XXI.

Päätös.

Noitten juhlallisten hautajaisten jälkeen Julius päätti kohta panna

toimeen yhden tuuman, jota hän oli kappaleen aikaa hankkinut toteuttaa.

"Miksen minä kerrallaan yhdistyisi heihin?" lausui hän Cineaalle. "Minä

olen nyt, olen kauan aikaa ollut mieltyneenä. Minun haluni ja

taipumukseni ovat vaan tännepäin kääntyneet. Näitten ihmisten lempeä

elämä ja keskinäinen rakkaus vaikuttaisi minuun, vaikka ei heillä olisi

mitään muuta; vaikka ei heillä olisi mitään sitä tarkoitusta

ijankaikkisen elämän suhteen, joka ilmestyy kaikissa heidän

ajatuksissansa ja tekee, että tämä elämä näyttää olevan vaan lyhyt ja

väli-aikainen maan päällä oleskeleminen."

"Ja nyt minä havaitsen, että tämä tarkoitus on minun oma hartain

haluni. Minäkin pyydän hankkia itselleni sama ijänkaikkisuutta ja

lisäksi sitä kuolematonta elämää, johon he uskovat -- onnen ja

rakkauden kuolemattomuutta"

"Cineas, minun tekee suuresti mieleni yhtyä heidän seuraansa, ei

ainoastaan sillä tavoin, että minä olen heidän joukossaan ulkonaisena

ystävänä, vaan niin, että minä luetaan heidän seuraansa ja minä

tervehdin ja minua tervehditään 'veljen' nimellä. Oliko minun

mahdollinen -- jollei mikään muu olisikaan vaikuttanut minuun -- oliko

minun mahdollinen pysyä heltymättä, kun näin tuon kirkkaan toivon, joka

tuonain valaisi niitten sielua, jotka hautasivat kuolleensa noihin

pimeihin holveihin ja tiesivät, ettei poismennyt ollut kuollut vaan

elävä, tiesivät, missä tämä sielu oli ja mitä. Minä en malta kauemmin

viipyä. Minä luulen, että tämä uskonto on korkeimman olennon

ilmestyttämä. Minä uskon, että Jesus Kristus on Jumalan poika ja että

semmoisella sielulla, joka uskoo häneen, on oleva ijankaikkinen elämä."

Cineas kuuli tämän kummastumatta, sillä hän tiesi hyvin, kuinka Julius

oli vahvasti kallistunut kristittyjen puoleen tuosta muistettavasta

matkasta asti, jonka hän oli tehnyt Paavalin kanssa. Hänessä syntyi

jonkinlainen kateus hänen ystävänsä suhteen ja hetken aikaa hän halasi,

että hänellä itselläkin olisi sama tyven usko. Sillä hänellä oli

semmoinen luonto, että hän tahtoi tutkistella kaikkia asioita; hän

tahtoi taistella epäilystä vastaan, joka nousi joka uskon takaa ja

elin-aikainen tottumus tarkastamiseen ei ottanut helposti poistuakseen.

"Minua ilahuttaa, ystäväni", lausui hän semmoisella äänellä, joka

ilmoitti miettivää raskasmielisyyttä, "minua ilahuttaa, kun edes sinä

olet näin päättänyt. Minun on peräti toisin laita. Minä tunnustan

kuitenkin, että muisto kaikista niistä, mitä olen nähnyt ja kuullut, on

syvältä koskenut sieluuni. Laulu, joka kohosi noista holveista, näytti

minusta ikäänkuin kuolleen sielu, kun se nousee noista kolkoista

hautakammioista ja ylenee jumalansa luo. Minä ihmettelen tätä uskoa,

jota halvin ja oppimattominkin voi ymmärtää ja joka saattaa heidän

uskomaan hengellistä elämää ja elämään niin, että he siihen pääsevät.

Minä kummastelen myöskin sitä voimaa, jolla tämä usko muuttaa

taitamattoman ja sivistymättömän ihmisen ja saa hänen kääntämään kaikki

ajatuksensa ylevään hengelliseen aatteesen. Mistä tämä tulee? Sinä

vastaat, että se tulee Jumalasta. Olkoon niin. Kaikki, mitä minä

tiedän, on kuitenkin, ettei hän vielä ole sallinut minulle sitä uskoa,

että kaikki nämät tulevat hänestä."

"Jos minä uskoisin niinkuin sinä, joka arvelematta uskot, minä tekisin

niinkuin sinä esittelet, maksoi mitä maksoi. Mutta minä en usko enkä

voi niin uskoa."

"Mutta miksei?" kysyi Julius. "Eikö Plato itse todista

ihmiseksi-muuttuneen Jumalan olemista? Itsekin olet usein myöntänyt,

että Jumala saattaa tulla ihmisten pariin. Jos niin on laita, onko

vaikea uskoa, että hän saattaa kärsiä? Minä en tiedä niin paljon kuin

sinä, mutta minä olen lukenut Platoa ja muistan hyvin, kuinka

'opettaja' usein selitti muutamia kummallisia kohtia. Etkö muista,

kuinka Sokrates sanoo: -- 'Se on mahdotonta, että kukaan voisi olla

turvassa, joka suoraan vastustaa joko sinua taikka jotakuta muuta, ja

joka estää monta väärää ja laitonta tekoa valtiossa tapahtumasta?'

Sokrates vakuuttaa, että hurskasta olentoa kuolema aina uhkaa. Ja etkö

muista tuota hyvin tunnettua selitystä rehellisestä miehestä

keskustelussa rehellisyydestä _De republica'n_ toisessa kirjassa, jossa

puhuja, rehellistä miestä mainittuaan, yhä väittää, ettei rehellisellä

olennolla olisi mitään muuta turvaa kuin oma hurskautensa? 'Vajatkoon

hän kaikkia paitsi hurskautta; olkoon hän, vääryyttä tekemättä, lisäksi

suurimmassa maineessa, semmoinen, että hänessä asuisi korkein

rehellisyys eikä joutuisi paheisin ja niitten seurausten alaiseksi vaan

pikemmin pysyisi muuttumatta kuolemaan saakka, näyttäen elin-aikanansa

tosin olleen epärehellinen, vaikka hän todenteolla on ollut

rehellinen.'"

"Etkö ennen kaikkia muista, mitä puhuja tässä dialogissa vakuuttaa

olevan tarjona tämmöiselle miehelle? '_Rehellinen olento tässä tilassa

ruoskitaan, kidutetaan, kahletetaan, häneltä poltetaan silmät pois ja

kaikenlaisia vaivoja kärsittyään hän viimein ristiin naulitaan_.'"

Julius lausui nämät sanat semmoisella juhlallisuudella ja voimalla,

joka ilmoitti, kuinka syvän merkityksen hän niihin pani. Hän vaikeni

sitten hetkeksi, eikä Cineas, joka näytti aivan hämmästyneeltä,

vastannut mitään. Tämä kohta oli hänelle hyvin tunnettu; se oli usein

tullut puheeksi "opettajan" keskusteluissa, mutta, vaikka hän oli

jonkun ajan tuntenut Kristuksen luonteen, ei hänen mieleensä koskaan

johtunut, että hän katsoisi näitä Kristukseen koskeviksi. Kun hän nyt

näki ne näin käytettyinä, hän ymmärsi kokonaan Julion käsityksen. Sillä

Kristus oli tämän mielestä tuo perihurskas, täydellisen rehellinen, tuo

ainoa, jota hänen vihamiestensä pitivät epähurskaana, kun hän oli, joka

parjattiin ja herjattiin, jolla ei ollut mitään muuta paitsi oma

hurskaus ja pyhyys. Ja mimmoinen hänen kohtalonsa oli? Eikö häntä

ruoskittu ja kidutettu? Eikö häntä, kun hän oli kaikenlaisia kovia

kestänyt, viimein ristiin naulittu? Tämä ajatus vallitsi ajaksi

Cineaan, ja Julius, vaaria ottaen sen vaikutuksesta, oli mitään

puhumatta.

Viimein Cineas joutui ennelleen.

"Varsin ihmeteltävä on sinun perusteesi, Julius", hän lausui.

"epäilemättä saa Platosta todistuksia Kristuksen olemiseen; ja minä

olen iloinen, että sinä olet näyttänyt minulle uuden tavan, jolla näitä

kohtia sopii ymmärtää. Minä olen aivan taipusa ymmärtämään näitä

samalla tavalla kuin sinä. Sillä minä ihmettelen sen puhdasta ja

saastuttamatonta luonnetta, jota sinä niin rakastat; minä kunnioitan

hänen yleviä hyviä avujansa ja hänen lujuuttansa loppuun saakka.

Kaikista näistä minä olen kuullut kyllin, jotta sydämeni on heltynyt.

Mutta sinä vaadit minulta paljoa enemmän kuin tämän."

"Minä myönnän vieläpä senkin, että jos Jumala ilmestyisi ihmisille,

tämmöinen ilmestys sopisi itse jumaluudellekin. Tämmöinen elämä ei

suinkaan sotisi jumalallista suuruutta vastaan. Mutta kun sinä käsket

minun katsella häntä ristin puussa, minua kauhistuttaa. Lieneekö tämä,

joka näin kärsi kuoleman, tuo jumalallinen olento?"

"Minä jätän sillensä häpeän, herjaukset ja tuskan. Minä katson

ainoastaan sitä asiaa, että hän kuolee. Minä en huoli siitä, että hän,

niinkuin sinä sanot, nousi kuolleista. Minä en voi nähdä muuta kuin sen

tosi-asian, että hän on kuollut. Siinä on kyllä. Minusta se on suoraan

käsittämätöntä, että Jumala semmoisessa tilassa kärsii kuoleman."

Tähän Julius vastasi, että Kristus kuoli syntiä sovittaakseen. Kaikki

ihmiset ovat syntiset ja Jumalan vihan alaiset. Jolleivät he voi saada

anteeksi-antamusta, heidän täytyy ijäti kärsiä.

Tätä oppia Cineas vastusti ankarimmalla tavalla. "Minä tunnustan", hän

lausui, "että löytyy paljon syntiä maailmassa; mutta suuri osa

ihmisistä on yksinkertaista, hyvänluontoista väkeä ja kun sanoo, että

he ovat Jumalan vihan ja ikuisen rangaistuksen alaiset, tuntuu tuo

minusta niin kauhealta, ettei maksa vaivaa siitä puhua."

"_Synnin anteeksi-antamusta_, sinä sanot. Mikä synti?" Minä en myönnä,

että kaikki ihmiset ovat synnintekiöitä. Minä tunnen paljon hyviä ja

viisaita ja hurskaita ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään, jonka

vuoksi he ansaitsisivat vastaista rangaistusta ja jotka todesti

tulevassa elämässä joutuisivat autuaiksi. Mitä minuun itseen tulee,

minä en voi ymmärtää, mitä olisin tehnyt, joka vaatisi tämmöistä

kärsimistä minun tähteni. Sinä sanonet, että hän kuoli minun

puolestani. Miksi hän minun puolestani kuolisi? Mitä rangaistusta minä

olen ansainnut, että hän sälyttäisi sen päällensä ja kärsisi minun

sijastani?"

"Aivan ensi nuoruudestani asti minä olen koettanut tavoittaa totuutta

ja jumalaa. Onko se synti? Minä olen kokonaan antaunut tähän

elin-aikaiseen harrastukseen. Olenko minä tuottanut itselleni jumalan

vihan -- sen vihan, jota minun sieluni pyytää tuntea ja koettaa

rakastaa?"

"Enkö minä ole etsinyt häntä koko elämän aikaani? Enkö minä nyt pidä

tietoa hänestä suurimpana siunauksena, joka voi tulla ihmisille, ja

kääntääkö hän ijäksi kasvonsa pois sen tyköä, joka ennen kaikkia pyrkii

tuntemaan häntä? Minä olen aina koettanut elää puhdasta elämää ja

tahdotko sinä sanoa, että ijankaikkinen rangaistus on edessäni?

Minkätähden? Mitä olen milloinkaan tehnyt? Uskotkohan sinä tuota ja

samalla väität, että jumala on hurskas?"

Tästä virisi pitkä keskustelu. Julius koetti osottaa, että synti on

ajatuksissa yhtä hyvin kuin teoissa; ja että se, joka tutkii omaa

sydäntänsä ja vertaa itseään semmoiseen, kuin hänen pitäisi oleman,

näkee, että hän on synnintekiä. Toiselta puolelta intti Cineas,

ett'eivät semmoiset asiat ole syntiä, vaan ainoastaan vajavaisuutta,

josta ei kenenkään tarvinnut vastata, taikka kuitenkin jos joku oli

edesvastauksen alainen, se ei suinkaan ollut kukaan muu kuin luoja

itse.

Keskustelu haaraantui sitten aavoihin kysymyksiin, mutta ei tultu

mihinkään päätökseen, ei tällä eikä toisella tavalla. Heillä ei ollut

mitään yhteistä kantaa. Cineas valitti, että Julius yhä näki syntiä

näissä ajatuksissa ja sanoissa, joita hän itse piti aivan viattomina;

ettei hän pannut mitään arvoa urhoollisuuden ja isänmaanrakkauden

jalotöihin, joita ihmiset toimittavat, vaan vakuutti, ettei mikään

sielu voi niitten kautta pelastua.

"Koko sinun oppisi synnistä", hän lausui, "on niin peräti ikävä, että

tämä haastelo tuskastuttaa. Totta puhuen keskustelu tämmöisestä

aineesta näyttää minusta tarpeettomalta. Hyvä ja hupainen on maailma,

jonka näemme ympärillämme ja kun nimittää 'kunnollista ihmiskuntaa'

synnintekiäksi, se näyttää siltä kuin jos sanoisi, että maailma on

pimeä keskellä isoa päivää."

"Mutta, Julius", hän lausui keskustelun lopulla, "usko minua, minä en

ole semmoinen, joka ilman aikojaan tuon esiin joukottain vähäpätöisiä

väitöksiä puhdasta ja ylevää uskontoa vastaan. Minä olen huolestunut.

Minä olen hämmentynyt. Minä tahtoisin, että tämä sinun Kristin-uskosi

tulisi otolliseksi minulle. Mutta se ei voi tulla."

"Tee sinä, niinkuin aiot. Minun sydämeni seuraa sinua. Minä tahdon

seisoa siinä, missä minä olen ja epäilyksessäni yhä rukoilla häntä; ja

jos, niinkuin minä aina olen uskonut, hän todella kuulee rukouksia,

kuulee hän epäilemättä joskus minun, vaikka kohta heikotkin rukoukseni,

jollei tässä elämässä, kenties kuitenkin tulevassa."

Julius tarttui ystävänsä käteen ja pusersi sitä hartaasti.

"Monta rukousta on nouseva sinun puolestasi ja hän, joka on luvannut

kuulla kaikki rukoukset, kuulee varmaan ne, jotka kantavat sinun nimesi

hänen korviinsa. Mitä tähän kysymykseen synnistä tulee, minä saatan

vaan sanoa, että minä kerta ajattelin niinkuin sinä; mutta hiljakkoin

alkoi tuntua siltä, kuin olisin vastaan-ottanut suuren valon

sielussani ja nähnyt, että olen synnintekiä. Olkoonpa sinun laitasi

mimmoinen hyvänsä, minä kumminkin tarvitsin kaikki, mitä Kristus on

tehnyt. Minä ansaitsin kärsimistä; hän kantoi sen minun sijassani. Minä

uskon häneen ja antaun hänelle täksi elämäksi ja tulevaksi."

"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi", lausui Cineas, "on jotakin,

jota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista

menoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin

sanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä.

Jollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen?

Mutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi,

joka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin

itseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut

rauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat

vaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi

antaa."

"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en

epäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä

totuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa."