Hovissa.
Labeon asema oli tällä välin tullut yhä paremmaksi. Kappale aikaa
takaperin Nero oli pannut hänen tribunivirkaan -- joka ammatti muinoin
oli hyvin tärkeä, mutta nyt varsin vähäpätöinen. Se oli kuitenkin askel
eteenpäin sillä radalla, jota hän mieli astua, ja se tapa, jolla virka
hänelle annettiin, oli suuri ja tavaton kunnian-osotus, sillä häntä ei
vaadittu ensiksi qvaestorin virkaa toimittamaan, niinkuin muutoin oli
tapana. Tribunivirkansa vuotena hän menetteli suurella kohtuudella ja
varovaisuudella, hyvin ymmärtäen ajan luontoa ja tietäen, että Neron
hallitessa laimeata velvollisuuksien täyttämistä pidettiin parhaana
ansiona. Tämän ajan kuluttua hänestä tehtiin praetori, jolloin hän
käytti itseänsä samalla älyllä ja tyvenellä soveliaisuudella. Hänen ei
ollut tilaisuus, kuten onneksi tapahtui, istua oikeutta, sillä tämä osa
hallituksen toimista ei joutunut hänen puolellensa. Kaupungin prefekti
piti vaaria yleisistä rikoksista, eikä mitään muuta jäänyt Labeon
tehtäväksi kuin julkisten näytelmien toimeenpano ja alhaison
huvittaminen. Hän johdatti näitä samalla haavaa sekä komeudella että
säästäväisyydellä, jotta hän, vaikka hän kartti liiallisia kulunkeja,
kuitenkin oli varma kansan suosiosta.
Hän havaitsi itsensä yhtä tervetulleeksi hovissa kuin koskaan ennen ja
yhä Nero erinomaisella sitkeydellä laski leikkiä "Catostansa." Jos
keisarin mielitaipumus, taikka valtion etu, taikka kansan tahto
olisivat tämän vaikuttaneet, olisi hänen suosionsa Labeota kohtaan pian
herjennyt; mutta se oli vaan maun asia, oli parhaasta päästä joku
entisen tasavallan luonteen taikka tribuniviran muisto, joka saatti
Neron tällä tapaa suosiotansa Labeolle osottamaan.
Labeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi
ylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta
itselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin
vähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään
häirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä
löytyi.
Tigellinus ei ollut alusta näyttänyt ensinkään pitävän väliä Labeon
edistymisellä eikä Cineaan asemalla. Hän luotti niin varmasti omaan
vaikutusvoimaansa Caesarin suhteen tämän pahoja himoja yllyttäessään,
ettei hän koskaan katsonut mahdolliseksi, että mikään muu asia voisi
millään tapaa häneen vaikuttaa. Suurella kummastuksella hän huomasi sen
vallan, jonka Cineas vähitellen oli saanut hovissa, jossa hän oli aivan
etevä mies, vaikka hän pysyi ihan puhtaana siveytensä puolesta -- liian
rikas viroista huolimaan ja liian tyytyväinen taikka kenties liian
ylpeä kunnian-osoituksia havittelemaan. Tigellinus oli kanan aikaa
odottanut, että hänen isäntänsä kyllästyisi näihin molempiin; mutta kun
havaitsi, ettei Nero kyllästynytkään, joutui hän levottomaksi. Hän ei
kokonaan ymmärtänyt sitä voimaa, jolla tieteet ja taiteet taivuttelivat
Neron mieltä. Sillä keisari ylpeili tarkasta maustaan ja hienosta
älystään. Hän arveli, että maailma oli menettänyt suuren runoilian, kun
hän oli tullut keisariksi. Tämä oli lujimpia vakuutuksia hänen
omituisessa ja ristiriitaisessa luonnossaan. Tigellinus ei pannut
kylläksi arvoa tähän, sillä hän ei tuota tunnetta ymmärtänyt. Kaikkia,
mitä koski tieteesen, kirjallisuuteen taikka filosofiaan, Nero
ehtimiseen jahki. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että hänessä oli
taipumus näihin kaikkiin, jopa etevä kuntokin näissä tiedon haaroissa.
Tämä mielenlaatu syntyi hänessä aivan aikaisin, kun hän oli viaton, ja
pysyi hänessä siihen hetkeen asti, kun hän rikosten alaisena kuoli, ja
ilmestyi hänen kuolemassansakin mahtavana. Seneca oli vuosikaudet
suuresti vaikuttanut keisariin ainoastaan tästä syystä ja kadotti
valtansa parhaasta päästä sen vuoksi, että hänen hengelliset lähteensä
kuivuivat. Hän kävi vanhaksi, eikä hänellä ollut enää tarpeeksi intoa
mitä näihin harrastuksiin tuli.
Cineas täytti runsaasti Senecan sijan. Vaikka hän puoleksi ylenkatsoi
niitä vaatimuksia, joita Nero piti oman etevyytensä suhteen, antoi hän
kuitenkin niille arvoa, sillä ne olivat totiset. Itse puolestansa hän
todenteolla rakasti kaikkia, mitä oli kaunista, ilmestyi se missä
hyvänsä, ja harrasti innolla kaikkia, mitä oli ylevää taiteessa, taikka
kirjallisuudessa, taikka filosofiassa. Aikaa voittain tämä into eneni
eikä se milloinkaan, koska hän vielä oli nuori, näyttänyt tavoitetulta
taikka luonnottomalta. Hänellä oli aina virkeä mieli ja oman-takeiset
mietteet. Hänen arvostelunsa olivat aina järkevän tasaiset ja oikeat.
Ennen kaikkia hän oli Kreikkalainen ja hänellä oli kummastuttavan
suuressa määrässä hänen sukukuntansa erinomainen aisti, terävä ymmärrys
ja kunnioitettava nero. Hänellä oli ylevämpi katsantotapa elämän
suhteen ja laveampi tieto kuin Tigellinolla ja kohta alusta hän ymmärsi
täydellisesti Neron kaksinkertaisen luonteen, joka jäi toiselta aivan
peitteesen. Hän tiesi, että ihmisen on mahdollinen yhtä haavaa rakastaa
pahantapaisuutta ja kirjallisuutta ja olla suuri filosofian taikka
taiteen harrastaja, mutta samalla julmuutensa kautta ilmeinen hirviö.
Hän tiesi, että taidollinen sivistys menestyy siveydellisen
epäpuhtauden rinnalla ja havaitsi Nerossa vaan mitä hän jo oli
vähemmässä määrin muissa nähnyt. Niin tavoin oli hänellä pitkin aikaa
se etu, että hän ymmärsi sen miehen, jonka kanssa hänen oli tekeminen
ja tiesi siis aina menetellä niin, että hänen oma valtansa säilyi.
Tästä syystä Tigellinus alkoi suuresti kadehtia tuota Athenalaista,
jolla oli semmoinen asema, että kaikenlainen kilpaileminen hänen
rinnallansa olisi saattanut Tigellinon naurun alaiseksi siinä
tapauksessa, että tämän olisi ollut joku halu siihen ruveta. Hän koetti
turhaan vähentää Neron rakkautta näihin maun harrastuksiin. Hän käytti
koko kekseliäisyyttänsä uusia huvituksia luodaksensa, mutta ainoa
voitto siitä oli se, että kun hänen isäntänsä oli näihin kyllästynyt,
vastavaikutus syntyi ja hän ryhtyi aina uudella innolla jälleen
kirjallisiin toimiinsa. Viimein Tigellinus rupesi pelkäämään, että
keisari kokonaan painuisi näihin, kaikki muut asiat sillensä heittäen,
ja mikä hänelle itselle silloin neuvoksi tuli? Hän oli virkansa
menettävä ja hänen täytyi kerrassaan vaipua entiseen vähäpätöisyyteen.
Tigellinon kateus oli niin ilmeinen, että Nero itse huomasi sen ja
välisti pilkaten puhui siitä Cineaan kanssa.
"Tämä mies", hän lausui, "on peto, kesytön peto ja luulee kaikkia muita
ihmisiä pedoksi. Hän ei ollenkaan ymmärrä kuinka taidolliset
harrastukset voivat viehättää. Hän ällistyisi, jos kertoisin hänelle,
että runoileminen miellyttää minua yhtä paljon kuin syöminen jossakin
hänen komeimmassa pidossaan. Hän on kovin hyvä tavallaan ja kukaties
tällä lailla aivan tarpeellinen; mutta se on kuitenkin alhainen tapa ja
kokonaan raaka tapa. Kiitos jumalien, valtion toivot eivät ole koskaan
häirinneet vanhaa rakkauttani kirjallisuuteen. Jos saisin uudestaan
elää elämäni, minä soisin, että syntyisin Athenassa ja saisin elää
leutoa filosofiallista elämää."
"Hän ei ymmärrä sinua", jatkoi Nero, "enemmän kuin minuakaan. Hän
luulee sinua kilpailiakseen. Kuinka naurettavaa! Tämä olisi aivan kuin
jos joku jumala tahtoisi jonkun koiran kilpailiakseen; sillä sinä,
rakas filosofini, elät ajatuksissa jumalien elämää -- semmoista elämää,
joka minun mielestäni on paras kaikista elämistä; mutta hän elää niin
kuin eläin, ilman mitään korkeampaa ajattelematta kuin ruokahalunsa
tyydyttämistä. Kun lähtee hänen luotansa sinun luoksesi, on ikäänkuin
nousisi korkeampaan elämän lajiin."
Tavallisella miellyttävällä häveliäisyydellään kiitti Cineas keisaria
siitä hyvyydestä, jotta tämä hänestä käytti niin ansaitsemattomia
kohteliaisuuden lauseita, mutta hän oli liian ylpeä sanomaan sanaakaan,
hyvää taikka pahaa, vihamiehestänsä. Hän ei pelännyt tätä yhtään, sillä
hän tunsi, että hän voi keksiä keinoja viehättääkseen Neroa vielä
muutamia vuosia, jos hän tahtoi.
Eräänä päivänä Cineas, kuu hän oli matkalla hoviin, kuitenkin näki
jotain, joka säikähytti häntä. Hän näki Tigellinon hartaasti
keskustelevan jonkun kanssa, jonka kasvot Athenalainen hyvin tunsi. Se
oli Hegio.
Se ei ollut ensinkään kummallista, että Syrialainen oli osannut tien
Tigellinon luokse; ja todellakin se oli varsin arvattavaa, kun Cineas
tiesi, että Hegio oli ollut Tigellinon palveluksessa siitä ajasta asti,
jolloin Labeo oli pannut hänen pois, vaikka ei Cineas ollut tähän
saakka koskaan sattunut häntä näkemään. Näitä ajatteli Cineas ja tämän
miehen näky, joka ilmeisesti oli hänen vihamiehensä palveluksessa,
näytti ennustavan vasta tulevia murheita. Tigellinon oli voima kukistaa
parhaimmatkin. Hänen edessään liehakoitsi joukko ilkeitä
päällekantajia, jotka olivat valmiit vannomaan vaikka mitä ja isäntänsä
tähden tekemään tuhansia vääriä valoja. Cineas tunsi aivan hyvin monta,
jotka tämän konnan valta oli syössyt perikatoon; muutamien nimiä kansa
kuiskutteli keskenänsä, kauhistuen heidän kohtaloansa ja heidän
murhaajiansa kiroten. Hegion näky teki, että hänestä tuntui niinkuin
vaara äkkiä yllättäisi hänen ja hänen omat ystävänsä, kietoen heitä
kaikkia yhteiseen onnettomuuteen.
Mutta pian oli Cineas päätökseen tullut, siihen päätökseen, että hän
nykyistä menetysparttansa jatkaisi. Kenties oli Tigellinus jonkun ajan
perästä havaitseva, ettei Cineaan asema ollenkaan vaikuttanut häneen,
jolloin hän luopuisi yrityksistään. Kaikissa tapauksissa päätti hän
entistä käytöstänsä noudattaa.
Cineas teki nyt itsensä Nerolle otollisemmaksi kuin milloinkaan, toi
näkyviin uusia taidon lahjoja, joita hän ei koskaan ennen ollut
näyttänyt ja ryhtyi likemmältä Neron erityisiin kirjallisiin
mielitekoihin. Hän sepitti muutamia värssyjä kreikan kielellä, jotka
ihastuttivat keisaria, sillä tämä luuli tästä näkevänsä, että se mies,
jonka neroa hän piti suurimmassa arvossa, oli hänen omia aatteitansa
hyväksynyt. Hän opetti Nerolle uusia runomitan muotoja ja uusia
kuvanveiston salaisuuksia. Hän hankki myöskin hänelle yhden Alkaion
kadonneen runoelman, joka oli säilynyt hänen heimossaan, ja tarjosi sen
hänelle suurella komeudella.
Neron erinomaisen suuri halu kaikkiin, mitä kreikkalaista oli,
vaikutti, että hän vastaan-otti kaikki nämät uudet ponnistukset Cineaan
puolelta samalla mielihyvällä kuin lapsi, joka saa jonkun leikkikalun,
jota sen mieli monta vuotta on tehnyt. Cineas havaitsi ennen pitkää,
että hänen asemansa oli lujempi kuin ikinä ennen. Hän tuli todesti niin
tuiki tarpeelliseksi keisarille, että se rupesi hänen omia toiveitaan
ja tunteitaan häiritsemään ja saatti hänen katumaan, että hän oli
ollenkaan hoviin mennyt. Hän alkoi pelätä, ettei hän koskaan saisi sitä
jättää.
Ei sovi epäillä, että Neron suuri mieltymys Cineaasen oli sekä totinen
että kestävä, siitä yksinkertaisesta tosi-asiasta päättäen, ettei
Cineaalla ollut yhtäkään kilpailiaa. Ei kenessäkään muussa ollut niin
paljon viehättävää. Nero näki hänessä Kreikkalaisen ja Athenalaisen,
jonka suku oli mitä jaloimpia; semmoisen miehen, joka täydelleen tunsi
Kreikan taiteet ja tieteet ja filosofian; jolla oli hieno käytöksen
sievyys -- joka oli jalo ja jumalankaltainen ryhdiltänsä, luonteva
tavoiltansa, huvittava keskustelukeinonsa puolesta ja ennen kaikkia
semmoinen, jossa ei ollut kunnianhimoa. Cineaalla ei ollut ainoatakaan
asiata, jota hän olisi Nerolta pyytänyt. Hänen äärettömän suuri
rikkautensa ja hänen historiallinen nimensä tyydyttivät häntä. Hänen ei
tarvinnut pyrkiä mihinkään. Hän oli ainoa hovissa, jolla ei ollut
syrjätarkoituksia. Tässä oli enemmän kuin mitä saatti Senecastakaan
sanoa. Kaikkien näitten asiain johdosta ja varsinkin tämän viimeisen
tähden, jonka Nero itse aivan hyvin tunsi ja johon hän usein viittasi,
hän ei tahtonut vapaa-ehtoisesti uutta kumppaniansa kadottaa.