Britannialainen.
Cineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon
ihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot,
jotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa
imettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena,
jolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja
Markus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä;
kaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka
opetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä
epäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että
Julius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan
taipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen
käyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen
käytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti
hänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki,
suostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä
näitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä
ulkopuolelle hänen positivista uskoansa.
Ei mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat.
Hän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun
tämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat
oudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta
tuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun
hän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja
semmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse
olisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään
puhui.
Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä
Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin
vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka
puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus
kantoi poikaa leveillä hartioillaan.
Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä
täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista,
eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin
himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella
tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa
Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin,
kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle.
Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento
saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä.
Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta
olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla
Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla
olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi
jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri
Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä
vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.
Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi
pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla
leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti
korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.
"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja
sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea.
Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin
tämä, mutta kirkkaampaa."
"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet",
sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää
sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."
"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin
minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."
"Ei, ei; minä olen barbari, -- sinä olet niinkuin jumala."
"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä
siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi
pääseväsi sinne?"
"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."
"Muuanne!"
"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä.
Kuka sen tietää? En ainakaan minä."
"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin
tulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja
koetat. Etkö sinä halaja?"
"Minä halajan olla sinun kanssasi", lausui Galdus lempeästi, tarttuen
Markon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä
rakkaudella.
"Etkö sinä rakasta Jumalaa?"
"Sinä olet minun jumalani."
"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä
rakasta häntä?"
"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä."
"Pelkäät häntä!"
"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista
jumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki
tuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun
luonasi."
"Sinä et siis tunne häntä", sanoi Markus surullisella äänellä.
"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä
pelkäävät."
"Ketkä?"
"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat
meille jotakin hänestä."
"He eivät tunne häntä", lausui Markus vakavasti.
"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat
hiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät
hänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo."
"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?"
"Hyvä! hän on hirvittävä."
"Hirvittävä! millä tapaa?"
"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma
veljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa
hänen kurkkuunsa."
Markoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:
"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?
"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin
nämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja
papit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki."
Markus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.
"Voi hirmua!" huudahti hän viimein, "mitä he näillä tarkoittavat? Mitä
he ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä
luulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän
kertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo."
"Hän olkoon kuka hyvänsä", sanoi Galdus tyynesti, "tätä tämmöistä he
tekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä
hirvittäväksi."
"Mutta tämä on kokonaan väärin", lausui Markus kiivaasti. "He eivät
tunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat
kauhistavat häntä."
"Rakastaa meitä!" toisti Galdus pitkäänsä.
"Niin."
"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja
myrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän,
pelkään minä häntä kaikkein enimmän."
"Mutta minä", sanoi Markus, "en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän,
kuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille
elatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen.
Tämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä."
"Minä en ajatellut tätä", lausui Galdus vitkaan. "Ja lisäksi, niinkuin
sinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki
taivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme -- ja kuoli. Enkö
minä ole usein tätä sinulle kertonut?"
"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä", vastasi Galdus ja näytti
hämmentyneeltä. "Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään
häntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat
aiotut sinulle eikä minulle."
"Kaikille", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. "Hän koko ajan
kävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui
hyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja
lohdutti häntä."
"Niinkuin sinä teit minun", lausui Galdus sädehtivin silmin ja
vapisevalla äänellä, "tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana
ja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat
minun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain
kasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi
minulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä
ensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit
sääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä
kunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi
ja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä
ajattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun.
Minä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja
sinua minä palvelen."
Raaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta
hellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen
jättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi,
kuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.
"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta
älä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi
löytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän."
"Ei ei -- se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja
sinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani."
"Hän rakastaa sinua", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen.
"Hän on antava sinulle paremman isänmaan."
"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun
puhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista."
"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä",
lausui Markus, "silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki
mitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän
on tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja
vaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne
sinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi
sitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun
puolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen."
"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä,
kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."
Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista
uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä
kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä
Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen
siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta,
jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki
muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.