Kristittyin kokous.
Tämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän
enemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä
päivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän
kokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän
sydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän
aikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin,
sitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa
suhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli
tätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi
punnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon
hyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei
ollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin
katselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja
sen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän
oli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita
hän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten
viehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa
filosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi
hänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä -- yritys saada
kaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto
täytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi,
että tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin
hän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja
jalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.
Kaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän
tietoa kristityistä.
Muutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli
käynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa,
josta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo
tapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta
joukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.
Iso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia
täynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä,
yksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten
poissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia
muotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen
hänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen
takana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto
ja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei
tuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti
rakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja
kuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen
huuliltaan.
He aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan
harjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja
runomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa
kansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan.
Näille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot
taidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään
näitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän
virtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat
sivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin,
jossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei
noudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas
kuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli
ainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa
loppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten
rinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja
loppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he
ilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja
puhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat,
oli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan
muisti:
"Jesu, tibi sit gloria
In sempiterna saecula."
Kun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja
alkoi lukea.
Tässä oli korkeimman ja todellisimman siveyden vaatimus, lausuttuna
semmoisilla sanoilla, jotka jo olivat Cineaalle tutut, jotka olivat
antaneet hänelle aihetta syvään miettimiseen ja juurtuneet hänen
muistiinsa.
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset; sillä heidän on taivaan
valtakunta.
Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen.
Autuaat ovat siviät; sillä he saavat maan periä.
Autuaat ovat, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta; sillä he
ravitaan.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden.
Autuaat ovat puhtaat sydämestä; sillä he saavat nähdä Jumalan.
Autuaat ovat rauhan tekiät; sillä ne pitää Jumalan pojiksi
kutsuttaman.
Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
on taivaan valtakunta.
Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja
puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen, minun
nimeni tähden."
Nämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja
kokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella
kiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat.
Hän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä,
vaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta
tulevaa ääntä.
Näitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut,
näytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa
oloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen
filosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi,
että tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat
nämät ja Sokrateen sanat.
Tuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista
rukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja
pahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut
heidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he
kaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.
Kaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä
tuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään
rikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta
hän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät
puutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä
tekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi
tekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha
itsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota
tämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin
semmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja
harras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into -- joista kaikista hän
ei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen
kuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä
epämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki
nämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.
Mutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen
seurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen
ajelemana.