Ennustuksen tarkoitus.
Jos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku
muutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta.
Käsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut
päässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja
tutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka
asiaa ja kysymään -- minkätähden?
Helena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen
yrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä
onnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen
entisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin
tiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti
todistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä
jotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, -- todella
Jumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli
sitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen
nykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän,
että tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli
tosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi -- lujan uskon, vakavan
uskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas
tahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.
Filosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää
sydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä
hänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.
Hän ihasteli lakkaamatta käsikirjoitusta ja sitä lukiessaan hän
tunnusti viimein itsellensä, että tämä pikkuinen kirja sisälsi enemmän,
kuin hän oli kaikista Platon teoksista keksinyt. Se oli suora. Se koski
sydämeen. Hän havaitsi, että hän vähitellen ajatteli niitä ajatuksia,
jotka tästä kirjasta vuotivat ja omisti sen lausetavan. Hän puhui
Helenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä,
ja pyhyydestä.
Tästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva,
ylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän
huomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon,
josta tämä kirja puhui. Sokrates ironioinensa katosi Cineaan mielestä
ja hänen sijaansa tuli Kristus, tämän rakkaus ja kyynelet. Hän alkoi
katsoa Kristusta siksi, jota kaikki hyvät ja viisaat filosofit olivat
niin kauan etsineet ja jonka etsimistä he olivat niin monta vuosisataa
jatkaneet -- täydellisen hyväksi ja täydellisen kauniiksi olennoksi.
Kaikki tämä näytti hänen mielestään Kristuksessa löytyvän.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut niin lähellä Kristin uskon todellista
tunnustamista, kuin luulisi. Kaikki nämät ajatukset olivat
järkiperäiset. Hänen kauneuden-tuntonsa oli kosketettu. Kristin usko
näyttäysi hänelle estetillisessä valossa. Suuren kärsijän suru liikutti
hänen sydäntänsä, mutta hän ei tietänyt minkäänlaisesta katumuksesta
eikä mielen masentumisesta. Hän ei uskonut omaa synnillisyyttänsä.
Itsetyytyväisyys, jota hän aina oli tuntenut, oli vielä voimissaan.
Miksi hän katuisi? Mitä hän katuisi? Mikä tunnustus hänen tuli tehdä?
Hän saatti pyytää jumalalta valistusta, mutta ei anteeksi-antoa.
Yhtä asiaa hän uskoi aivan lujasti ja se oli, että jos Juutalaisten
pyhillä kirjoilla oli joku ylevä merkitys, koko tämä merkitys oli
Kristuksessa haettava. Samalla kuin hän ajatteli Kristusta Juutalaisten
kirjojen tarkoittamaksi, samalla hän teki nämät kirjat melkein
jumalalliseksi. Ilman tämmöistä selitystä olivat Isaakin teoriat
lapselliset ja alhaiset. Mutta hengellisellä tavalla selitettynä samat
teoriat olivat hänen silmissään totisin ja korkein filosofia.
Hän viittasi tähän kerran Isaakin kuullen.
"Eiköhän sentään teidän Messiaksenne", kysyi hän, "josta te puhutte
niin paljon, liene, niinkuin minä olen muistuttanut, joku pyhä
profeetta -- joku opettaja -- joka tahtoo tehdä kansan sydämeltä
puhtaammaksi ja elämältä paremmaksi? Tämä, luullakseni, olisi jumalalle
sopivampi kuin että hän lähettää jonkun kuninkaan taikka kenraalin,
joka vaan vuodattaisi ihmisten verta."
"Ei koskaan", huudahti Isaak kiivaasti sillä hehkuvalla innolla, joka
aina ilmestyi, kun tämmöisiin viitattiin. "Ei ikinä. Ei kuuna
kulloinkaan. Jumalan lupaukset ovat totiset ja oikeat ja ne täytetään.
Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ne ovat tyhjäntäpöiset. Hän
ei ole näin pilkkaava heitä, jotka ovat vuosisadat häneen turvanneet.
Hän on mitä suorimmalla ja selvimmällä tavalla turvannut tämän asian
meille, niinkuin me sen ymmärrämme; vuosisadat olemme odottaneet ja
uskoneet ja toivoneet. Profeetta toisen perästä on tullut ja jokainen
seuraava on puhunut samalla tavalla ja vahvistanut toivomme, että
_Vapahtaja_ tulee. Koska jumala on uskollinen ja totinen, hän ei omaa
kansaansa petä."
"Hän on ennen monta, monta kertaa luvannut sekä hyvää että pahaa ja
jokainen lupaus täytettiin. Hän lupasi esi-isillemme, kun he olivat
orjina Egyptin maalla, että hän johdattaisi heidät kauniisen ja
hedelmälliseen maahan; hän tekikin niin. He vaelsivat monta monituista
vuotta vaivoja ja onnettomuutta nähden, mutta saapuivat kuitenkin
viimein luvattuun maahan. Hän lupasi heille eri aikoina voiton monesta
vihollisesta; ja voitto tulikin aina. Hän uhkasi valtakunnan jakoa; ja
valtakunta jakaantui. Hän uhkasi, että viholliset valloittaisivat
heidän maansa ja veisivät heidän pitkällöiseen vankeuteen; ja valloitus
ja vankeus seurasivat. Hän lupasi vapautta tästä vankeudesta; ja vapaus
tuli."
"Kaikki nämät olivat selviä lupauksia, jotka eivät tarkoittaneet mitään
hämärää, hengellistä täytäntöä, vaan suoraa sananmukaista, ja suoraan
ja sananmukaisesti jokainen näistä lupauksista täytettiin."
"Entä nyt, jos katselen tätä suurta lupausta, joka on kaikista
lupauksista kaikkina aikoina korkein, ulottuen alaspäin meidän
ensimäisestä isästämme Abrahamista, mitä minä havaitsen? Havaitsenko
muuta kuin, että jos mikään on sananmukaista, tämä on suuremmassa
määrässä, kuin mikään muu? Onko hän, joka johdatti kansaansa semmoisten
surujen kautta ja niin heitä rasitti, onko hän tällä tapaa heitä
pilkkaava ja näyttävä, että hän on pitkin heidän historiaansa
huvittanut heitä tyhjällä varjolla -- turhalla toivolla -- mitättömällä
tarinalla? Minkä-arvoinen profeetta yksistänsä on meillä orjuudessamme?
Meillä on ollut profeettoja. Me emme enää semmoisia tarvitse. Me
tarvitsemme häntä, että hän nousee Davidin valta-istuimelle
Jerusalemissa sieltä maata hallitakseen, vaan ei opettaakseen. Me
olemme väsyneet odottamasta ja rukoilemasta ja toivomasta ja isoamasta.
Me olemme väsyneet ja sydämestä sortuneet. Voi sinä kauan odotettu!
tule pian. Nouse valta-istuimellesi. Hallitse, kunnes kaikki viholliset
ovat nöyristyneet jalkojesi juureen."
"Mutta mitä minä pelkään? Minä sanon sinulle", huudahti Isaak
hämmästyttävällä voimalla, "että hän tulee ja ryhtyy hallintoonsa. Aika
on käsissä. Kaikki seikat aavistavat hänen tuloansa. Sinä saat itse
elää häntä nähdäksesi, jopa piankin."
Cineas lausui kummastustaan tästä ja pyysi Isaakilta selitystä.
"Profeettaimme ennustuksissa", lausui Isaak, "tuo Suuri ja Ainoa ei ole
ainoastaan luvattu, vaan myöskin hänen tulonsa aika ilmoitettu.
Vuosisadat ovat pappimme koettaneet määrätä tämän ilmestyksen aikaa ja
tietysti he alusta luulivat sen tulevan varhemmin kuin mitä oli
sanottu. Itsekukin sukupolvi ajatteli mielellään, että ennustus hänen
aikanansa toteuntuisi. Nämät viimeiset kolme-, neljäkymmentä vuotta on
kansa joka päivä vartonut hänen ilmestymistään. Vääriä Messiaksia on
astunut esiin, perustaen vaatimuksiaan tähän ennustukseen ja välisti
saanut monta seuralaista. Mutta he olivat kaikki valheprofeettoja.
Hartaissa odotuksissaan he pusersivat kokoon epä-oikean selityksen
pyhistä kirjoistamme. Tämä on syy, jonka vuoksi heidän toivonsa niin
usein petti."
"Mutta nyt on aika sananmukaisessa merkityksessä tullut. Ei nyt
tarvitse erehtyä, niinkuin ennen meidän esi-isämme. Meillä on pyhien
profeettojen muistelmat ja suora ilmoitus hänen tulonsa ajasta, josta
jokainen, joka pystyy luvunlaskuun, saa nähdä, että tämä on hetki. Tätä
lukua olen ehtimiseen laskenut, epäillen erhetyksiä, epäillen omia
toiveitani, että he hairauttaisivat minua, ja minä olen tullut siihen
päätökseen, että tämä on juuri viimeinen mahdollinen aika, jolloin hän
voi tulla. Hänen täytyy tulla nyt taikka ei koskaan. Jollei hän nyt
viiden taikka kenties kymmenen vuoden kuluessa tule, ei hän ollenkaan
tule, taikka on ennustus pelkkää vääryyttä, pelkkää petosta, ilmeistä
pilkkaa, pahinta ja julminta pilkkaa. Mutta koska jumala ei voi pettää,
täytetään tämä hänen sanansa."
Cineas kuunteli levollisesti. Hän ei ollut uutelias tutkimaan Isaakin
luvunlaskuja, sillä hän oli enemmän kuin koskaan ennen varma siitä,
että kaikki oli erhetystä. Hän ei ensinkään taipunut Juutalaisen
ahtaisin ennakkoluuloihin, eikä voinut kuin ihmetellä sitä
kuolemankaltaista sitkeyttä, jolla Isaak piti kiinni arveluistaan.
"Koko maa tuntee hänen läsnä-olonsa voiman", jatkoi Isaak. "Kansa
tietää, että hän on lähellä. He nousevat häntä vastaan-ottamaan; he
ovat vakuutetut siitä, että hän tulee. Mahtava väenliikunto alkaa ja
koko maa järisee varustusten vahvasta kuminasta."
"Millä tavoin he itseänsä varustavat?" kysyi Cineas.
"Aseilla ja sotaa varten", huudahti Isaak kiivaasti. "Silla he ovat
orjina ja tuntevat, että jos mielivät sopivalla tavalla kohdata
vapahtajaansa, heidän tulee olla vapaina ja itse iskeä ensimäinen isku.
Ja jokainen, joka on Judeassa oleskellut, tietää, että kaikista
ihmisistä Juutalaiset ovat ne, jotka rohkenevat suurimpia ja suurimpia
aikaan saavat. Sota täytyy tulla. Se on välttämätön. Romalaisten sortoa
ei käy enää sietäminen. Jos Juutalaiset olisivat kärsivällisempää
sukua, heidän olisi sittenkin syytä nousta ainoastaan kostoa varten.
Mutta he ovat kaikista ihmisistä kaikkein vähimmän kärsivällisiä,
eivätkä aio nousta kostoa, vaan vapautta varten; ja kaikkia varten,
johon tämä vapaus heitä saattanee. He ovat kaikki samaa toivoa täynnä,
sama kehoittava syy vaikuttaa kaikkiin, eikä ole sitä miestä -- vai
miestä? -- ei ole sitä naista, eikä liioin lastakaan, joka ei ole
valmis kaikkia uskaltamaan, jopa kuolemaan menemään. Mistä tämä tunto
tulee, tämä into, niin yleinen, niin hurjanrohkea? Se ei ole ainoastaan
inhimillinen eikä kansallinen, se tottelee suurempaa kehoitinta, kuin
vaan isänmaanrakkautta. Se on jumalallinen, ylhäältä se tulee. Se on
jumalan lähettämä. Tämä on hänen aikansa. Tämä on hetki, kauan
toivottu, vaikka kauan viivytetty, halki vuosisatojen odotettu,
varrottu rukouksilla ja kyynelillä ja nyt se tulee, ja hän tekee
läsnä-olonsa tunnetuksi ja hän on siellä tuossa pyhässä maassa,
vuodattaen voimaansa kansan sydämiin, että hän näin heitä herättäisi ja
harrastuttaisi pyhään tarkoitukseen ja rajuun päätökseen, jonka
rinnalla kaikki ainoastaan inhimilliset tunteet ovat heikot ja
joutavat. Ensiksi hän saattaa kansan mahdolliseksi tähän korkeaan
päämäärään ja sitten hän lähettää Messiaksen."
"Sinun puhettasi myöten", lausui Cineas, "jumala vaikuttaa tämän
tunteitten kiihtymyksen, josta nyt olen kuullut. Mitä sinun luullaksesi
korkein olento näillä kaikilla tarkoittaa?"
"Ensiksi vapauttamme", sanoi Isaak häntä keskeyttäen; "sitä kaikkein
ensimäiseksi. Minä uskon, että hän tahtoo, jotta kansa, jonka hän niin
usein ennen on vapauttanut, vielä kerta vapautetaan."
"Ymmärrätkö täydelleen mitä voimaa vastaan heidän on taisteleminen?"
kysyi Cineas. "Sinä et ole mikään juutalainen talonpoika. Sinä olet
kulkenut ympäri koko maailmaa. Sinä olet oleskellut Romassa. Sinä
tunnet Roman vallan yhtä hyvin kuin minä. Katsotko mahdolliseksi, että
yksi sen vähäisimmistä provinseistä pudistaa hartioiltaan Caesarin
mahtavan ikeen, taikka että teidän kansa uskaltaa menestyksen toivolla
sotia maailmaa vastaan?"
"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak.
"Kyllä; mutta etkö ole inhimillisten asiain menossa usein havainnut
sitä tosi-asiaa, että heikomman kansan aina täytyy joutua voimakkaamman
vallan alaiseksi, olipa sen asia kuinka oikea tahansa?"
"En", vastasi Isaak kuivankiskoisesti. "Kreikkalaiset eivät ajatelleet
näin, kun Persia lähetti lukemattomat sotaparvensa heitä vastaan."
"Se on tosi", lausui Cineas; "mutta Persialaiset olivat Kreikkalaisia
heikommat. Nämät samat Kreikkalaiset kulkivat sittemmin Aasian halki ja
huomasivat heidän heikkoutensa. Romalaiset ovat toista laatua. He
valloittivat Kreikanmaan ja pitivät sitä sangen helppona asiana.
Löytyykö maailmassa kansaa, joka voi Caesarin legioneja vastustaa?"
"Löytyy", vastasi Isaak; "se kansa, jonka puolella jumala on, voi
Caesarinkin legionit kukistaa. Menneessä historiassamme olemme
toimittaneet yhtä suuria töitä kuin nämät. Tämä historia on täynnä
voittoja, joita on saatu ankaran väkevistä sotalaumoista. Kansakuntamme
varttui ja miehistyi keskellä mahtipontisia vihollista. Juutalaiset
ovat monesti menestyksellä taistelleet monarkkeja vastaan, jotka olivat
maailman hallitsioita. He ovat eläneet ja he ovat vuosisatojen kuluessa
nähneet monen valtakunnan kohoavan ja sortuvan. He ovat nähneet Roman
nousevan; he saavat nähdä sen häviävän."
"Senkö häviävän?"
"Miks'ei? Onko Roma vaurioin tuolla puolen? Ovatko Romalaiset jumalia,
jotta he ainaiseksi ovat vastoinkäymisistä päässeet? He ovat elämänsä
eläneet ja työnsä tehneet. Heidän aikansa on ohitse."
"Kun joku Roman armeija saapuu Judeaan, pelkään, että sinä huomaat sen
yhtä voimakkaaksi kuin koskaan ennen."
"Minun on helppo ymmärtää Kreikkalaisen epäilys", lausui Isaak. "Teidän
historiassanne on kaikki inhimillistä. Meidän historiamme on
jumalallinen. Se on kokonaan jumalan tekemä. Me olemme eläneet
alinomaisten ihmetöitten keskellä. Hän valitsi meidän omakseen kaikista
kansakunnista. Hän on ollut meidän jumalamme, kun kansakuntien kaikki
jumalat olivat epäjumalia. Hän on pelastanut meidän kaikista
vihollisista ja hän taas meidän pelastaa."
"Mutta", jatkoi hän, "ei sinun omaltakaan katsantokohdaltasi kapina ole
niin mielettömän rohkea yritys kuin sinä arvelet. Tunnetko vaan
luonnon? Se on täynnä vuoria ja määrällisiä solia ja ympäristöään
hallitsevia paikkoja, joista jokaisesta sopii tehdä toinen Thermopylae.
Etevimmät kaupungit siaitsevat semmoisilla seuduilla, jotka antavat
heille arvaamattoman suuren voiman, että ne, jos ovat muonavaroilla
hyvin varustetut, voivat kuinka kauan hyvänsä kestää rynnäkköä. Ennen
kaikkia on Jerusalemin asema vahva. Jos asukkailla on kylläksi
elatus-aineita, he jaksavat ijät päivät kärsiä piiritystä. Vuoria on
kaikkialla yli-ympäri. Sen muurit kohoavat ilmaan jyrkkien kallioin
rinteiltä. Se on kaukana rannikosta."
"Mutta, jollei kansalla ole ruokavaroja tarpeeksi, kuinka sitten?"
"Ei mikään piiritys voi kestää niin kauan, että se saattaisi asukkaat
nälänhätään", vastasi Isaak luottavaisesti. "Kaupungin puolustajat
häiritsisivät alinomaa piirittäjiä. Juutalaisten tapporyntäysten
hirmuiset hyökkäykset pyyhkäisisivät heidän pois. Paitsi sitä, samalla
kuin Juutalaiset kärsisivät, eivät vihollisetkaan kärsimättä pääsisi.
Koko maa täyttyisi vihamielisellä ja vimmapäisellä väestöllä. Heidän
olisi mahdoton ruokavarojansa lisätä. Heidän matkansa katkaistaisiin.
Vaikkapa piirittävällä armeijalla aina olisikin runsaat ruokavarat, ei
se sittenkään saisi Jerusalemia valloitetuksi; mutta sitä myöten kuin
minä tunnen maan ja sen asukkaat, luulen minä, ettei mikään armeija
pysy ruu'assa Jerusalemin edustalla, jos kansa yksimielisesti päättää
sotaa käydä. Jos Jerusalem nälkää näkee, niin piirittävän armeijan
varmaan käy samoin, ja semmoisessa leikissä on helppo arvata, kumpi
puoli ensiksi helpottaa. Juutalaiset saattaisivat ilolla kuolla
nälkään, jos se on tarpeellista, mutta piirittävä armeija ei voisi
tämmöiseen kauheaan pulaan jouduttuaan tulla autetuksi."
"Mutta ennenkuin nälkä piirittävän armeijan saavuttaisi", sanoi Cineas,
"olisi Romalaisten viippauskoneillakin jotain tekemistä."
"Kyllä ja ankara työ olisikin. Kaikkiin Romalaisten viippauskoneisin
riittäisi Juutalaisilta tulta ja harva pääsisi muurien juurelle.
Mitäs tästä? Minun luullakseni päätaistelo taisteltaisiin
ulkopuolella muureja ja kaupungin kohtalo ratkaistaisiin ilman mitään
muurin-särkiöittä. Mutta miksi näistä asioista puhun? Ne ovat vähäiset.
Juutalaisilla on semmoinen turva, josta maailma ei tiedä mitään.
Vuosisadat ovat he katsoneet ylös jumalan puoleen, pikkuisinkin lapsi
palvelee hengellistä olentoa. Hän ei tiedä ensinkään epäjumalista.
Halvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän
luottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat,
ansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en
saata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni
häntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella,
että hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?"
"Mutta otaksukaamme, että Juutalaiset pääsevät vapaaksi, entä sitten?
Mielivätkö he jotakin suurempaa valtaa?"
"Mielivät", vastasi Isaak levollisesti.
"Mitä?"
"Maailmaa."
"Uskotko siis, että jumala kaikilla teoillansa tarkoittaa Jerusalemin
joutumista maailman pääkaupungiksi?"
"Aivan hartaasti, aivan hartaasti", huudahti Isaak; "minä olen ennen
näitä sinulle kertonut ja nyt takaan uskoani entistä lujemmin."
"Tämä sopii hänelle", lausui Isaak tuokion perästä; "sopii hänelle
erittäin hyvin. Yksistään Juutalaisilla, hänen valitulla kansallansa,
on hänestä tieto. Koko muu ihmiskunta ei tiedä hänestä mitään. Eikö
siis ole hänelle soveliasta, että hän päättää tehdä itsensä tunnetuksi
kautta koko maailman, niinkuin hän nyt on Juutalaisille tunnettu. Eikö
tosiaankin maailma tulisi siunatuksi, jos se ainoata korkeinta olentoa
kunnioittaisi? Nyt on koko maailma epäjumalinen. Jos Juutalaiset
valloittavat maailman, on tämä vähän toista kuin tavalliset voitot ja
se tarkoittaa jotakin suurempaa kuin tavallista keisarikuntaa
veroinensa, maksoinensa. Se tarkoittaa jumalan tiedon levittämistä,
että kaikki ihmiset oppisivat, että hän on heidän isänsä ja häntä
rakastaisivat ja semmoisena häntä kunnioittaisivat. Tätä varten käskee
hän meidän nousta. Tätä varten aikoo hän lähettää meille suuren
johtajamme, jonka edessä kaikki Roman armeijat murskaksi musertuu ja
koko maailman kansakunnat polviansa notkistavat. Tämä sopii jumalalle."
"Mutta millä hinnalla!" kysyi Cineas. "Verellä ja tulella ja
hävityksellä ja ryöstetyillä kaupungeilla ja suitsevilla kylillä.
Minkälainen olento se on, joka tällä tavoin koettaa saada ihmisiä
itseänsä palvelemaan?"
"Kärsiköön maailma", lausui Isaak; "entä sitten? Se kärsii, jotta se
tulisi siunatuksi. Yksi sukupolvi kärsii onnettomuutta, että kaikki
nousevat sukupolvet pääsisivät todelliseen onnellisuuteen. Yksi sotihin
astuu, yksi voittaa ja kaikki on ohitse. Hän on hallitseva, jonka on
oikeus hallita. Hän on hallitseva merestä mereen ja virroista hamaan
maailman ääriin!"
Cineas ei lausunut mitään. Hän näki kuinka Isaak oli muodostanut koko
sielunsa tämän ainoan ajatuksen mukaan ja koska Isaakin ajatus ennen
kaikkia muita oli vastenmielinen hänelle, katsoi hän paremmaksi
puhe-aineesta luopua.
Mutta tämän keskustelun perästä katseli hän entistä suuremmalla
tarkkuudella Judean maata, halukkaana kuulemaan uusia tältä haaralta ja
näkemään, oliko kapina todella niin lähestymäisillään, kuin Isaak oli
sanonut.