Isä ja poika.
Kun Julius ilmoitti isälleen päätöksensä, kohtasi häntä kiivaitten
moitteitten myrsky. Vanhus vihasi Kristin-uskoa, sillä se oli Syriasta
lähtenyt. Hän alkoi vanhaa tapaansa myöten soimata aikakauden paheita
ja lausui, että Syria oli saattanut kaikki hukkaan.
"Älä sano minulle", hän huudahti, "että Kristin-usko on toista laatua.
Se ei voi olla niin. Se on mahdotonta, että mikään hyvä asia tulee
Syriasta. Kansa on perinjuurin pilaantunut. Iki-vanhoista ajoista asti
se on ollut kaikkien paheitten ja riettauden ja haureuden pääpesä. Sinä
olet petetty, mieletön poika. Kaunis ulkomuoto on erhetyttänyt
sinun. Odota siksi kuin opit tuntemaan näitten kristittyjen oikean
käytöstavan. Minä puolestani uskon kaikki, mitä kansa heistä puhuu.
Minä olen varma siitä, että he harjoittavat hirmuisia paheita
salaisissa kokouksissaan, noissa syrjäpaikoissa, joihin ei rehellinen
ihminen koskaan yritäkään. Älä sanokaan, että minä olen väärässä. Minä
olen oikeassa ja minä tiedän sen. Vielä sinä joskus huomaat sen.
Kaikissa, mitä on Syriasta tullut, on paljasta saastaisuutta. Roma on
sitä täynnä. Mikä muu kirous Romalla on kuin tämä? Mene kaupungin
pahamaineisinten konnien luo ja kysy heiltä, mistä he ovat tulleet. On
vaan yksi paikka -- Syria."
Näin vanhus närkästyneenä toreli. Ei mikään asia saanut häntä
kuuntelemaan Julion selityksiä. Ei mikään asia saanut häntä
ajattelemaan, että kristityt millään tavalla erisivät muitten
syrialaisten haira-uskojen tunnustajista, joista kaupunki kuohui. Hän
uhkasi Juliolle tuiminta vihaansa. Hän vannoi, ettei hän tunnustaisi
häntä pojaksensa, vaan ajaisi hänen pois ja kiroisi hänen. Äkäinen ja
tuskalloinen yhtymys. Vanhus rajusi. Julius pyysi, että häntä
kuultaisiin, mutta turhaan. Vihdoin hän sanoi lempeällä äänellä
isälleen, että hän oli mies, joka vaan itse puolestansa vastasi
teoistaan ja että hän aikoi tehdä tahtonsa, tuli mitä tuli. Nyt vanha
Carbo vaaleni vihasta, käski pojan mennä tiehensä ja kirosi hänen.
Murheellisena lähti Julius, mutta omatunto tuki häntä. Isän kirous oli
kauhea asia; mutta hän tiesi, että tulinen vanhus kerta leppyisi. Tämä
ei voinut kauan pitää vihaa eikä kiukkua. Niin Julius toivoi vastaista
sovintoa. Carbo oli erhetyksensä havaitseva ja taipuisi ottamaan
poikansa takaisin.
Tällä tapaa Julius yhdistyi kristittyihin, joita hän oli oppinut
rakastamaan ja joitten uskoa hän viimein täydellisesti tunnusti. Kun
hän kerta oli tullut tämän seuran helmoihin ja ruvennut julkiseksi
Kristuksen seuraajaksi, hän joutui onnellisemmaksi, kuin hän oli
koskaan ennen ollut. Hän otti nyt kokonaan osaa tämän pikkuisen
seurakunnan toiveisin, pelkoihin, suruihin ja iloihin, tämän
seurakunnan, joka vielä oli luvultaan vähäinen, mutta tunsi, että
heillä oli totuus, joka tuli Jumalalta. Ja mitä muuta maan päällä,
paitsi tätä, hänen sopi toivoa itselleen? Kunnia ja valta ja rikkaus
näyttivät halvalta siihen verrattuna, mitä hänellä todella oli.
Paavali oli oleskellut Romassa melkein kolme vuotta ja päätti viimein
lähteä sieltä pois, jättäen tämän nuoren romalaisen seurakunnan muitten
ja Jumalan huomaan. Toiset maat vaativat hänen työntekoansa. Hän oli
ilmoittanut kuulioilleen aikomuksensa ja vaikka se ajatus, että he
kadottaisivat hänen, kipeästi koski heihin, he kuitenkin lujasti
uskoivat, että Apostoli noudatti Jumalan tahtoa, ja nöyrästi tähän
taipuivat. He eivät tahtoneet itselleen anastaa koko Paavalin tointa.
He tiesivät, että toiset maat tarvitsivat häntä, ja hartaasti halaten,
että muittenkin sielut pelastuisivat, he mielellään antoivat hänen
lähteä.
Oli muita, jotka menivät hänen kanssaan, mutta etevin hänen
seuraajistansa oli Philo. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet äidin
kuoleman jälkeen, hän oli päässyt entiseen levollisuuteensa. Kun yhä
palaavat omantunnon vaivat vielä usein rasittivat häntä, hän arveli,
että paras surun lievike olisi taukoamaton työnteko. Palavimmalla
alttiiksi-annolla hän heittäysi siihen asiaan, jota hän rakasti. Kun
tämä maailma ei ollut hänestä minkään-arvoinen, hän kiinnitti sydämensä
ja ajatuksensa omituisella innolla siihen maailmaan, joka on tuolla
ylhäällä. Sielunsa kaipauksessa hän ajatteli, että äidin henki vielä
katseli häntä ja että se rakkaus, jota tämä oli pitänyt, vielä asui
hänen sydämessänsä siinä uudessa elämässä, jonka hän oli löytänyt.
Hän itse oli heikko ja voimaton. Joko siitä erinomaisesta
herkkätunteisuudesta, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, taikka entisen
irstaan elämän seurauksista, taikka myöhempien vuosien suruista, taikka
kaikista näistä syistä yhteensä hänen ruumiinsa oli riutunut ja hänen
vaaleat, kälvehtyneet kasvonsa ja hehkuvat silmänsä osottivat, että
kuolema taimi hänen povessaan. Huolimatta kärsimisestänsä ja
voimattomuudestansa hän kuitenkin alinomaa työskenteli ja valitsi
kumppaniksi Paavalin, sillä hän tiesi, että tämmöisen miehen
johdattaissa hän kohtaisi suurimpia vaaroja ja kehoitettaisiin
ankarimpaan työhön.