia ja
hänen isänsä edessään näkivät, ilmoitti heidän omaa perikatoansa, jopa
yleistäkin onnettomuutta.
Alhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven
juoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset.
Jytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut
kaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia.
Sillä vaikka Roma oli tottunut tulipaloihin, tämä kuitenkin oli
kaikista suurin ja kuivat säät olivat olleet omaiset valmistamaan tietä
hävittäjälle, ja kaikki ihmiset tunsivat, että nämät ankarat liekit,
joita niin usein oli hillitty ja vastustettu, nyt pääsisivät voitolle.
Mutta toinen pelon huuto pääsi Lydian suusta ja tarttuen isänsä
käsivarteen, hän osoitti sormellaan toiselle taholle.
Sopi syystä pelätä. Sielläkin oli valkea. Eikä ainoastaan yhdessä
kohdassa, vaan useissa. Kirkkaat, hiiluvat loimut kirjavoittivat
rakennusten mustia haamuja niistä paikoista, joista liekit lehahtivat
ylös, ja vähenivät kietoen kaikki helmoihinsa. Tämmöisiä valkeita
ilmestyi niin monta, että näytti siltä kuin olisi joku liekki-kehä
heitä ympäröinnyt.
"Voi isäni!" huudahti Lydia, "mitä tämä on? Joko tämä on viimeinen
päivä? Katso isä, koko maailma näyttää olevan ilmi tulessa. Tuleeko nyt
viimeinen kutsumus?"
"Mitta en tiedä, tyttäreni -- kuka sen voi sanoa?" vastasi centurio.
"Mutta älä pelkää, lapseni. Niin kauan kuin minä elän, minä suojelen
sinua; ja jos kohta tämä onkin viimeinen päivä, ei sinulla ole mitään
pelkäämistä."
"Oi isäni", huusi Lydia vavisten. "Liekit saartavat meitä! Mihin
pääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi
nähdä mitään aukkoa."
"Ei niin", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä.
"Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa
vaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet,
syntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat
rakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois."
"Voi, paetaan siis!"
"Todellakin", sanoi centurio, "meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy
jättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni
päälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan
pelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme."
He valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa
riensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen
vieressään.
Alas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka
juoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa
jotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon
läpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että
oli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän
kadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun,
kadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä
eikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki
rakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.
"Isa, isä, me olemme hukassa!" huusi Lydia.
"Ei, tyttäreni", lausui hänen isänsä; "älä pelkää. Minä olen nähnyt
monta tämmöistä näkyä -- liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin
kaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat
tähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota
minuun."
Aika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat
epätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina
kokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet
koskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit
lähemmäksi.
Lopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja
sadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten,
riensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin
niitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään.
Kadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin
olisi pako vielä mahdollinen.
Ja nyt olivat liekit tulleet niin lähelle, että kuumuus jo tuntui ja
savu, joka tuprueli ohitse, melkein tukahutti ihmiset kadulla. Lydia
alkoi selvästi ymmärtää, mikä turmio kenties kohtaisi ja odotti
kuolemaa mitään puhumatta. Viimein lausui centurio:
"Minä olisin ennen yrittänyt pois kattoa myöten, mutta pelkäsin sinun
puolestasi. Minä luulen kuitenkin, että olisi parempi, jos koettaisimme
lähteä sitä tietä. Jolleivät ihmiset liiku väleemmin, heidän on tuho
edessä. Minä en soisi, että minä suljetaan tähän väentunkoon. Jos minun
täytyy kuolla, minä mieluisammin kuolisin täällä."
Lydia huudahti hiljaisesti ja painui isänsä puoleen. Näistä sanoista
hän tiesi, että kuolema oli lähellä.
"Uskallusta vaan, ainoiseni. Seuraa minua ja pysy lujana. Ei ole mitään
vaaraa."
Centurio kääntyi ja hänen jalkansa oli jo portaitten alimmilla
astuimilla, kun hirveä jyskäys rakennuksen seinää vastaan säikähytti
häntä.
Lydia melkein tointui kauhusta.
Mutta centurion huulilta pääsi ilon huuto, Kerta toisensa perästä
rytinä kuului, ynnä miesten huutoja, ei kuitenkaan pelon huutoja. Hän
tunsi tämän äänen. Hän oli usein kuullut sen piiritettyjen kaupunkein
vallien ja porttien edessä.
"Me olemme pelastetut!" huusi Cubulos. "Apu on lähellä. Se on
muurinsärkiä."
"Muurinsärkiä?" kysyi Lydia hämmästyneenä.
"Sotamiehet ovat täällä. He avaavat tien ihmisjoukolle. Jumalan kiitos!
Jumalan kiitos!"
Rynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja
miesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta.
Lydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.
Vihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan
hirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta
puolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies
syöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.
Se oli Julius.
Samalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta
katkeavalla äänellä hän lausui: "Jumala, minä kiitän sinua!"
Nyt hän huusi kansalle kadulla:
"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle."
Ilon huudot kaikkuivat vastaukseksi.
Silmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.
Julius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois
centurion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin
läpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän
ylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä
leveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos
seurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten
jälestä tunkeusi hurja väkijoukko.
Viimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja
sotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten
heille tietä.
Ylityisin liekit punastuttivat taivaan lakea. Lydia katsoi sitä
tienoota kohden, josta he olivat vastikään tulleet ja häntä hirvitti,
sillä hän näki tulen leviävän juuri niitten kattojen ylitse, joita
myöten he olivat aikoneet paeta. Nyt hän tiesi, kuinka perin vaikea
heidän tilansa oli.
Julma häiriö vallitsi heidän ympärillänsä. Sanomattoman suuri
ihmisjoukko samosi edelleen, totellen yhteistä pelon vaikutusta,
tietämättä mihin mennä, vaan toivoen päästäksensä johonkin
väli-aikaiseen turvapaikkaan. Isot vaunut vierivät eteenpäin, täynnä
huonekaluja, joita muutamat olivat koettaneet pelastaa; jonottain orjat
kantovuoteilla kuljettivat rikkaampia kaupunkilaisia; ja sekaisin hyöri
ratsain ajavia, jalkasin astuvia.
Mutta jalan astuvien tila oli kaikkein surkeampi, kun kansa käydä
ponnisteli eteenpäin. Mitkä kantoivat huonekalun kappaleita, joita he
hätähädin olivat käsiinsä siepanneet, mutta vähitellen heittivät pois,
kun he alkoivat uupua; mitkä laahasivat vaatetukkuja; mitkä arkkuja,
jotka sisälsivät kaikki heidän maalliset tavaransa. Moniaat kantoivat
kipeitä ystäviään, joitten voivotukset enensivät yleistä ryminää;
toiset pikkusia lapsia, joitten pelonhuudot kuuluivat kimeältä ja
huikealta kesken tätä hurmiota.
Tässä väentungossa monen perheen jäsenet eroitettiin toisistaan ja
koettivat turhaan uudestaan yhtyä. Naineet miehet huusivat vaimojansa
ja vaimot miehiänsä; isät huusivat lastensa nimiä; mutta kaikista
kurjin oli nähdä sadottain pieniä lapsia, jotka olivat joutuneet tähän
sekasortoon ja välisti kovin rutistettiin, kaadettiin ja jalkojen alle
tallattiin pelosta parkuen ja ääneen huutaen: "isä!" "äiti!" Mutta kuka
heitä voi auttaa? Heidän isänsä ja äitinsä oli kadonnut väkilaumaan; ja
jos jollakin oli mielenkerkeyttä ja sääliä kylläksi yhtä auttaakseen,
siellä löytyi satoja ja tuhansia muita, jotka tarvitsivat yhtä paljon
apua. Yleinen säikähys vallitsi kaikkialla, kansa oli suunniltansa
pelosta ja järjetön ja julma. Mutta kesken kaikkea kuminaa kuului
säälimätönten liekkien räiske, kun he tulivat takaapäin ja tanssivat ja
hyppivät, ikäänkuin olisivat he ivanneet ihmisten surua ja pelkoa.
Näitten kaikkien läpitse sotamiehet vakaasti astuen raivasivat tietä ja
suureksi ilokseen Lydia havaitsi, että joka askel saatti heidän
vaarasta etäämmäksi. Julius talutti häntä kädestä, kulkien hänen
vieressään ja vanhus seurasi perässä.
"Minä näin valkean, kun se ensiksi syttyi", sanoi Julius Lydialle,
"monta tuntia takaperin. Minä näin, että tuuli kävi Cirkosta päin
teidän kaupungin-osaa kohden ja juoksin kohta teitä varoittamaan. Mutta
minä en kyennyt väkijoukolta mihinkään. Minä käänsin takaisin, noudin
nämät sotamiehet ja koetin avata tietä ihmisjoukon välitse, mutta minä
en voinut. He olivat niin tiheään ahtaantuneet, että oli mahdoton, sen
vuoksi minä päätin murtaa rakennusten läpi, sillä minä tiesin, että
tämä oli ainoa keino, jolla voisin päästä teidän luoksenne; ja paitsi
sitä minä tiesin, että vaikken löytäisikään teitä kartanosta, minä
voisin johdattaa pois paljon ihmisiä tämän uuden pääsö-tien kautta ja
sillä tapaa kukaties löytää teidän. Mutta, Jumalan kiitos! minä löysin
teidän sieltä, oman ovenne luota."
Julion ääni vapisi, kun hän puhui ja syvästi liikutettuna hän pusersi
lujasti Lydian kättä. Nuori tyttö loi silmänsä maahan. Kesken yltympäri
vallitsevaa säikähystä hän tuli levolliseksi, ikäänkuin olisi Julion
läsnä-olo ollut taattu turva; ja kun Lydia ensiksi näki Julion
syöksähtävän esiin rakennuksen raunioista, tämä seisoi niinkuin enkeli
hänen edessään ja Julion voimakkaat sanat vuodattivat semmoista
uskallusta Lydiaan, joka saatti hänen tointumaan yhteisestä
pelästyksestä.
He astuivat ripeästi eteenpäin telmeessä, kunnes he viimein poikkesivat
oikealle ja useita katuja kuljettuaan, joissa väentunko oli vähempi,
vaikka nekin olivat hätääntyneitä ihmisparvia täynnä, he saapuivat
Esqvilinon juurelle. Tästä Julius kääntyi leveää kujamoa ylöspäin ja
seisautti sotamiehensä Labeon portin eteen.
"Minulla on hyvä ystävä täällä", Julius lausui, "joka ilolla antaa
teille suojaa, siksi kuin minä saan jonkun uuden asunnon teille."
Hän meni nyt eteenpäin. Lydia ja hänen isänsä seurasivat häntä ja he
kaikki astuivat saliin.
Pari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä
vastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun
centurio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui
tarjottuun vierasvaraisuuteen.
Kaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten
kokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes
pako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien
rakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo
säikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat
aamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen,
niinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla
päivän-valolla.
Päivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni.
Kokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan
häviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia
liekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten
seutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet
turvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi,
mutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä
kerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat
ympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta
ja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa
heidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien
pidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat
ällistynet.
Yhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi;
kadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat
pääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä
tuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.
Julkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien
julkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan
unhottaen kaikki.
Ei aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille
ja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto
oli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka
taholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien
alhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa,
sen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa
helposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit
raivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta
tulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista
valkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.
Ja nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat
yhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän
kammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä
tähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni -- elävien luontokappalten
huuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan --
amfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä
huikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä
kaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen
majesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten
ylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä
uhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä
yhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin
parku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen --
epätoivon parku -- huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli
luonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan
räykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon
ja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä
särkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi
kääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan
puoleen.
Täällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa
rakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat
paenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty,
eläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä
paikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka
tekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa
emäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei
kukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki
ne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut
ja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan
pentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja
tahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien
vaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan
esiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen
äärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin
tuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen
havaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen
jalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja
tämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä,
kääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin.
Basilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka
tarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli
seitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.
Lähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä
pedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen
tuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja
savupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein,
kun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi,
leijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen
huippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi
suoraan portikoa kohden.
Jos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties
harppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi
turvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo
kärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen
tästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä
iskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen
rajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa
hinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa
takakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata
vaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa
heikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan,
hän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti
heittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen
jäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä
paikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä
musta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä
kivikadulla.
Kaikkein julkisten rakennusten hoitajat olivat paenneet ja jättäneet
jälkeensä kaikki niitten asukkaat. Nämät asukkaat eivät olleet
ainoastaan kesyttömiä petoja. Niitä oli inhimillisiäkin olentoja.
Vanginvartiat olivat luopuneet vankihuoneista ja vieneet muassaan
taikka heittäneet pois avaimet. Jollei väentunko kadulla olisi ollut
niin suunnaton, he olisivat yrittäneet jotakin pelastaakseen noita
ihmisraukkoja, joitten parkuna kuului samojen seinien takaa, joitten
yli liekit uhaten liehuivat. He olisivat särkeneet ovet ja vapauttaneet
suljetut vangit verrattoman surkeasta kohtalosta. Mutta kansa oli
pelosta saamaton. Heissä oli vaan yksi ajatus ja tämä oli oma pelastus.
Roman iso vankihuone siaitsi aivan vastapäätä tulta, ja toisena
päivänä, kun valkea läheni, se vähitellen ympäröitsi tätä. Kappaleen
aikaa sen tukevat kivimuurit vastustivat palon leviämistä, mutta
lopulta yltympäri vallitseva kova kuumuus osotti täälläkin
vaikutustansa. Ulkopuoliset ovet syttyivät ensiksi ja sitten tiilikaton
ruotehisto.
Alussa eivät asukkaat tietäneet mitään siitä vaarasta, joka uhkasi
heitä, mutta vähän ajan päästä raukaiseva vari ilma täytti heidän
pelolla ja punainen valo, joka välähteli koppien ikkunoista, ilmoitti
heille tulossa olevan tuhon. Isolla äänellä huudettiin vanginvartioita;
mutta ei ollut mitään vanginvartioita, jotka olisivat vastanneet
heille. Nyt nousi toisiinsa sekaantuneina parkuna ja kiroukset ja
voivotukset ja rukoukset. Vangit näkivät hirveän vaaran ja vimmassaan
he heittäysivät vankihuoneen ovia vastaan. Turhaan: valo tuli
kirkkaammaksi, kuumuus kovemmaksi ja vaara likemmäksi. Eräässä isossa
huoneessa oli monta sataa vankia suljettuna ja tässä tuli esiin
kamalimpia seikkoja. Ikkunoina oli kaidat, ainoastaan muutaman tuuman
suuruiset aukot, joihin rautaristikko oli sovitettu kovaan kivimuuriin.
Ne olivat lisäksi kymmenen jalkaa korkealla permannosta. Ovet olivat
raudasta, kaksinkertaiset ja rautakangilla vahvistetut. Ei ollut
vähintäkään pakenemisen toivoa. Tässä huoneessa vangit ensiksi saivat
tietoa vaarastansa ja tämä sanoma kävi suusta suuhun, kunnes kaikki sen
tunsivat. Ensiksi pelko tyrmistytti heitä; näytti siltä kuin jokainen
olisi ollut maahan kiinni kasvanut. He katselivat toisiaan, tuska
silmissä ja nyt kaitoja ikkunoita, joitten läpi, vaikka ei niissä
olisikaan ollut mitään rautaristikkoa, ei kenkään voinut tunkea; ja
sitten noita lujia rauta-ovia, joita ei mikään ihmisvoima saanut
sialtansa siirtymään. He tiesivät, että liekit paraikaa saarsivat
heitä; he tiesivät, että vanginvartiat olivat paenneet; he tiesivät
asian todellisen laidan.
Ensi huumetta seurasi vimmapäisyys. Mitkä syöksähtivät ovia vastaan,
mitkä hyppäsivät seiniä ylös ja koettivat kaapata kiinni ikkunain
ristikkoon. Yhdessä paikassa muutamat nousivat toistensa olkapäille ja
koettivat irroittaa niitä jykeitä kiviä, joihin ikkunat olivat
koverretut. Mutta heidän heikot ponnistuksensa olivat varsin turhat.
Roman rakennukset olivat aina tihkeät laadultaan. Kivet olivat aina
summattoman suuria harkkoja ja tässä vankihuoneessa ne olivat mitä
kookkaimpia. Jokainen yritys, joka tarkoitti niitten irti kiskomista,
oli suoraan tyhjä. Tämän vangit pian ymmärsivät, mutta yhtäkaikki he
koettivat liikuttaa niitä, hakien vähempiä kiviä, jotka eivät
vastustaisi heidän ponnistuksiansa.
Mutta ovet ja ikkunat olivat yhtä järkähtämättömät. Heidän ylitsensä
kävi holvikas tihkeäkivinen katto; heidän allaan oli kivitetty lattia.
Muutamat vangit repivät ylös kiviliuskoja, joilla lattia oli peitetty,
mutta tapasivat niitten alta vaan suuria, yksinkertaisesti hakattuja
travertini-möhkäleitä.
Tällä välin liekit lähestyivät ja kuumuus kävi ankarammaksi, siksi kuin
ei enää halattu niin suuresti pakoa kuin ilmaa ja hengenvedäntää. Ne,
jotka olivat enimmän ponnistaneet voimiansa, uupuivat ensiksi ja
kaatuivat huohottaen lattialle; toiset pyrkivät ikkunoihin, mutta
havaitsivat, että ilma ulkona oli kuumempi kuin sisällä. Viimein
epätoivo tuli, ja kaikki seisoivat tuijottaen punaista valoa, joka
leimahti ikkunoista, ja vartoivat tylysti ja tuimasti kuolemaa.
Niissä kopeissa, joihin yksityisiä vankeja oli suljettu, joka
yksityinen teki, mitä nuot toiset olivat tehneet ja pyrki samalla
rajulla tavalla pakenemaan ovien ja ikkunain kautta, mutta yhtä
turhaan. Roma ei ollut rakentanut semmoista vankihuonetta, jota kävi
hajottaminen.
Nyt koko rakennus näytti hehkuvan siitä kovasta kuumuudesta, joka lähti
ympäröivistä palavista kartanoista ja katto paloi ja luhistui, saattaen
tulen sen alla oleville kiville ja rautaristikot muuttuivat
tulipunaiseksi. Muutamien rautaristikkojen takaa ilmestyi hirveät
kasvot -- tuskan kasvot, joitten juonteita kipu oli vääristellyt ja
joitten hiukset olivat tulessa hellinneet ja käheät äänet yhä huusivat
apua kauan aikaa siitä, kuin kaikki avun toivo oli kadonnut.
Nyt kuului kirouksia, katkeria ja synkkiä, keisaria, kansaa,
valtakuntaa ja jumalia vastaan.
Vihdoin liekit hyökkäsivät kaikkialle, ja vaiennut vankihuone näytti
ainoastaan muurejansa, jotka hohtivat tulipunaisina keskellä paloa.
Näin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli
päässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui
eteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse,
jotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli
perikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen -- tuulen
kääntyminen taikka ankara sade.
Mutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea
levisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien
ylitse.
Koko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä
tuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen
linnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli
ja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat
ja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä
kummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi.
Maecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa
näkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi
ympärilleen.
Kolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia
kukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät
jäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin
yhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä
rajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja
näitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut
sinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai
taikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen
teaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin
suuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä,
ammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka
tähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka
pysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset,
jotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat
pääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän
näköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin
laskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa
Nero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli
ikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin
vyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin,
jotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat
eivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja
kulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä
temppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko
taivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä
työnsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa
yksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä
hirsiltä -- kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja
yhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta,
monta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman
vaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari
kolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja
Petronius.
"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan", hän huudahti.
"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä -- semmoinen näky, jota
sopii katsoa ja sitten kuolla."
Tämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden
ja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.
"Mikä komeus!" hän huusi. "Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen
ylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä
itken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään
tämänkaltaista."
Hänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti
hänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman
kaupungeissa, jos hän tahtoi.
"Voi", lausui Nero halveksien, "sinä unhotat, ettei ole kuin yksi
Roma."
"No, käyhän Roma uudestaan polttaminen."
"Tuskinpa sopisi tehdä sitä liian usein", sanoi Nero, jossa joku
parempi tunne äkkiä välähti esiin.
"Sinä olet Roman hallitsia ja maailman", lausui Tigellinus; "sinun
tarvitsee vaan sanoa ja se on tehty."
"Se on totta", vastasi Nero; ja hän vaipui hiljakseen mietintöön.
Viimein hän kääntyi pois.
"Tulkaat", hän lausui, "käykäämme puutarhoihini, teateriin, ja minä
laulan teille siellä runoelmani Trojan palosta. Te ihmettelette
varmaan, kun näette, kuinka se soveltuu tähän."
He astuivat alas ja hevosilleen noustuaan ratsastivat pois. Vatikanon
puutarhat olivat Tiberin toisella puolella, ja kun lähti sinne, täytyi
kulkea pitkin useita katuja, jotka kuuluivat palaneesen kaupungin
osaan. Nero oli ihastuksissaan. Hän katseli tarkkaan suitsevia
raunioita ja sanoi hymyillen, että häntä haluttaisi tietää, kuinka
monta asukasta oli jäänyt niitten alle. "Se on tyhmä lause", hän sanoi,
"jonka tuo runoilia laskee:
"Mun kuoltuani, maailma tuleen hukkukoon."
"Minä puolestani muuttaisin säkeen, ja teenkin sen:
"Mun eläissäin, maailma tuleen hukkukoon."
"Eikö muutokseni ole hyvä?"
"Runoilia olisi varmaan kirjoittanut sen niinkuin sinä ehdottelet",
sanoi Tigellinus, "jos hän olisi nähnyt tämän näyn."
Puutarhoihin päästyänsä Nero meni teateriin, pani päälleen
teateripukunsa, astui näkymölle, viritti lyyransa ja lauloi runoelman,
jonka hän oli sepittänyt. Hänen kuunteliansa osottivat hänelle sitä
mieltymystä, jota todelliset hovimiehet aina ovat valmiit esiin
tuomaan; milloin kuunnellen ilmeisessä ihastuksessa, milloin näyttäen
pelon hallussa olevan ja taas laulun lopulla remahtaen hillittömiin
kädentaputuksiin.
Teaterin seinät olivat matalat ja näkymöltä, joka oli kaupunkia päin,
saatti helposti laettoman kehän ylitse nähdä valkean. Nero tavoitti
semmoisen käytöstä, joka on innostuksissa ja melkein riivoksissa
edessä olevan näyn tähden. Omasta itserakkaudestansa ja kuunteliain
suosio-osuksista viehättyneenä hän lauloi useat erät runoelmansa,
joka kerta ruveten yhä hurjemmasti elehtimään ja taukosi vasta, kun
väsymys häntä pakoitti. Hän olisi jatkanut aamuun asti, ellei
Tigellinus olisi taitavasti muistuttanut häntä, että laulaminen
yö-ilmassa kenties vioittaisi hänen ääntänsä ja kehoittanut häntä
säästämään luonnonlahjojansa, että hän toisten laulaisi tämän runoelman
uudestaan heille.
Näin katseli Roman palaessa Roman valtias ja hallitsia sen tuskaa,
pitäen sitä vaan kauneuden-tuntonsa tyydykkeenä eikä ollenkaan apua ja
sääliä ansaitsevana onnettomuutena.
Mutta onnettomuus oli niin kauhea, että vihdoin kärsivän kansan huudot
tunkeusivat Neronkin korviin ja vaativat huomiota.
Sillä suuria ihmisparvia oli jo kokoontunut aukeammille paikoille
taikka syrjäisemmille kaduille -- kodittomina ja toimettomina --
laiha, ryysyinen, hurjanrohkea joukko -- tuima, kostonhimoinen --
katsoen ympärilleen havaitaksensa jotakuta, jota sopisi kaikista näistä
syyttää ja rangaista. Äkillisessä paossaan he eivät olleet ottaneet
mukaansa mitään taikka vaan vähän. Kaikki tavalliset askareet olivat
jääneet kesken, niin etteivät he voineet ansaita mitään ja nälkä katsoa
tuijotti heitä kasvoihin. Ruuan puute oli jo ajanut heidän murtamaan
auki yhteiset vara-aitat ja viemään mitä hyvänsä löysivät. Näin
alettuansa he kääntyivät pahempiin liikatöihin; suuret joukot
kuljeksivat pitkin katuja, karkoittaen perheitä pois heidän
kartanoistaan ja ryöstäen mitä ruoka-aineita niissä tavattiin. Yleinen
laittomuus vallitsi ja meteleitä ja ryöväyksiä ja murhiakin tapahtui
kosolta. Paikottain tulenpania-joukkoja kävi ympäri, pistäen kartanoita
tuleen ja torjuen puolestaan kaikkia, jotka koettivat estää heitä,
ilmoittaen että he tekivät työnsä Neron käskystä ja uhaten surmata
kaikki, jotka heitä häiritsivät.
Vähitellen aljettiin yleisesti hokea, että Nero oli tehnyt kaikki.
Kansa tiesi hänen kunniattomuutensa eikä mitään ilkityötä katsottu
hänelle halvaksi. Ennen pitkää tuskin löytyi ainoatakaan ihmistä
Romassa, jok'ei uskonut, että tulipalo oli Neron toimeen panema.
Ei ole epäilemistäkään, että hurjistunut kansa olisi kostanut sille,
jota se luuli syypääksi tähän onnettomuuteen, jollei tämä olisi
muutamilla ajanmukaisilla hyvillä teoilla lepyttänyt sen vihaa. Nero
oli saanut vihiä siitä, mitä hänestä puhuttiin. Kaikista hänen
mielihaluistaan oli kansan suosion pyyntö mitä voimakkaimpia. Hän
tahtoi, että rahvas ihmettelisi häntä. Hän ei huolinut niin paljon
korkeammista kansaluokista; hän tyytyi siihen, että nämät vaan
pelkäsivät häntä. Mutta rahvaan ja sotamiesten ystävyyttä hän tavoitti.
Kesken tätä yleistä hätää hän sentähden astui esiin ja pani paljon
voimia liikkeelle sen lieventämiseksi. Hän avasi kansalle Marsin
tanteren, Agrippan tilat ja rakennukset ja myöskin omat keisarilliset
puutarhansa. Näitten ääretön laajuus antoi suurille joukoille mukavan
asuntopaikan ja suojan. Paitsi tätä hän lähetti Ostiasta noutamaan
huonekaluja ja kaikenlaisia työ-aseita. Viljan hinta alennettiin varsin
huokeaksi ja kaikin tavoin puuhattiin, että yleinen onnettomuus mitä
joutuisimmalla tavalla helpoitettaisiin.
Mutta sillä välin kuin näin voimia ponnisteltiin, valkea yhä liikkui
edelleen. Yö tuli taas -- neljäs näistä kauhun öistä -- ja hävityksen
linja piteni ja leveni niinkuin ennen ja vieri vakaasti eteenpäin
elävänä jaksona.
Kaksi kolmatta osaa kaupungista oli nyt hukkunut ja ihmiset odottivat
loppu-osankin täydellistä ja kokonaista hävitystä. Oli sama
avuttomuuden ja epätoivon tunto, se vaan, että ihmiset olivat
tottuneet kohtaloonsa ja niissä osissa, jotka olivat ensi päivänä
palaneet, löytyi jo monta, jotka kaivoivat kartanoittensa raunioita
valmistaakseen sijaa uusille rakennuksille.
Lopulta päästiin niin pitkälle, että ajateltiin, jotta nyt sopisi tehdä
jotakin myös jälelle jääneen kaupungin pelastukseksi. Niin pitkältä
kuin kartanoita löytyi, niitten täytyi palaa; mutta jos valkea tulisi
semmoiseen paikkaan, jossa se ei kohtaisi kartanoita, sen täytyi siihen
pysähtyä. Se apukeino tulta vastaan, joka johtui ihmisten mieleen, oli
se, että hajotettaisiin ne rakennukset, jotka olivat tulen alla ja niin
tavoin ne elatus-aineet, joista se kostui, siltä riistettäisiin.
Vähitellen tämä ajatus levisi mielestä mieleen, eikä kenkään tietänyt
mistä se oli saanut alkunsa, kunnes sotaväen upseerit näkivät, että
siitä jotakin hyötyä olisi. Viidentenä päivänä, kun tuli oli
kovimmillaan, ruvettiin taistelemaan sitä vastaan. Suuria ihmisjoukkoja
koottiin ja pantiin purkamistyöhön. Kaikki kaupungin sotamiehet
kutsuttiin kokoon ja he toimittivat etevimmän osan työstä. Muurinsärkiä
jyskytti monen korkean asunnon seinää, ja soturit sotaretkiensä
kokemuksella osottivat itsensä yhtä kykeneviksi kukistamaan Roman
kartanoita kuin piiritettyjen kaupunkein muureja. Osto-kuja
viitotettiin liekkien pidättämiseksi ja tällä osto-kujalla kaikki,
millä vaan oli rakennuksen muoto, maahan masennettiin.
Se tavattoman suuri joukko, joka tässä teki työtä, saatti pian voimansa
näkyviin. Pitkin koko linjaa, joka näin oli hävitettäväksi merkitty,
ihmisparvet reutoivat muurinsärkiällä ja kirveellä ja vipusimella,
raunioksi tasottaen kaikki, kartanot ja pyhät temppelit ja komeat
pylväskäytävät. Niin ankara tämä työ oli, että noin neljänä
kolmatta tuntina kaikki oli päätetty. He alkoivat viidennen päivän
keksivaiheilla ja tekivät työtä koko yön, muuttaen aina toisia toisten
sijaan, puoliväliin kuudetta päivää.
Kuudentena päivänä liekit ehtivät aukeaan lomapaikkaan eivätkä
päässeet edemmäksi. Tuskaantuneitten katseliain mielestä näytti siltä
kuin tämä tuli olisi ollut elävä olento, kun se raivosi pitkin
puolustuslinjaa, joka oli asetettu sitä vastaan, sillä se heitti ulos
haarovat liekkikätensä, pysyen itse kiinni hirsissä ja hävitetyissä
puu-aineissa, ja koettaen hiipiä esiin kukistettujen kartanoitten
jäännösten välitse. Mutta salpa autti ja Romalaiset näkivät viimein,
että osa kaupungista oli pelastettu.
Ei kuitenkaan vielä oltu täyteen turvaan päästy. Salvan toisella
puolella tuli hehkui. Se ei enää sujauttanut liekkejänsä ilmaan, vaan
pysyi alallansa, mutta tuimana, kavalana ja ankarana kuumuudessaan,
kiukkuisena vihollisena, yhä uhkaavana ja yhä pelottavana. Suuri
ihmispaljous seisoi vartioimassa ja kun yö tuli, pidettiin vielä
tarkempaa vahtia ja pitkät ihmisjonot asetettiin, joitten tuli noutaa
vettä lähimmäisistä lähteistä sammuttaakseen äkillistä syttymistä.
Liekit olivat hillityt Esqvilinon juurella. Toisella puolella seisoi
Labeon kartano, kunnaan rinteiltä katson yli koko valkean. Tästä
kartanosta olivat asukkaat yöt päivät tähystelleet palon leviämistä.
Labeo ei ollut joutilaana. Hän oli auttanut onnettomia ja antanut
turvaa ja ravintoa heille. Hän oli myöskin johdattanut työmiehiä viime
päivänä ja yönä. Niitten joukossa, jotka pitivät vahtia tänä yönä, oli
Galdus, jonka Labeo oli lähettänyt sinne tätä tarkoitusta varten; ja
kaikki muut kartanon palveliat olivat myöskin siellä.
Cineas oli osottanut itsensä yhtä toimeliaaksi kuin kukaan muu
yleisessä onnettomuudessa. Hän oli käynyt ympäri hakien niitten
kuljeksivien lasten vanhempia, joita kadut olivat täynnä ja jaellen
ruokavaroja avuttomille. Hän oli kääntynyt Neron puoleen saadakseen
lupaa toimittaa tämän käskyjä ja Nero oli hymyillen suostunut siihen,
sanoen ettei hän voinut nähdä mitään filosofille soveliaampaa, koska se
oli käyttöpuolinen ponnistus, joka tarkoitti _summum bonum'ia_. Cineas
oli sen vuoksi käynyt Ostiassa ja muissa naapuri-kaupungeissa ja hänen
puuhansa vaikuttivat suuresti yleisen hädän lieventämiseen. Tänä yönä
hän oli poissa tavallisissa toimituksissaan.
Kovin väsyneenä liiallisista vaivoistaan pani Labeo maata. Kaikki
näytti turvalliselta ja hän toivoi makeata unta. Helenakin, joka oli
tuskaantumaan asti saanut kokea yleistä häiriötä, kävi pelotonna
nukkumaan. Ensikerran he monen päivän ja yön takaa valmistivat itsensä
yhden yön lepoa nauttimaan ja vetäytyivät huoneisinsa, tietämättä mikä
heitä oli herättävä.
Kaikki palveliat olivat pois-lähetetyt paitsi yksi taikka kaksi, jotka
olivat jääneet kartanoon. Nämät olivat yhtä uupuneet kuin kaikki muut.
Markus tavallisesti makasi vähäisen erinänsä vanhemmistaan ja Galdus
lepäsi aina läheisessä huoneessa. Kaksi nais-palveliata makasi samassa
huoneessa kuin Markus.
Näin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen -- uneen,
jonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto
tyveneksi.
Mutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan
ylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.
Mutta hän tuli -- äkillisenä, rajuna, kauheana.
Tuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti,
synnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin
tointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja
pitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit,
jotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.
Sydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti
ylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen
poikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus
nukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen
takaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena
oli mennyt hermottomaksi pelosta.
Labeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa,
sillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien
kautta, ja pääsi viimein taivasalle.
Helena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla
äänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin
rakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.
Labeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.
Hän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta
päässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen
ikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät
sitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.
Vaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään,
korkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän
voi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti
kiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän
nosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.
Helena töyttäsi ulos liekkien peräyttämänä ja nähden puolisonsa
epätoivon, hän kaatui maahan tainnoksiin.
Mutta nyt ilmestyi näky, joka saatti Labeon melkein mielettömäksi.
Keskellä liekkejä, jotka kohottivat aaltoilevia päitänsä ylös kattoa
kohden, semmoisella paikalla, jota tuli uhkasi, mutta ei vielä ollut
koskenut -- kaunis, hinterä haamu äkkiä ilmestyi, liikkuen edelleen
niinkuin kummitus, jota kummaltakin puolelta lähestyvä tuli ympäröitsi
-- yksi poika -- joka astui eteenpäin aivan katon äärelle.
Se oli Markus.
Hän seisoi levollisena ja katseli alas. Mutta syvyys oli liian suuri.
Alas kiipeeminen oli mahdoton; alas hyppääminen kuolema.
Nyt hän kääntyi ja katseli liekkejä.
Labeo vaikeroitsi tuskissaan. Kerta toisensa perästä hän tarttui
pitkään pylvääsen ja kapusi ylös, mutta ei jaksanut mitään.
Markus seisoi ja silmäili liekkejä ympärillänsä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat tyyneyttä ja pelottomuutta. Hän ei vavissut, vaan laski
käsivartensa ristiin ja katsoi vakaasti ja väistämättä kuolemaa
kasvoihin.
Hurja valitus nousi toivottoman isän särkyneestä sydämestä.
"Voi, minun poikani!"
Rakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti
Markoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän
viittasi pienoisella kädellään.
"Jää hyvästi, isä!"
Haikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli,
jota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon
tyvenen katsannon merkityksen.
Mutta tätä oli mahdoton kestää.
Labeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa
heittäytyä alas syliinsä.
Markus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti
hymyillen.
"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen."
Hänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi
Labeon sydäntä.
Hän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä;
hän iski päätänsä niitä vastaan.
Mutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies
riensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä
kohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen
ylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se
oli Galdus.
Heittäen kätensä pylvään ympärille, hän kiipesi joutuin ylös aivan
korkealle ja sitten tarttuen balkonin rintavastimeen, hän livitti
itsensä sen paikan ylitse, jossa ei ollut mitään korniisia. Oli vielä
toinenkin portiko, toinen kerros ja tätä ylös Britannialainen kapusi
yhtä kerkeästi ja vikkelästi kuin äsken.
Labeo, jota jalkain kopina oli vävähyttänyt, oli tuskin koonnut
mielensä, ennenkuin hän näki Galdon ylimmäisen portikon katolla ja
aivan lähellä Markoa.
Hänen sydäntänsä tykytti hirveästi. Turva näytti olevan tarjona hänen
pojalleen, mutta mikä vaara oli vielä hänen edessään?
Kuinka Britannialainen pääsisi takaisin alas?
Liekit olivat jo lähellä Markoa. Hän seisoi katolla, joka kohosi vain
kymmenen jalkaa korkealla toisesta portikosta. Galdus käski hänen
hypätä alas. Markus totteli kohta ja Britannialainen vastaan-otti hänen
syliinsä.
Mutta kaikki oli liekkinä heidän ympärillään. Galdus oli syössyt
niitten läpitse päästäkseen pojan luo. Hänen täytyi taas syöstä niitten
läpitse päästäkseen takaisin.
Mutta Britannialainen oli tuumansa tuumannut; ja paitsi muuta, etteivät
liekit saisi vioittaa hiuskarvaakaan tältä pojalta.
Seisoen siellä hän tempasi tunikansa yltään ja kääri sen kiireesti
pojan ympäri, että se verhosi hänen päätänsä kokonaan. Sitten hän otti
nahkavyön, jota hän tavallisesti piti uumillaan ja sitoi tällä Markon
kiinni selkäänsä. Nyt hän antoi pojan kietoa käsivartensa kaulansa
ympärille ja käskien hänen pitää lujasti kiinni, hän hankki
paluumatkalle.
Liekit olivat jo peittäneet sen paikan, josta hän oli vastikään tullut,
vaikka vaan tuokio oli kulunut. Mutta Galdus ei silmänräpäystäkään
epäillyt.
Hän juoksi keskelle liekkejä. Kärventyneenä ja poltettuna hän tuli
esiin siinä portikon kulmassa, jota ylöspäin hän oli viimeiseksi
kiivennyt. Silmänräpäys vielä ja hän oli jo heittänyt itsensä korniisin
alipuolelle ja käsin jaloin kavuten alkoi laskeuta alaspäin.
Toisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään
Galdus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin
huimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa
lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne
tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.
Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla
alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman
portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi
kalliin taakkoinensa Labeon edessä.
Labeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa,
istahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti
hänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava
Romalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse
ollut lapsi.
"Isä", lausui Markus, "minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en
pelännyt yhtään."
Labeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.
Mutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.
Galdus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.
Voitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa
kokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja
kaatui maahan.
Markus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi
pelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen
puoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.
Galdon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat
hänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen
alaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli
hirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat
kaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat
muuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.
Markus heittäysi hengettömän ruumiin yli ja itki katkerasti.
"Auta, isä. Joudu, taikka hän kuolee. Voi! hän kuolee minun tähteni;
minun jalo, kallis Galdoni! Olenko minä tappanut sinun?"
Labeo katsoi ympärilleen etsien apua. Tällä hetkellä joukko ihmisiä
riensi portista sisälle. Isaak oli etupäässä. Ijäkäs Cubulos seurasi.
Labeo sanoi nopeasti: "käskekäät muutamien miesten ottaa hänet ylös ja
seuratkaat minua."
Tuosta hän kiirehti siihen paikkaan, jossa Helena vielä makasi ja
kannettuaan hänen likeisen suihkulähteen luo, hän valoi vettä hänen
kasvoillensa. Oli kauan aikaa, ennenkun Helena virkosi. Viimein hän
tointui ja katsoen ylös hän näki puolisonsa ja poikansa.
Syleillen lastansa, jota hän oli luullut kadonneeksi, Helena ummisti
silmänsä ja huokaili kiitoksiansa Jumalalle.
"Kuinka sinä olet hänen pelastanut?" Helena kysyi innolla.
"Ei nyt. Minä kerron kaikki jälestäpäin", vastasi Labeo. "Nyt meidän
täytyy lähteä pois. Kartanomme on palanut. Meidän on huvilaan
muuttaminen."
Kantovuode hankittiin Galdoa varten ja hän kuljetettiin huolellisesti
pois. Labeo kantoi poikaansa ja Helena astui hänen vieressään. Cubulos
ja Lydia seurasivat heitä, sillä Labeo oli käskenyt heidän mukaansa ja
luvannut heille suojaa huvilassaan. He olivat maanneet kartanon
äärimmäisessä sivurakennuksessa ja liekkien loisto oli herättänyt
heidän; mutta kun huoneet olivat alikerroksessa ja varsin etäällä
valkeasta, he helposti pääsivät pakoon.
Esqvilinon toisella puolella Labeo seisattui yhden ystävänsä kartanon
eteen, Agrikolan, jonka kanssa hän oli Britanniassa joutunut likeiseen
ystävyyteen, ja tämä tuli ulos ja vastaan-otti lempeästi ystävänsä.
Agrikolan kartano ja tilukset olivat täynnä pakolaisjoukkoja, joille
hän antoi ravinnon ja asunnon. Kun hän kuuli Galdosta ja siitä, mitä
tämä oli tehnyt ja kuinka hän oli sen tehnyt, hän käski, että
Britannialaisesta tarkkuudella pidettäisiin huolta ja Isaak lähti
hoitamaan häntä.
Vähän ajan perästä Isaak palasi ja Labeo astui ulos portikoon hänen
kanssaan.
"Kuinka Galdon laita nyt on?"
"Hän on kauheasti kärventynyt, mutta ei syvältä poltettu. Hän saa kitua
kovasti muutaman tunnin, mutta kahden taikka kolmen viikon perästä hän
kykenee taas käymään ulkona."
"Pidä huolta hänestä", lausui Labeo. "Pidä yhtä tarkkaa huolta hänestä,
kuin sinä pitäisit minusta. Ilman hänettä, mitä minä nyt olisin? Hän on
pelastanut meidän kaikkein henkemme, kun hän pelasti Markon."
"Minä olen häntä hoitava parhaalla tavalla", lausui Isaak vakaasti.
"Minä en ymmärrä tätä", lausui Labeo. "Kuinka kartanoni itsestänsä
syttyi? Kuinka se niin pian leimahti ilmi tuleen?"
"Se ei syttynytkään", vastasi Isaak salaisella viittauksella.
"Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?"
"Minä luulen, että se pistettiin tuleen."
"Pistettiin tuleen!"
"Niin."
"Kuka olisi uskaltanut tehdä sen? Roma on rosvoja täynnä, sen kyllä
tiedän, eikä kartanossani pidetty mitään vahtia; mutta minä en
kuitenkaan saata käsittää, kuinka kukaan tohtisi tehdä tämmöisen työn."
"Löytyy yksi, joka on uskaltanut."
"Kuka?"
"Yksi sinun katkera vihamiehesi."
"Mikä katkera vihamies minulla on?" kysyi Labeo kummastuneena.
"Yksi, joka on vannonut kovan koston sinulle."
"Mika hänen nimensä on?" kysyi Labeo.
"Hegio."
"Hegio!" huudahti Labeo hämmästyen. "Olisiko tämä kirottu konna
juljennut ajatella vieläpä tämmöistäkin?"
"Tämä konna", sanoi Isaak, "vihaa sinua niin tuimasti että hän rohkenee
tehdä mitä hyvänsä kostoa varten."
Labeo ei virkkanut mitään, vaan seisoi ihmeyksiin vaipuneena tästä
sanomasta. Viimein hän kysyi:
"Mutta kuinka sinä tämän tiedät?"
"Minä en nähnyt, että hän pisti kartanon tuleen", vastasi Isaak; "mutta
yksi taikka kaksi kertaa näinä molempina viime päivinä minä näin hänen
kiertelevän ympäri, ilmeisesti koettaen saada tietää, mitä täällä
tapahtui, ja pahaa mielien. Minä olisin pitänyt vaaria hänestä ja
estänyt häntä, mutta minä käskettiin tulta vahtimaan muitten palveliain
kanssa."
"Mikset ennen minulle tätä kertonut?"
"Sentähden, että luulin, jotta sinä nauraisit epäluuloani."
"Sinä olet oikeassa -- minä olisin tehnyt niin. Minut on nytkin vaikea
uskoa, että asiassa on mitään perää."
"Hän on ainoa henki, jolla olisi mitään syytä."
"Se on tosi", sanoi Labeo vähän aikaa mietittyään.
"Paitsi sitä, minä tiedän, että hän jo monta kuukautta siitä asti kuin
sinä panit hänen pois, on ajatellut kostoa."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minun kansalaiseni", lausui Isaak, "tietävät paljon seikkoja, jotka
tapahtuvat maailmassa. He liikkuvat erilaisten kansaluokkien parissa ja
ollen yhteydessä toinen toisensa kanssa keskustelevat monesta asiasta.
Kun olen heitä kysellyt Hegiosta, minä olen havainnut monta seikkaa:
että hän on syyttänyt sinua vääryydestä ja pahasta menetyksestä itseään
vastaan; että hän on julkisesti vannonut kostoa; ja että hän näinä
muutamina viimeisinä kuukausina on kehunut, että hänellä on uusi
suojelia, joka auttaa häntä näissä hänen kostontuumissaan."
"Uusi suojelia!"
"Niin."
"Kuka?"
"Tigellinus."
"Tigellinus! Tästä Cineaskin puhui", lausui Labeo, mietiskellen. "Minä
en ajatellut sitä, mutta asia näyttää nyt vaaralliselta. Luuletko siis
Isaak, että Tigellinus lähetti hänen pistämään kartanoani tuleen?"
"En", vastasi Isaak; "päinvastoin minä luulen, että Hegio teki sen
itsealtaan."
"Mutta kuinka tämä saadaan toteen? Kuka näki, että hän sen teki?"
"Ei kukaan."
"Sitä ei siis saada todistetuksi."
"Ei."
"Se on vaan epäluulo."
"Niin on."
"Tämä epäluulo suittaa olla perätön", sanoi Labeo; "mutta minä luulen,
että sinä olet oikeassa ja kiitän sinua, Isaak, uskollisuudestasi.
Jatka vaarinpitoasi ja ilmoita minulle aika ajoin, mitä kuulet."
Tämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta
ennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä
hänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää
ja valmisti itseänsä seuraamaan heitä.
Viime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin.
Esqvilinon kunnas ja likeiset kaupungin osat olivat harvaan asutut,
sillä puutarhat eroittivat kartanot toisistaan, että valkea, päivän
parin raivottuaan, sammui. Mutta monta kartanoa tuli kuitenkin oli
hävittänyt ja Labeo kadotti kaikki, mitä oli hänen omassa asunnossaan.
Sulpicia vastaan-otti heidän huvilassa innokkaalla tervehdyksellä ja
kaikki olivat iloissaan, kun pääsivät kaupungin tuskallisista
tapauksista. Cineas lähti takaisin muutaman päivän perästä ja rupesi
entisiin toimiinsa.
Cubuloa ja Lydiaa toivotettiin tervetulleeksi ja Helenan kristillinen
samantunteisuus vaikutti, että he mielellään jäivät ajaksi sinne.
Juliuskin alkoi usein käydä heidän luonaan ja Lydia näytti elävän aivan
uutta elämää. Labeon huvila oli hänen silmissään peräti komea ja Julion
läsnäolo teki kaikki suloiseksi.
Tällä välin Galdus oli hitaasti toipunut Isaakin huolellisen hoidon
kautta. Isaakin alinomaisena apumiehenä oli Markus, yhtä hellänä ja
yhtä uskollisena kuin ainakin; ja Galdus kuunteli halukkaasti sen pojan
lempeitä sanoja, johon hänen sydämensä oli niin hartaasti kiintynyt.
Markus ajatteli ennen kaikkia Galdon alttiiksi-antoa ja tämän
kärsimyksiä hänen tähtensä, jonka ohessa hän helposti ymmärrettävällä
ylpeydellä viittasi omaan käytökseensä.
"Isäni luuli, että minä olen pelkuri, sillä minua hirvitti, kun näin,
kuinka ihmisiä tapettiin", hän lausui, herkkä-tunteisuudessaan vielä
muistaen amfiteaterin tapauksia; "mutta! minä en ole mikään pelkuri --
olenko minä, Galdus? Pelkäsinkö minä kuolemaa, kun tuli lähestyi?"
Galdus vakuutti hänelle kerta toisensa perästä, että hän oli
uljain ja urhoollisin kaikista pojista ja kylläksi miehuullinen
Britannialaiseksikin -- joka oli Galdon korkein käsitys miehuudesta.
Muutamien viikkojen jälkeen Britannialainen oli parantunut, niinkuin
Isaak oli ennustanut.
Eräänä päivänä Labeo käski hänen luokseen.
"Galdus", hän lausui, "minä olen sinulle enemmän velkaa kuin koskaan
voin maksaa. Minä tahdon nyt ruveta sitä suorittamaan. Kaikkein
ensimäiseksi: -- sinä olet vapaa."
Nyt kun Galdus lausui kiitollisuuttansa, vaikka vähemmällä ilolla kuin
Labeo oli odottanut, tämä jatkoi:
"Paitsi tätä, minä tahdon lähettää sinun takaisin omaan maahasi."
Galdus katseli alaspäin.
"Milloin tahdot lähteä?"
"Minä en tahdo lähteä."
"Kuinka! eikö sinun tee mielesi palata jälleen isänmaahasi?"
"Ei", vastasi Galdus innokkaasti. "Miksi palaisin? Kaikki ovat kuolleet
-- isä, äiti, veljet, sisaret, puoliso, lapset, kaikki. Galdus on
yksinään maailmassa. Kaikki, mitä minä rakastan, on täällä. Puoliso ja
lapset ja isä ja äiti, kaikki elävät minulle Markossa. Hän on enemmän.
Hän on minun jumalani. Kiitätkö minua siitä, että uskalsin panna
henkeni alttiiksi Markon tähden? -- tiedä, minä uhraisin sata henkeä ja
riemuitsisin sitä tehdessäni. Jos annat minulle vapauteni, jalo isäntä,
minä otan vastaan sen; mutta jos minun täytyy jättää sinut, minä en
suostu. Ainoa vapaus, jota minä halaan, on vapaus saada olla lähellä
Markoa. Salli se minulle. Siinä on kylläksi palkintoa."
Britannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla,
mutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi
kaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.
"Urhoollinen Britannialainen", hän sanoi. "Sinä olisit aatelinen omassa
maassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole
enää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi."
"Sinä olet Markon isä", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi
liikutuksesta; "minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka
molemmat."
Tällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.