XX.

Tuhlaajapoika palajaa.

Vaikka Cineas piti keisarin huvittamista mielessään, kävi hän sentään

tuon tuostakin kristittyin kokouksissa. Välisti hän niissä näki suuren

Apostolin, mutta hän ei koskaan tavoittanut mitään likempää yhteyttä

tämän kanssa, kuin mihin hän tavallisena kuuliana joutui. Tämä lienee

tullut joko jostakin tunteesta, ettei hän voinut oppia mitään, taikka

toiselta puolen pelosta, että hän kuulisi liian paljon ja semmoinen,

jok'ei ollut filosofi, saisi hänen järkiperusteensa kumotuksi. Oli

miten oli, yhä hän kuitenkin pysyi kaukana siitä ainoasta miehestä,

joka olisi voinut tehdä enemmän kuin kukaan muu ja näyttää hänelle tien

siihen totuuteen, jota hän etsi.

Kerta tapahtui tämmöisessä kokouksessa, että Cineas hämmästyi hyvin

tunnetut kasvot nähdessänsä. Ne olivat yhden miehen kasvot, jota hän ei

ollut vuosikausiin nähnyt ja nyt tämä ilmestyi hänen edessään kristityn

seurakunnan johtajan virassa.

Se oli Philo, Kretalainen.

Sangen suuresti hän oli muuttunut. Kun Cineas viimeiseksi tapasi hänen,

oli hän varsin nuori, mutta nyt hänen hiuksensa näyttivät ennen

aikaansa harmaantuneen. Kasvojen entinen muoto oli kadonnut. Ennen asui

näitten juonteissa jotain, joka todisti oman tunnon vaivoja hänen

sydämessään, mutta nyt se oli kokonaan haihtunut eikä näissä vaaleissa,

kirkkaissa kasvoissa, jotka ilmestyivät Cineaan edessä, kuvannut muu

kuin rauha.

Hän oli siis viimein saavuttanut levon, jota hän kaipasi, vieläpä

täällä näitten kristittyin joukossa. Tämä tapahtuma synnytti Cineaassa

ajatuksia, joita hän ei ollut ennen tuntenut. "Opettajalta" se ei ollut

onnistunut, mutta Philo oli istunut suuren opettajan jalkain suuressa.

Kun kokous oli päättynyt, meni Cineas hänen luokseen. Philo oli myöskin

tuntenut hänen ja syleili häntä hartaasti.

Vähän aikaa he katselivat ääneti toisiaan.

"Oletko sinä ollut kauan Romassa?" kysyi Cineas viimein.

"Vasta minä eilen jouduin tänne."

Tuosta taas hetken vaiti-olo. Philo alkoi ensiksi:

"Sinä näet, että minä olen muuttunut."

"Niin", vastasi Cineas; "sinusta on tullut vanha mies ennen aikojaan."

"Suurempi ja parempi muutos kuin tämä on tapahtunut minussa."

"Oletko siis löytänyt, mitä halasit?" kysyi Cineas innokkaalla

osan-otolla.

"Olen, jalo Cineas", sanoi Philo suurella juhlallisuudella, "minä olen

löytänyt rauhan. Minä olen oppinut viisauden, joka on suurempi kuin

Sokrateen viisaus. Minä olen kuullut yhden, joka lausui: 'tulkaat minun

tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon

teitä virvoittaa.' Minä olen tullut tämän luokse ja hän on antanut

minulle rauhan."

Philo puhui puoleksi itseksensä, ikäänkuin yksin haasteleva. Yhtäkkiä

hän katsoi totisesti Cineasta ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Cineas, sinä tunnet minun elämäni vaiheet. Kautta maailman minä haen

häntä."

Hän herkesi. Cineas painoi alas päänsä. Hän tiesi hyvin, ketä Philo

tarkoitti.

"Minä en ole löytänyt häntä", jatkoi Philo surullisella äänellä; "en

ole löytänyt, ei jälkeäkään. Minä koetan tehdä työtä Herraani varten,

mutta työni on vaan puolinaista ja jää semmoiseksi, kunnes löydän

hänen, kunnes kovimmat tunnen. Ja minä tahdon vaeltaa halki koko

maailman, siksi kuin kuolen, mutta minä tahdon etsiä häntä."

Philo kääntyi pois ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

"Oi Philo!" huudahti Cineas, kiivaasti tarttuen hänen käsivarteensa,

"sinä olet päässyt etsintösi perille!"

Philo kääntyi takaisin liikutuksesta väristen ja katseli Cineasta

tuimasti.

"Ethän sinä julkeisi ylenkatseella puhua tästä!"

"Hän on täällä Romassa", lausui Cineas.

Philo lankesi polvillensa ja painaen päätänsä alaspäin ja pannen

kätensä ristiin hän pysyi liikkumatta, mutta hänen sydämensä vuodatti

kaiken rakkautensa ja kiitollisuutensa Hänen eteensä, joka oli tällä

tavoin vastannut raskaitten vuosien rukouksiin ja kaipauksiin ja

etsintöihin.

Nyt hän nousi ja tarttuen Cineasta käteen lausui tuskin kuultavalla

äänellä:

"Vie minut hänen luokseen."

Ja molemmat riensivät pois.

Matkalla Philo ei puhunut mitään. Hän ei edes kysynyt, kuinka Cineas

tiesi, että juuri se, jonka luokse tämä nyt saattoi hänen, oli oikea

henkilö. Vankasti Jumalaan uskoessaan hän kohta katsoi tätä rukouksensa

kuulumiseksi, vieläpä niinkuin Cineas olisi tullut aivan Kreikasta asti

vallan varten viemään häntä hänen äitinsä luo.

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen luja kouristuksensa ja hänen

kätensä kova vapiseminen osottivat hänen liikutustansa. Nämät äkkiä

tulleet, ihanat uutiset olivat valloittaneet hänen mielensä ja

ajatusten kuohu esti häntä puhumasta.

Cineas toiselta puolen ei lausunut mitään, vaan mietiskeli, kuinka hän

parhaiten toimittaisi nämat uutiset imettäjälle. Hän tiesi hänen

voimattomuutensa ja heikkohermoisuutensa. Jokainen suuri puuska, joko

ilon taikka surun, olisi ehkä vaarallinen hänelle. Tätä hän pelkäsi.

Hän ei voinut keksiä mitään keinoa ja sentähden päätti hän jättää

valmistuksen toimet Helenalle.

Vihdoin he saapuivat kartanon luokse ja nyt Cineas puhui ensi kerran,

siitä kuin he olivat lähteneet matkalle. Hän vei ystävänsä yhteen

huoneesen, jossa tämä saisi tuokion olla rauhassa ja lähti sitten

sisarensa tykö.

Helena lupasi tehdä, mitä hän voi, mutta epäili suuresti, onnistuisiko

se häneltä. Hän pelkäsi äkillisen ilon vaikutusta. Tosin kyllä imettäjä

oli tullut terveeksi, mutta hänen voimansa olivat parhaallansakin ylen

huonot. Äkillinen mielen liikutus saattaisi varmaan hänen sydämensä

sykkimään niin rajusti, että hän tuskin voisi hengittää. Vuosien surut

ja monet unettomat yöt ja katkera tuska, jota hän yksinään valvoessaan

oli kärsinyt, nämat kaikki olivat hänen tämmöiseksi muuttaneet.

Kun nyt Helena haki imettäjää, epäillen voisiko hän taitavasti tuoda

esiin nämät uutiset ja kovin peläten seurauksia, kääntyivät hänen

kasvonsa levottomaksi ja, kun imettäjä näki hänen astuvan huoneesen,

hän katseli emäntäänsä kummastellen. Mitä Helenaan tuli, hän ei

keksinyt mitään kiertoa, jolla hän saisi uutiset mukavasti imettäjälle

kerrotuksi. Koskei hän tietänyt mitään sopivaa keinoa, päätti hän

sanoa, mitä vaan ensiksi hänen mieleensä joutui.

Hän sanoi siis niin tyynellä äänellä kuin hän voi: "Cineas on kuullut

tänään jotakin, jota hän tahtoi minun kauttani jutella sinulle."

Tuskin ennätti Helena lausua tämän, ennenkuin hän jo katui ja kesken

herettyään hän katseli imettäjää ja pelästyi yksinkertaisten sanojensa

vaikutuksesta.

Sillä imettäjä nojausi taaksepäin istuimellaan ja tuijotti oudon

tuimalla tavalla kiinteästi Helenaa ja hänen sydämensä tykki niin

rajusti ja nopeasti, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Hän tapasi kaupungissa yhden miehen", sanoi Helena vapisevalla äänellä

ja kyynelet silmissä, "ja tämä mies kertoi hänelle jotain, josta hän

tahtoi antaa sinulle tiedon. Mutta, voi, rakas ystäväni, minkätähden

sinä väriset näin? Tyynnytä itseäsi! Etkö saa mieltäsi rauhotetuksi?"

Ja Helena tarttui imettäjän käsiin ja suuteli hänen vaaleita, valkoisia

kasvojansa ja käski hänen viihtyä.

"Oi, kallis emäntäni", lausui imettäjä heikolla äänellä, "minä en voi

hillitä tunteitani. Minä tiedän hyvin, mitä sinulla on kertomista. Ei

löydy kuin yksi sanoma, jonka Cineas lähettäisi minulle. Se koskee

häntä. Kerro se vaan. Älä minua sure. Sillä ei ole väliä, olenko tyyni

vai ei. Kyllä minä tämän kestän. Sinä tulit kertomaan hänen

kuolemastansa. Hän on mennyt enkä minä saa nähdä häntä enää tässä

elämässä."

"Ei", lausui Helena.

"Ei! Eikö se koskekaan häntä?"

"Koskee kyllä."

"Ja mitä muuta kertomista sinulla olisi? Voi, minä rukoilen sinua, älä

pidä minua epätiedossa."

"Hän ei ole kuollut."

"Hän -- ei -- ole -- kuollut?" toisti imettäjä, mieltänsä rohkaisten ja

katsellen Helenaa kummallisella, rukoilevalla tavalla. "Eikö hän ole

kuollut? Ja tulitko sinä kertomaan tätä minulle? Ja tämä mies, josta

puhut, missä hän on? Kuka hän on?"

"Sinä saat nähdä hänen ja kysyä häneltä itseltä. Mutta, voi, tyynnytä

itseäsi." Vaan imettäjä vapisi enemmän kuin ennen.

"Oi, onko hän säilynyt? Onko hän hengissä? Ja missä? Ja kuka voi tuoda

hänet hänen äitinsä luokse? Mihin minun tarvitsee mennä, että saan

nähdä hänen, ennenkuin kuolen? Kauan minä en enään eläne, paniko hän

minulle jonkun sanan? Mainitsiko hän koskaan minun nimeäni? Onko hän

lähellä minua, vai etäällä? Onko hän liian kaukana, ettei hän ehdi

minun luokseni, ennenkuin kuolen? Oi, puhu, äläkä katsele minua niin

oudosti. Mitä sinä tarkoitat noilla kyynelilläsi? Jos hän ei ole

kuollut, minkätähden sinä itket?"

"Sentähden -- sentähden", lausui Helena, "että minä pelkään sinun

puolestasi. Sinä vapiset niin. Sinä et voi kestää tätä puuskaa."

"Puuskaa! Mitä puuskaa? Sitäkö sanomaa, että poikani elää? Voi, mitä

kertomista sinulla on? Mitkä hirmusanat ovat jälellä? Enkö minä ole

kärsinyt pahimpia -- pahimpia? Voiko mitään pahempaa olla jälellä?"

Ja kova kauhistus kuvausi imettäjän kasvoissa ja hän istui suorana ja

jäykkänä, kädet ristissä, peläten, että hän saisi kuulla jotakin uutta.

"Voi armaiseni. Ei löydy mitään tämän uutisen kaltaista. Minä pelkään,

että sinä kuolet, ei kauhusta, vaan ilosta."

"Ilostako?"

Imettäjä tarttui Helenan käteen ja yritti puhumaan, mutta ei kyennyt.

"Hän on kristitty. Hän saarnaa Kristusta. Hän käy ympäri maailmaa sinua

etsien. Voitko kestää tätä iloa?"

"En, en, minä en voi sitä kestää!" huudahti imettäjä; ja hän vaipui

maahan ja peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Ja siinä

seisoi Helena, käsiänsä väännellen, katsoen ystävänsä kunnian-arvoisaa

kuvaa, jota nyt kova nyyhkytys pudistutti ja alinomaa itseänsä

nuhdellen. Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi

tullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento

kestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen.

"Voi", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen

ruumiin ympärille, "mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko

minä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?"

"Enemmän iloa", sanoi imettäjä, nousten seisaalleen ja yhä vavisten.

"Enemmänkö? Mitä! enemmänkö? Mitä enemmän lienee jälellä? Sekö, että

saan nähdä hänen?"

"Se on se", lausui Helena. "Sinä saat nähdä hänen, jopa piankin."

"Oi, minä tiesin sen kaikki. Ja sinä olet koettanut ilmoittaa sitä

minulle. Hän on Romassa. Hän tietää, että minä olen täällä. Hän tulee

tapaamaan minua. Ja minä saan nähdä hänen -- minun poikani, minun

lapseni, minun lemmittyni, minun kallis kasvattini! Voi armas emäntäni!

tuo hänet pian. Jos mikään minun kuolettaa, niin viivytys kuolettaa. Ei

mikään voi pelastaa minua, kuin hänen pikainen tulonsa. Oi, tuo minulle

minun poikani. Mistä voin hänen löytää? Minä tahdon mennä häntä

noutamaan. Sano minulle, missä minun poikani on."

Ja imettäjä nojausi Helenan käsivarteen ja vaikeroitsi poikaansa kumman

vimmatulla halulla -- syvällä kaipauksella, jota et voi sanoin sanoa --

hehkuvalla äidin rakkaudella, jotka kaikki osottivat, mikä into paloi

hänen tyynen ulkomuotonsa kätkössä. Ja nyt koko tämä into puhkesi

ilmiin ja leimahti kaikkien vastusten ylitse, heittäen kaikki muut

tunteet.

Mutta Helena pääsi kauemmin odottamasta. Kun imettäjä vielä puhui ja

rukoili, kuului huokaus ja yksi mies syöksähti huoneesen ja sulki hänen

syliinsä. Huolimatta surun ja ajan hävitystyöstä -- huolimatta noista

harmaista hiuksista, jotka olivat yhtä harmaat kuin hänen omansa --

huolimatta kasvojen muutoksesta, jonka vuosikausien oman tunnon vaivat

olivat aikaan saaneet ja jonka sijaan oli astunut se rauha, jonka

Kristus oli antanut -- huolimatta näistä kaikista, äiti kohta tunsi

poikansa kasvojen juonteet; ja huudolla semmoisella, joka ilmoitti

vuosien halut ja kaipuut, joka kertoi viivytetystä mutta vihdoin

täytetystä toivosta, iloksi kääntyneestä tuskasta, riemuksi

muuttuneesta murheesta -- tämmöisellä huudolla -- Helenan mielestä

menemätön, kauan jälestäpäin hänen korvissaan soiva -- imettäjä

heittäysi poikansa syliin ja itki siinä ja lausui epäselviä puoleksi

hyväilyksen, puoleksi rukouksen sanoja.

Lempeästi poika kohotti äitinsä syliinsä ja nosti hänen sohvalle, johon

hän istui hänen viereensä, yhä likistäen häntä sydäntänsä vastaan,

osottaen yhtä syvää ja yhtä näännyttävää liikutusta kuin hänkin, ihme

kyllä, ääretön ilo oli melkein kauheaksi asiaksi muuttuva.

Helena näki kaikki nämät ja jätti huoneen noille molemmille, sillä

heidän onnensa oli pyhä asia, jota ei kenenkään muun sopinut häiritä.

Kuitenkin hän yhtä paljon pelkäsi seurauksia. Kestäisikö heikko

imettäjä tämmöisen puuskan vaikutuksia? Hän pelkäsi ja koetti toivoa,

mutta ei voinut.

Hän lähti tapaamaan Cineasta ja suuressa tuskassaan kertoi tälle kaikki

ja tämän totinen muoto ja arvelukset vahvistivat hänen pelkoansa.

Meni tuntikausia, eikä vielä mitään ääntä kuulunut. Sekä Helena että

Cineas olivat liian huolestuneet lähtemään levolle. He odottivat

hiljaisuudessa, toinen toistansa taikka laattiaan katsoen, ihmetellen,

mitä nämät tunnit tuottanevat, peläten myöskin, ja samalla kuin he

halasivat, että tästä epätiedosta loppu tulisi, he tätä loppua

kammoivat. Helenaa ahdisti tämä pelko kovimmin, sillä hän oli ruvennut

rakastamaan imettäjää niinkuin äitiänsä.

Viimein päivä alkoi valjeta ja Helena, jok'ei voinut kauemmin kestää

tätä epätietoa, luuli saavansa vielä kerran astua huoneesen. Hän hiipi

hiljaa sisään ja meni vitkaan sohvan luo.

Siinä istui Philo, samalla kuin hänen äitinsä puoleksi nojausi häntä

vastaan, pitäen lujasti kiinni poikansa molemmista käsistä ja

ihastuneena katsoen tämän kasvoihin. Mutta kasvot, jotka ilmoittivat

ihastusta, olivat muuttuneet muodoltansa, siitä kuin Helena oli

lähtenyt ja kun hän sen näki, hänen verensä hyytyi. Nämät aina laihat

kasvot olivat nyt käyneet hienommiksi ja terävämmiksi ja hänen

silmissään oli valo, joka näytti taivaalliselta. Hänen huolensa olivat

verettömät ja mustat pyörät ympäröitsivät silmiä.

Kumartuessaan hänen ylitsensä Helena herätti hänen ja johdatti hänen

huomionsa tuokioksi pois hänen pojastaan.

"Voi minun rakastettu emäntäni", lausui hän heikolla, kolealla äänellä,

jok'ei kuulunut niinkuin hänen oma äänensä. "Hän rakastaa minua --

minun poikani -- minun lapseni -- minun lemmittyni. Hän sanoo, että hän

aina on rakastanut minua. Hän sanoo, että hän on vuosikaudet etsinyt

minua: niin vuosikaudet."

Itkien notkistui Helena alaspäin ja suuteli imettäjän otsaa. Häntä

värisytti, sillä tämä otsa oli kylmä ja kostea.

Philo ei lausunut mitään, vaan katseli hartaasti äitiänsä, mutta hänen

kasvoissaan kuvautui semmoinen murhe, joka näytti ennustavan jotakin

muuta kuin iloa. Hän havaitsi Helenan väristyksen ja katsoi ylös ja

pudisti alakuloisesti päätänsä.

"Hän sanoo, että hän rakastaa minua", lausui imettäjä heikolla äänellä,

"ja ettei hän koskaan, ei koskaan jätä minua enään -- ennenkuin

kuolen."

"Ennenkuin kuolet", huokasi Helena, tuskin itsekään tietäen, että hän

kertoi toisen sanoja.

Philo painoi päänsä syvälle äitinsä puoleen. Voi onneton, uupunut,

riutunut kärsijä! henki kävi heikoksi ja tämän särkevän sydämen raju

kolkutus oli muuttunut hiljaiseksi sykkimiseksi, joka tuli heikommaksi,

vaikka nopeammaksi, sitä myöten kuin aika kului.

"Kallis äitini", lausui Philo viimein, "etkö tahdo nyt nukkua? Sinä

olet niin heikko. Minä olen tuottanut sinulle kärsimistä koko sinun

elinaikasi ja nyt saatan sinulle vielä suuremman tuskan takaisintuloni

kautta."

"Kärsimistä?" sanoi imettäjä. "Älä nuhtele itseäsi, lapseni; minulla on

ollut rakkaita ystäviä ja tässä on yksi, joka on kaikista rakkaista

rakkain."

Helena koetti nyt kehoittaa häntä lepäämään ja nukkumaan.

"Ei, ei", hän lausui. "Nyt jätä minut yksikseen. Kun uni tulee, minä

toivotan häntä tervetulleeksi, mutta minä en saa vielä unta. Anna minun

olla minun poikani luona. Sillä vuosikaudet minä surin häntä niinkuin

kuollutta ja hän tulee minun luokseni ikäänkuin tuonelasta. Ja hän on

taas minun, niinkuin ennen, kun painoin häntä pikkuisena lapsena

sydäntäni vastaan."

Hereämmästi vierivät Helenan kyynelet. Eikö hän voinut ymmärtää koko

tätä äidin rakkautta ja kaipausta? Ymmärsi hyvinkin. Mutta hän itki,

sillä hän pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi. Tällä välin aika kului ja

jo oltiin kartanossa liikkeellä. Imettäjä näytti käyvän heikommaksi,

mutta yhä hän piti kiinni poikansa käsistä.

"Siunattu olkoon Hän", sanoi hän viimein, "joka on kuullut kaikki minun

rukoukseni ja niihin kaikkiin vastannut; joka on luvannut taivaan ja

täyttänyt lupauksensa ja antanut minun taivaani alkaa jo maan päällä."

"Minä en koskaan enää palaa suruun", hän jatkoi vähän ajan päästä; "en

koskaan enään. Minä lähden tästä onnesta vielä korkeampaan onneen. Minä

lähden poikani luota Vapahtajani luo; maasta taivaasen."

Syvästi nyyhkyttäin otti Philo hänen syliinsä ja painoi häntä lujemmin

rintaansa vastaan. Helena tarttui hänen kälvehtyneisin käsiinsä ja

silitti niitä. Jääkylminä ne levittivät pelon väristystä koko hänen

ruumiisensa. Hän havaitsi mimmoinen loppu oli tulossa.

Mutta imettäjä makasi heistä vaaria ottamatta, vielä luoden kaipausta

osottavat silmänsä poikaansa, ikäänkuin tämä kaipaus ei koskaan olisi

voinut tulla tyydytetyksi.

"Etkö sinä tahdo nukkua, äiti?" kysyi Philo epätoivon äänellä.

"Kyllä uni ajallansa tulee", vastasi imettäjä. "Älä pakoita minua. Älä

jätä minua. Viivy minun luonani. Älä hellitä minusta, lapsikultani;

anna minun levätä sinun povellasi. Anna minun silmäni ihastella sinun

kasvojasi -- voi minun poikani, minun kauan kadonneen, rakastetun

poikani kasvoja!"

Hänen huulensa lausuivat sanoja, jotka tarkoittivat rakkautta ja

loppumattomassa rakkaudessansa oli tämä äidin sydän kiinnittänyt kaikki

tunteensa ainoaan poikaan. Niin lausuen sanoja, jotka eivät kuuluneet,

mutta kuitenkin ymmärrettiin -- niin hän makasi, kunnes viimein uni

tuli, herkkä, levoton uni, josta hän heräsi, kun vähimmänkin koetettiin

häntä liikuttaa.

Mutta uni kävi raskaammaksi ja Philo irroitti viimein itsensä äidistään

ja muutti hänen mukavampaan asemaan. Sitten lankesi hän polvilleen

hänen viereensä, sillä niin äiti oli tahtonut ja tämä hänen tahtonsa

oli pyhä. Hän piti kiinni poikansa käsistä ja tämä makasi polvillaan

hänen vieressään, ottaen vaaria joka hengenvedosta, ja ajatuksia syntyi

hänen mielessään, muistoja virisi -- semmoiset ajatukset, jotka

särkevät sydämen, semmoiset muistot, jotka saattavat ihmiset hulluksi.

Mitä Helena voi tehdä? Hän ei voinut tehdä mitään. Hänen ainoa

tunteensa oli pelko. Kuinka sopi hänen toivoa että tämä runnahtanut

ruumis-raukka milloinkaan näitä kaikkia kestäisi? Hän ei koskaan ennen

ollut tietänyt, mitkä tunteet tätä surevaa äitiä elähyttivät. Nyt hän

näki jotakin, joka loi uuden valon menneisiin aikoihin ja sai hänen

täysin määrin ymmärtämään koko sen surun, joka tämmöisestä rakkaudesta

kasvoi. Sortunut sydän! voiko Helena toivoa, että sille suotaisiin

mitään muuta kuin lähtö ijankaikkiseen rauhaan?

Taas jätti Helena huoneen, mutta pysyi lähellä sitä, että hän voi

vähimmänkin äänen kuulla ja odotti samoilla tunteilla, kuin tuomiotansa

vartova. Sillä hänen sydämensä aavistava pelko ei voinut nyt poistua,

hetkestä hetkeen se suureni.

Vihdoin kutsumus tuli.

Tuli huikeana, kauheana.

Se oli epätoivon huuto, voimakkaan mielen valitus hänen kovimmassa

tuskassaan; ja Helena riensi vielä kerran takaisin ja näki kaikki.

Niin, loppu oli todella tullut.

Imettäjä makasi, taivaallinen rauha ja tyyneys kasvoissa, suu

kirkkaassa hymyssä; mutta tämä hymy oli kivettynyt ja nämät tyynet

kasvot jähmettyneet. Hänen ylitsensä kallistuneena seisoi siinä Philo,

voivotellen häntä ja ääneen huutaen: "Voi äiti! oma äitini! Sinä et

saa, sinä et tahdo jättää minua! Voi äitini, minä olen tappanut sinun!"

Kaikki oli ohitse. Puhdas sielu oli mennyt pois. Niin, niinkuin hän

kerta lausui: "lepo oli viimein tullut;" ja kaikki surut ja kaikki

huokaukset, joita hänen elämässänsä oli niin suuressa määrässä hänelle

karttunut, olivat nyt jääneet hänestä hengettömän ruumiin kanssa ja

kasvojen hymy jäi todistamaan, että jos kohta hän oli jättänyt

poikansa, hän oli mennyt Vapahtajansa luo ja maa oli taivaasen

vaihetettu.

Sillä hän oli tietänyt, että hän oli menevä, ja näin oli hän näiksi

viimeisiksi silmänräpäyksiksi koonnut kaiken elinvoimansa ja kaiken sen

rakkauden, jota hän oli vuosikaudet tuntenut. Hän oli runsaasti jakanut

tätä rakkautta pojallensa ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen

maan päällä, ja hän kiitti Jumalaa, että Hän oli tehnyt sen niin

suloiseksi.

Kaikki nämät Helena sai jälestäpäin kuulla Philolta, mutta ei nyt

vielä.

Sillä nyt tämä makasi tuossa polvillansa, sortuneena ja särjettynä,

unhottaen itsensä, unhottaen Kristin-uskonsa, muistaen vaan tätä

ainoata suurta surua ja epätoivossaan ajatellen ainoastaan sitä, että

hän oli tappanut äitinsä.

Sillä tämä mies oli oppinut anteeksi-antamuksen tien ja saanut rauhan

kalvavalle omalle tunnollensa; mutta kuitenkin muisti hän tuon hirveän

syntinsä, jota ei mikään anteeksi-antamuksen ajatus voinut niin

poistaa, ettei se olisi synnyttänyt itsesyytöksiä ja oman tunnon

vaivoja, jotka aina olivat valmiit häntä ahdistamaan. Nyt kun hän

notkistui tämän vääryyttä kärsineen, rakastetun äidin ruumiin ylitse,

syntyi hänessä kaksinkertainen kipu -- hänen oman syntinsä ajatus ja

eron tuska. Tämä hänen mujersi ja karkotti kaiken lohdutuksen pois

hänen sydämestään. Näin suuri synti aina tuottaa suuria oman tunnon

vaivoja. Lievittäköön anteeksi-antamuksen tieto näitä oman tunnon

vaivoja ajaksi, menneen ajan muisto ei kuitenkaan koskaan sammu; ja

niin kauan kuin tämä elämä kestää, niin kauan vaivaa myöskin rikoksen

muisto sielua.

"Minä olen tappanut hänen", vaikeroitsi Philo; ja tämä oli hänen ainoa

ajatuksensa. Hän olikin tappanut, sillä löytyikö koskaan suurempaa

rikosta kuin hänen? Kaikki, mitä hän nyt kärsi, oli vähäpätöistä, kun

sitä verrattiin niihin kärsimyksiin, jotka hän oli saattanut äidilleen.

Niin, hän oli tappanut äitinsä ja kaiken ikänsä täytyi hänen kantaa

tätä muistoa.

Surullisena ja väsyneenä meni vähäsen lepäämään, mutta Philo makasi yhä

polvillansa äitinsä vieressä. Hän oli ummistanut tämän silmät. Mitä hän

ajatteli tuossa polvillaan? Ajatteliko hän kaikkia noita tuskan vuosia,

jotka tämä oli suuressa rakkaudessaan sanonut armaasti kuluneen hyvien

ja samanluontoisten ystävien seurassa; vai ajatteliko hän pikemmin sitä

suurta rakkautta, joka oli äidin viimeisessä katsannossa ja puhui hänen

viimeisessä henkeyksessään? Mitä hyvänsä hän lienee ajatellut, se ei

suinkaan ollut hänelle muuta kuin kova mielihaikeus. Sillä vaikka se

rakkaus, jota äiti oli osottanut hänelle, lohdutti häntä, se kuitenkin

pisti hänen sydäntänsä. Tätä rakkautta hän oli solvaissut. Niin, hän

maatkoon tuossa polvillansa, hän valittakoon; hänen sielunsa

taistelkoon tätä eron tuskaa vastaan. Hän ei kuitenkaan surussansa voi

tuntea muuta kuin osan siitä, jota hänen äitinsä oli kärsinyt sen

orjuuden pitkinä vuosina, johon hänen poikansa oli hänen tuominnut.

Päivät kuluivat ja aika tuli, jolloin imettäjä oli haudattava.

Kristityt eivät polttaneet kuolleitansa. Kuolleista nousemisen toivo

saatti heidän mieluisammin kätkemään näitä hautakammioihin. He eivät

tahtoneet polttaa niitä tuhkaksi, vaan arvelivat, että myöskin

hautaustuli saastuttaisi ruumista, jota he pitivät Jumalan temppelinä.

Löytyi eräs paikka, jonka Roman kristityt olivat valinneet kalmistoksi

ja jonka Jumala näytti laittaneen heille juuri tätä tarkoitusta varten.

Niin runsaasti kansoitetussa kaupungissa kuin Romassa, jonka kartanot

jatkaantuivat kauas ympäristölle, oli vaikea löytää mitään soveliasta

hautauspaikkaa. Köyhät pantiin maahan ulkopuolelle Esqvilinon porttia.

Rikkaat polttivat kuolleensa ja välisti hautasivat ne, mutta heillä oli

yksityiset hautakammionsa. Kristittyjen mielestä, jotka olivat köyhät

eivätkä suittaneet pitää yksityisiä kalmistoja, näytti Esqvilinon kenttä

kammottavalta, osaksi sen huolimattoman tavan vuoksi, jolla ruumiit

laskettiin maahan, osaksi paikan ahtauden tähden. Korkeampikin syy

vieroitti heidän pois tästä yhteisestä kalmistosta. He odottivat yhä

kuolleista nousemista ja vartoivat sitä aikaa, jolloin ruumis oli

nouseva viimeisen torven soidessa. Sentähden he ennemmin valitsivat

jonkun paikan omaa yksityistä käytäntöä varten, ikäänkuin olisivat he

tahtoneet myöskin kuolemassa päästä pois pakanain seurasta ja olla

erinänsä.

Ja nyt tämä vähäinen yhteiskunta tunteinensa, toiveinensa tapasi

semmoisen paikan, joka tarjosi heille kaikki, mitä he tahtoivat --

paikan, joka oli määrätty nousevina vuosisatoina täyttymään kuolleista

kristityistä, jopa toisinaan, vainon aikoina, elävistäkin kristityistä,

jotka siellä etsisivät turvaa, kunnes se viimein muuttui äärettömän

suureksi kristittyjen Nekropoliksi, myöhempien aikojen ihmeeksi.

He eivät löytäneet tätä paikkaa kaupungin ulkopuolelta, vaan sen alta.

Vuosisadat olivat Romalaiset tästä kaupungin osasta vetäneet hiekkaa,

jota he käyttivät sementiksi. Tätä hiekkaa niinkuin myöskin kovaa

vulkanillista kalliota siellä löytyi isoja kerroksia; mutta paitsi

näitä oli siellä suunnattoman suuri jakso pehmeätä hohkaista kalliota,

jota kävi helposti kovertaminen. Käytäviä oli jo hakattu tämän läpitse,

että sopi sementtiä helpommin kuljettaa, ja juuri näistä maan-alaisista

louhoksista saivat kristityt mukavan paikan kuolleitansa varten.

Murheellinen saattoväki liikkui Labeon kartanosta, vieden imettäjän

ruumista hänen viimeiseen lepopaikkaansa. He kulkivat suuren osan

kaupungin läpitse ja lähtivät Porta Capenan kautta _Via Appia'a_

alaspäin. Tämän tien toisella puolella kohosivat Roman mahtavien

perheitten hautapatsaat, joista kaikista Caecilia Metellan mausoleo oli

mainioin.

Lähellä tätä löytyi tien toisella puolen yksinkertainen katos, jonka

alla oli aukko, josta portaita myöten pääsi maan sisään. Tämän aukon

ympärillä oli hiekkaläjiä ja miehiä, joitten vaaleat kasvot osottivat,

että he olivat kaivajia, jotka koversivat hiekkaa tuolta alhaalta.

Näitä portaita alaspäin astui seurue; kun he olivat päässeet pohjaan,

sytyttivät he tulisoittonsa ja yksi mies, joka näytti hyvin tietävän

nämät paikat, saatti heitä eteenpäin.

Tämä mies johdatti heitä vakavin askelin ja toiset seurasivat. Kaamea,

kummallinen näky. Käytävä oli noin seitsemän jalan korkuinen eikä kuin

neljä jalkaa leveä. Seinät kummallakin puolella olivat ryhmelöiset ja

niissä nähtiin koverrus-asetten jäljet. Tulisoitot valaisivat vaan

himmeästi näkymöä. Pimeys, joka aukeni heidän eteensä, oli ääretön.

Viimein he saapuivat yhteen paikkaan, jossa seinät olivat peitetyt

tauluilla. Tästä alkoivat kristittyjen haudat. Näissä tauluissa oli

yksinkertaisia hautakirjoituksia. Usein nämät hautakirjoitukset olivat

sieventämättä leikatut ja huonosti tavatut, mutta muutamissa olivat

nimet ja lauseet somemmat. Kaikissa oli kuitenkin sama ajatus --

ajatus, joka ilmoitti toivoa ja uskoa ja rauhaa. Sillä niissä kaikissa

oli tämä sana -- rauha.

Eusebia Kristuksen rauhassa.

Valeria lepää rauhassa.

Constantia rauhassa.

Laurinia, makeampi kuin hunaja, lepää rauhassa.

Domitianus, viaton sielu, lepää rauhassa.

Tämmöisiä hautakirjoituksia näkyi käytävän molemmilla puolilla, kun

saattoväki verkalleen eteni, ja ne kertoivat voimakkaimmalla tavalla

siitä rauhasta, jota ei järki käsitä, jonka Kristuksen evankeliumi

antaa, ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin kuoleman salaisuudessa.

Lopulta he tulivat tilavampaan paikkaan. Se oli vähäisen kammion

kaltainen, jonka katto oli noin viidentoista jalan korkealla ja laattia

viisikolmatta jalkaa poikkimitaten. Tähän kantajat laskivat paarensa ja

kaikki seisoivat ääneti.

Julius oli siellä, sillä hän oli nyt ruvennut suuressa määrässä

samanmieliseksi kuin kristityt. Cineas oli niinikään siellä, siltä hän

oli tullut katsomaan sen viimeistä lepopaikkaa, jonka kohtaloon hän

niin hellästi oli ottanut osaa. Philo oli myöskin siellä, yhä surusta

sortuneena ja äänettömässä tuskassansa maaten polvillansa paarten

vieressä.

Mutta siellä oli yksi, jonka kasvoista korkea into oli poistanut kaiken

synkeyden. Hän tiesi sääliä murhettivain surua, mutta hänestä ei ollut

mitään syytä itkeä kuolleita. Hän oli kuoleman salaisuuden suhteen

oppinut jotakin, jonka kautta hän vahvistui voitonriemulla ajattelemaan

sen kauhuja ja puhua muille sanoja, jotka vuodattivat heihin hänen oman

ylevän luottamuksensa. Hänestä kuolema ei ollut mitään pelottavaa. Hän

eli semmoista elämää, joka saatti hänen alinomaa urhostelemaan kuoleman

kovimpia kauhuja vastaan. Hän tiesi että kuolema oli vaan toisen elämän

koitto eikä ainoastaan tämän elämän loppu, ja ajatteli, ettei kenenkään

kristityn tarvinnut peljätä sitä, josta Kristus oli poistanut kaiken

kauhun.

Tänne siis, keskelle tätä kolkkoa maan-alaista kammiota, jota vaan

tulisoittojen punaiset liekit valaisivat, tuo vähäinen seurue kokoontui

kuolleen ympärille ja kuunteli Paavalin sanoja.

Juuri keskellä tätä pimeätä maan-alannetta Paavali koroitti äänensä

rukoukseen ja sanat, jotka tässä rukouksessa lausuttiin, olivat

semmoiset, että he hyvin sopivat tälle paikalle, sillä niitä lausui

yksi, joka "syvyydestä" rukoili Häntä, joka hallitsi korkeudessa, mutta

aina kuulee -- niitä lausui yksi, joka kääntyi pois maailman

pimeydestä, jota nuot jylhät holvit kuvailivat, taivaasen, josta hohti

sen toivon valo, joka on kuolemattomuutta täynnä. Se mies, joka rukoili

tässä, oli semmoinen, joka aina kehoitti muita taukoamatta rukoilemaan;

rukous oli hänen elämänsä virvoitus ja hän, joka näin rukoili omasta

puolestansa, tiesi parhaiten, kuinka muitten hyväksi rukoilla. Tämä

hänen rukouksensa ei ollut kuitenkaan kuolleitten vaan elävien

puolesta.

Nyt rukous vaikeni ja kaikki seisoivat ihan ääneti ruumiin ympärillä.

Philon suru asui myöskin näissä hetkissä, samantunteisissa sydämissä.

Samoin kuin hän, hekin vuodattivat kyyneliänsä.

Mutta kesken tätä äänettömyyttä nyt kuului laulu, niin suloinen, niin

surullinen, että se Cineaan sydäntä sykähytteli ja monta vuotta

jälkeenpäin kaikkui hänen muistissansa.

Ensimäiset kristityt olivat alusta Juutalaisia ja kokouksissaan he

säilyttivät synagogain traditionit. Vanhojen virsien sävelet olivat

hyvin tunnetut heille. Pakana-kristityt omistivat nuot vanhat

juutalaiset uskonmenot ja psalmi versoi hymnin vieressä.

Mutta laulu, joka nyt soi, sisälsi sanoja, joihin ainoastaan kristityt

voivat panna jotakin merkitystä. Juutalainen synagogassansa ei katsonut

niitä miksikään. Kristittyjen mielestä ne merkitsivät kaikki; ne olivat

jumalallisia sanoja, joissa ilmestyi ylevä lohdutus kaikiksi ajoiksi;

mutta nyt tämän kuolleen luona ja keskellä poismenneitten hautoja ne

toivat voitonriemun sielulle.

"Minä tiedän Vapahtajani elävän: ja hän on vielä viimeisenä seisova

tomun päällä.

Ja vaikka vihdoin tämä nahkani lakastuu; saan minä kuitenkin minun

lihastani nähdä Jumalan.

Hänen minä olen itsekseni näkevä ja minun omat silmäni katsovat

häntä, eikä kenkään outo; ikävästi kuluvat munaskuuni helmassani."

Pitkiä, holvikkaita käytäviä myöten sävelet kaikkuivat, vierien

edelleen kummallisilla loppu-äänillään, kunnes ne kaukana hiljenivät

koleaan huminaan. Ja toivo ja laulun juhlallinen riemastus näyttivät

synnyttävän uuden tunteen kaikissa kuulioissa. Cineas painoi päänsä

alas ja taipui siihen mielenliikutukseen, joka valloitti kaikki. Hän

tiesi ketä ja mitä tämä laulu tarkoitti. Vapahtaja, kuolleista

nouseminen, nämät olivat sen aine; ja hän näki jotain, joka teki, että

kuolema kadotti kauhunsa.

Ja siinä polvillansa maaten Philo tunsi uuden tunteitten kuohun, joka

keskeytti hänen oman tuntonsa vaivat ja hänen epätoivonsa. Hän kohotti

päätänsä ja katsoi ylös sädehtivin silmin; mutta toivo kuvautui hänen

kasvoissaan, ja kaikki tiesivät, että usko vihdoin oli voittanut hänen

sielunsa tuskan.

Lähinnä lunastusta kuolleista-nousemisen suuri oppi tämän ajan

kristittyjä viehätti. Päivästä päivään he odottivat Herran tuloa. He

hautasivat kuolleensa ja tiesivät että nämät viimeisen torven

kaikkuessa jälleen nousisivat. Niinkuin Herra itse oli noussut, niin

kaikki hänen seuraajansa nousisivat. Tästä he ylistivät Jumalaa ja

tästä he iloitsivat.

Tästä opista myöskin Paavali iloitsi ja saarnasi sitä kaikkialla. Se

oli hänen mielestänsä Kristin-uskon ylevimpiä kohtia. Se palkitsi

jossakin määrässä tuon lujan luottamuksen sieluun. Ei hän kuitenkaan

opettanut, että sielu nukkuisi tähän kuolleista nousemiseen asti, eikä

myöskään, ettei se voinut olla ilman ruumista.

Samalla kuin hän näin lujasti harrasti tätä suurta oppia ja pani

niin paljon arvoa kuolleista nousemiseen, hän ei ollenkaan ajatellut,

että sielu voisi kuoleman jälkeen joutua edes väli-aikaiseen

muistottomuuteen. Sillä hän puhui tavallisesti siitä, kuinka hän halasi

kuolla ja asua Kristuksen tykönä, tietäen, että hänen lähtönsä tästä

maailmasta olisi suora pääseminen toiseen maailmaan; ja tietäen

myöskin, niinkuin hän itse sanoi, että ruumiista eroaminen oli Jumalan

tykönä oleminen. Kaikkein parhaiten hän sen tiesi omasta korkeasta

kokemuksestaan siltä ajalta, jolloin hän itse temmattiin pois valkeuden

maailman sanomattomaan hartauteen.

Ja tämmöisistä asioista hän puhui tällä kertaa ja hänen sanansa

tuottivat uutta lohdutusta äitinsä kadottaneelle pojalle.

Tämmöisiä sanoja kuunnellen ja tämmöisiä ajatuksia mielessään pitäen

vähäinen seurue laski ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan.

Philon kädet viimeiseksi toimittivat tämän kalliin ruumiin paikallensa,

hänen silmänsä loivat viimeisen katseen siihen ja hän viimeiseksi

painoi huulensa sen kylmää otsaa vasten. Hän asetti pystyyn taulun,

joka sulki tämän kapean kammion aukon ja tässä taulussa olivat

seuraavat sanat.

"Kristuksessa -- Rauhassa.

Klymenen suru maan päällä saatti ijankaikkiseen autuuteen

taivaassa. Hänen poikansa Philo pystytti tämän kiven

kyynelsilmin."