Centurio.
Kun he olivat olleet muutamia viikkoja Romassa, Julius tuli Cineasta
tervehtimään. Keskustelun kuluessa hän kysyi jälkimäiseltä, eikö tämän
tehnyt mieli lähteä kristittyin kokouksia katsomaan.
"He pitävät varsinaisia kokouksiansa", hän lausui, "viikkonsa
ensimäisenä päivänä. He noudattavat Juutalaisten tapaa siinä, että he
jakavat ajan seitsenpäiväisiin osiin ja lepäävät yhden näistä
seitsemästä päivästä maallisista askareistaan, aivan niinkuin
Juutalaiset sabbatinansa. He eivät sinä päivänä tee minkäänlaista työtä
eivätkä mitään asiaa aja, vaan katsovat sitä pyhäksi. He kokoontuvat
aamulla viikkonsa ensi päivänä uskonnollisia menoja varten ja ovat
valinneet tämän päivän, sillä he uskovat, että sinä päivänä heidän
jumalansa, Kristus, ristiin naulitsemisensa perästä kuolleista nousi."
"Oletko sinä käynyt missään tämmöisessä kokouksessa?"
"Olen kyllä; monestikin. Kristityt pitävät näitä tärkeimpinä
kokouksinansa. Heidän on tapa syödä leipää ja juoda viiniä yhdessä,
sillä heidän opettajansa asetti niin ja käski heidän aina tehdä tällä
lailla hänen muistoksensa. He panevat siihen juhlallisen ja mystillisen
merkityksen ja luulevat, että heidän kokouksensa sinä päivänä on muita
pyhempi. Mutta he pitävät myöskin öisin kokouksia ja tämä yö on niitä,
joita he ovat tähän tarkoitukseen määränneet."
Cineas oli iloinen tästä tilaisuudesta ja sanoikin sitä. Hän tahtoi
nähdä näitä kristityitä, kun he olivat itseksensä, ja saada tietää,
kuinka he jumalaa palvelivat. Hän tunsi kyllin heidän oppinsa, niin
että hän kunnioitti heitä, vaikka kohta hän ei näitä uskonutkaan. Hän
tiesi, että niissä löytyi muutamia mitä jaloimpia totuuksia, joita hän
koskaan oli kuullut, esimerkiksi jumalan hengellisyys, hänen
kaikkivaltansa, hänen ääretön viisautensa ja monta muuta, joita hän
tavallisesti ajatteli ainoastaan filosofiaan koskevaksi. Mutta näitten
ohessa oli heillä hänen tietääksensä eräs oppi, paljoa suurempi kuin
mitä filosofia ikinä oli opettanut; ja tämä oli tuo ylevä oppi
äärettömän olennon personallisuudesta -- hänen osan-otostansa ihmisten
asioihin, hänen huolenpidostaan luontokappaltensa suhteen. Kristityt
uskoivat, että hän suoraan, personallisesti otti osaa ihmisten toimiin;
että hän katseli ihmisiä isän tunteilla; että hän piti murhetta
kaikista luoduista kappaleistaan; -- sanalla sanoen, että hän rakasti
heitä.
Jumala rakastaa. Ihana oppi! Tämän kumminkin oli Cineas oppinut
käsikirjoituksesta, jonka hän oli lukenut. Vaikka hän kyllä koetti
verrata Sokratesta ja Jesusta toisiinsa, hän tunsi, että heidän
välillään löytyi joku mystillinen eroitus. Hän tunsi, että toisen
epämääräisillä lauseilla, jotka olivat epäilyksiä ja rajoituksia ja
kaksimielisyyttä täynnä, ja toisen suorilla opeilla, joissa ilmestyi
ihmeellinen voima ja mahti ja majesteetillisyys, että siis näillä oli
suuri erinkaltaisuus. Toinen arveli, toinen selitti; edellinen epäili,
jälkimäinen opetti. Jesuksen opetuksista hän vastaan-otti yhden
totuuden, joka painui syvälle hänen mieleensä; semmoisen totuuden, jota
hän oli usein vaivalla etsinyt, usein koettanut Platon kirjoituksista
johtaa, mutta joka aina välttyi hänen käsistään ja aina oli vaikea
määrätä; -- tämä oli juuri se oppi, jota Jesus ennen kaikkia opetti --
oppi jumalan rakkaudesta. Hän vastaan-otti tämän erinomaisella
riemulla; hän tunsi, että siinä oli totuus, siinä oli jotakin, joka
tyydytti hänen epäilyksensä poisti hänen levottomuutensa ja haihdutti
sen sumun, joka usein peitti hänen mielensä. Jumala voi rakastaa ja
jumala rakastaa. Tämä se oli, jonka hän kristityitten kirjoituksista
oppi.
Ja sentähden hän ilolla suostui, kun Julius ehdoitti, että hän seuraisi
häntä kristityitten kokoukseen.
Oli myöhäinen aika ja kuun ehdastaessa aivan pimeä. He lähtivät kahden
kesken, mutta, kun liikkuminen Roman kaduilla hämärän tultua oli
määrällinen, oli molemmilla aseet. Kumpainenkin kantoi tulisoittoa ja
niin varustettuina he menivät määrätylle paikalle.
Julius kävi edellä. Kadut olivat kapeat ja monimutkaiset.
Kummallakin puolen kohosivat rakennukset kovin korkealle, välisti
kahdentoista- taikka viidentoistakertaisiksi. Julius näytti
täydellisesti osaavan tien tässä katujen labyrintissä. Hän kulki
nopeasti eteenpäin, poikkesi milloin mistäkin kulmasta eikä koskaan
epäillyt. Cineas hämmentyi ennen pitkää niin täydellisesti, ettei hän
ollenkaan tietänyt, missäpäin hän oli. Valkea loisti niistä ikkunoista,
jotka olivat auki, ja vilahteli niistä, jotka olivat suljetut. Usein
joku luja huuto ylhäältäpäin säikäytti heitä. Silloin suitti joku
ikkuna aueta ja joku astia tyhjennettiin kadulle.
"Jos isäni olisi täällä", lausui Julius, "hän varmaan pilkkaisi tätä
yhdeksi Roman tavaksi ja vannoisi, ettei kenenkään ihmisen henki ole
pimeässä näillä kaduilla turvassa. Mutta tuolla -- kuuleppas tuota!
Mimmoisella paukahuksella se rymähti katuun!"
Kun hän puhui, joku esine tulla rytisi kadulle aivan heidän edessään.
Se heitettiin jonkun rakennuksen ylimmäisestä kerroksesta ja jyrinä,
jonka se synnytti, sekä voima, jolla se putosi, huomautti varsinkin
Cineasta siitä vaarasta, joka iltaisin oli kaduilla tarjona. Hän oli
iloinen, että hän kantoi kypärää päässänsä.
Näin he kulkivat pitkin pimeitä katuja, hypähtäen takaisin joka kerta
kuin joku ikkuna heidän ylitsensä avattiin ja katsoen ympärilleen
uhkaavaista vaaraa varoaksensa. Lopulta ilmestyi kaukaa valkea, ja
ihmisten hälinä ja suuren väentungon tohina.
"Nyt tullaan Suburralle", lausui Julius.
He astuivat pitkin tätä; keskitse ihmisjoukkoja, jotka enimmiten tällä
paikalla liikkuivat; keskitse lamppujen ja soittojen valaisemia puoteja
ja aaltoilevaa väentunkoa ja kansanparvia, jotka näyttivät yhtä
sakealta yöt päivät täällä hyörivän. Lukemattomat tulisoitot, joita
suunnattoman suuri ihmispaljous kantoi kädessään, näitten soittojen
ylöspäin pidetyt, liekitsevät huiput, jotka häilyivät ja heiskuivat
ilmassa, loivat jylhän, lumoavan valonsa näkymölle ja synnyttivät
outoja tunteita Cineaassa, jolle Suburran ihmeet ensi kerran yötistä
aikaa esiintyivät. Toisinaan ilmestyi ihmiskihermästä jonkun aatelisen
kantovuode, jonka edessä kävi pitkä jono klientejä ja jota toiset
seurasivat, kaikki soittoja kantaen ja väen välitse raa'asti raivaten
tietä itselleen, aivan huolimatta, kaatoivatko he kiiruisessa
kulussansa muutamia henkilöitä kumoon ja tallasivat niitä jalkojensa
alle. Näitten kaikkien joukosta nousi suuri pauhina ja sekavia huutoja;
tuolla aatelisten saattajat räyskivät kansaa ja kansa räyski takaisin;
täällä kaikenlaisten tavarain myyjät puodeistaan ääneen tarjosivat
kauppakalujaan ja kutsuivat ohitse kulkevia ostamaan; täällä päihtyneet
miehet tavan takaa kirkuivat hurjia laulujaan. Etäällä kaikki nämät eri
huudot sekaantuivat epäselväksi ja huumaavaksi kohinaksi, sillä välin
kuin likempänä jokainen yksityinen huuto kuului lujemmin kuin yleinen
melu. Kauhea kumina, alhaison hurja tuuppiminen, ihmisten rientäminen,
lukemattomien valkeain välke ja tuo vaaleankeltainen väri, jolla ne
valaisivat näkymöä, kaikki yhtyi Cineasta hurmaamaan ja hämmentämään.
Mutta Julius oli tottunut kaikkiin näihin ja kävi ripeästi ja sievästi
edellä, samalla kuin Cineaan oli vaikea pysyä hänen rinnallansa.
Viimein he kääntyivät oikeallepäin eräälle syrjäkadulle ja
tulisoittojansa korjattuaan he astuivat eteenpäin.
He eivät päässeet pitkälle, kuin jo kovia huutoja kuului; uhkaavia
ääniä, ankaroita soimauksen sanoja ja jonkun naisen kimeitä
äikähdyksiä.
"Varmaan muutamat konnat hätyyttävät jotakuta turvatonta naista",
lausui Julius ja samaa päätä hän alkoi juosta Cineaan seuratessa.
Jostakin kulmasta poikettuaan he tulivat äkkiä metelipaikalle.
Kymmenkunta miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan humalassa,
piirittivät, tulisoitto toisessa, miekka toisessa kädessä, yksinäistä
miestä, joka seisoi selin seinää päin, sillä välin kuin nuori tyttö
kyykisteli hänen takanansa. Mies näytti noin kuudenkymmenen vanhalta ja
oli puettu romalaisen centurion asuun. Paljastetulla miekallaan hän
koetti torjua päällekarkaajiansa. He karjuivat hänen ympärillään ja
ryntäsivät häntä vastaan, mutta tuo paljastettu miekka, vaikka vanhan
käsi sitä piteli, näytti pelottavan heitä ja pysyttävän heitä jotenkin
kaukana hänestä. Ja sillä tapaa nämät, huutaen ja hyppien kuin
hourupäiset, purkasivat hirveitä kirouksia tätä vanhaa miestä vastaan.
Yksi heistä, joka näytti olevan johtajana, piti erittäin huolta siitä,
että hän seisoi tarpeellisen kaukana, vaikka hän kyllä ahkerasti
yllytti seuraajiansa. Hänen äänensä tuntui Cineaasta tuttavalta.
"Hei vanha koira!" hän huusi. "Mistä kerjäläissäädystä sinä olet
lähtenyt? Kenen papuja sinä olet syönyt? Puhu, taikka ota vastaan
potkoa. Te pelkurit", ärjäsi hän seuraajilleen, "miks'ette kaappaa
häntä kurkusta kiinni ja kurista häntä?"
Näin yllytettyinä konnat yhtä haavaa hyökkäsivät vanhuksen kimppuun.
Hänen miekkansa iski yhden heistä kuoliaaksi. Toisen kävi samoin.
Seuraavana silmänräpäyksenä kymmenkunta käsiä tarttui häneen.
Silmänräpäys vielä ja hän olisi ollut kuoleman oma.
Mutta ääneen huutaen nyt Julius ja Cineas karkasivat heihin. Yksi, joka
jo oli nostanut miekkansa sysätäkseen sitä centurion sydämeen, kaatui
Julion miekkaan. Cineas työnsi toisen menemään samaa tietä. Kaikki muut
peräytyivät pelästyneinä ja, kun eivät tietäneet, ahdistiko heitä joku
kokonainen sotaväen vartiokunta, painoivat he pakoon.
Vanhus nosti ylös tytön ja lohdutti häntä.
"Kallis tyttäreni, Lydia kultaiseni", lausui hän hyväillen, "kaikki
vaara on ohitse. Nouse ylös. Älä pelkää. Tule ja kiitä näitä
urhoollisia pelastajia, jotka ovat vapauttaneet meidän kuolemasta ja
häpeästä."
Nuori tyttö nousi vielä vavisten, silmät maassa ja ujosti äsken
tulleita silmäiltyään hän heittäysi isänsä syliin. Vanha mies painoi
häntä rintaansa vastaan.
"Jalot vieraat", hän lausui, "ketkä hyvänsä olette, ottakaat vastaan
isän kiitokset. Minun henkeäni te ette ole pelastaneet, vaan tyttäreni
kunnian. Olkoon teille suuren Jumalan siunaus!" ja taas hän syleili
tytärtänsä.
"Mutta kuinka rohkenit lähteä ulos tämän nuoren tytön kanssa?" kysyi
Julius ihmeellä katsellen kaunista nuorta olentoa, joka riippui isänsä
kaulassa, vielä pelosta vavisten.
"Me olemme usein ennenkin lähteneet. Tämä on rauhaisa katu, kaukana
niistä konnista, jotka pimeän tultua häiritsevät Romaa enkä minä tiedä,
kuinka he tänä yönä sattuivat tulemaan tätä tietä. Itse suhteeni minä
en pelkää mitään. Minä voisin helposti pitää puoltani näitä pelkureita
vastaan ja kartoittaa ne luotani, vaikka olen ijäkäs. Mutta tyttäreni
tähden" -- vanha mies keskeytti puheensa.
"Mikä siis on saattanut tyttäresi liikkeelle?" kysyi Julius. "Mutta
tulkaat, jätetään tämä. Me lähdemme teidän kanssanne. Me aioimme mennä
johonkin, mutta emme nyt tahdo jättää teitä, sillä samat miehet voivat
uudestaan teitä ahdistaa."
"Tunsitteko tuota ääntä?" kysyi Cineas, kun he astuivat eteenpäin.
"Mitä ääntä?"
"Johtajan."
"Aivan hyvin", vastasi vanhus. "Tämä ääni on yhtä hyvin tunnettu
kaduilla kuin hovissa."
"Se oli siis" -- Cineas epäili.
"Nero", sanoi vanhus totisesti. "Niin. Maailman hallitsia johtaa
hämärällä rosvojen ja murhaajien joukkoja pitkin Roman katuja."
He asteksivat ääneti vähän aikaa. Lopulta Cineas lausui:
"Sinä rukoilit suuren jumalan siunauksia meille", sanoi hän tutkaellen
ja äänellänsä tarkoittaen tuota puhetapaa jota eivät Romalaiset
käyttäneet.
"Niin", vastasi vanhus, "minä tein sen; minä olen kristitty."
Julion huulilta pääsi hiljainen ilon huudahdus. "Minä ja ystäväni me
emme ole kristityitä, mutta me tahdomme oppia tuntemaan jotakin heistä
ja minä olin juuri viedä hänen yhteen teidän kokoukseenne."
"Minä myöskin hankin saattaa tyttäreni yhteen kokoukseen", lausui
vanhus. Hän seisahti ja tarttui Julion ja Cineaan käteen. "Voi, nuoret
miehet -- te pelastajani ja hyväntekiäni -- jospa suuri Jumala sallisi
teidän tuntea itseään Kristuksen Jesuksen kautta, niinkuin minä tunnen
hänen."
Hän astui taas eteenpäin. "Minä olen kristitty ja kuitenkin olen tänä
yönä vuodattanut verta. Mutta mikä muu neuvoksi? Minä en olisi tehnyt
sitä itseni tähden, mutta sopiko toisin menetellä, kun tyttäreni oli
semmoisessa vaarassa? Ei; ei."
Julius ei ymmärtänyt semmoisia epäilyksiä. Hän sanoi, että hänen
mielensä olisi tehnyt tappaa heidän kaikki -- vaikkapa johtaja itse
olisi kaatunut. "Ja mitä sinä, romalainen soturi, voit muuta tehdä kuin
taistella, kun vaan sinun kimppuusi käydään?"
Vanhus ei vastannut tähän mitään, vaan jatkoi puhettansa, jostakin
muusta keskustellen. Viimein he saapuivat jonkun portin luo ja tähän
vanhus pysähtyi.
"Te olette hiljastuneet kokoukseen ehtimästä", hän lausui, "ja minun
asuntoni on mitä halvimpia; mutta jos tahdotte astua sisään hetkeksi
levähtämään, katsoisin itseäni kunnioitetuksi."
Sekä Julius että Cineas sanoivat mielellään siihen suostuvansa ja
seurasivat vanhusta sisään.
Rakennus oli korkea, niinkuin tavallisesti Romassa. He seurasivat
vanhusta useita portaita ylös, siksi kuin he viimein ennättivät juuri
ylimmäiseen kerrokseen. Täällä he astuivat vähäiseen huoneesen ja tämä
oli heidän uusien tuttaviensa koti. Tässä huoneessa oli yksi sohva,
pikkuinen syrjäkammio, jonka päässä nähtiin muutamia vähäisiä vaaseja,
yksi arkku, ynnä tuoleja. Tämän huoneen vieressä oli toinen, jossa
hänen tyttärensä asui. Molemmat vieraat istuutuivat; palvelustyttö toi
lampun ja, kun he olivat tulisoittonsa sammuttaneet, yksinkertaisen
lampun himmeä loisto yksinään valaisi huonetta.
Vanhus kertoi heille, että hänen nimensä oli Cubulos ja hänen
tyttärensä nimi Lydia. Julion ja Cineaan oli nyt parempi tilaisuus
katsella uusien tuttaviensa ulkomuotoa. Cubulolla oli kunnian-arvoinen
katsanto, kiherät harmaat hiukset, lyhyeksi leikattu parta ja hyvin
huomattavat kasvonjuonteet, jotka olisivat näyttäneet karkeilta ja
tylyiltä, jollei niissä olisi ilmestynyt erinäinen suloisuus ja
lempeys, johon vallitsevana yhtyi jonkunlainen surullisuus. Hänen
puheensa oli vähän katkonainen, ei kuitenkaan taitamattomuudesta, vaan
pikemmin sentähden, että hänen mielensä ennalta oli ajatusten hallussa.
Hänen tyttärensä ei ollut ensinkään isänsä muotoinen. Lydian kasvot
olivat suloiset ja lempeät, hänen silmänsä isot, mustat ja kirkkaat,
jommoiset ovat etelämaille omituiset, hänen hiuksensa uhkean tiheät ja
mustankiehkuraiset ja hänen ihonsa tumman olivinvärinen. Hänen
kasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin
herkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen
rakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti
vastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä. Nyt hän sentään oli vapiseva ja
kaino, vielä pelon hallussa, kiitollinen pelastajiansa kohtaan, vaan
kuitenkin melkein peläten heitä katsella; lauhkeasti totellen isänsä
tahtoa, täyttäen hänen käskyjään nopeasti mutta hiljaisesti ja sitten
peräytyen, ikäänkuin arka metsäkauris, omaan huoneesensa. Julius
seurasi häntä silmillään ja katsoi siihen pimeään kammioon, johon Lydia
oli vetäynyt, niinkuin olisi hän katseellansa tahtonut palauttaa hänen.
"Minä olen vuodattanut verta tänä yönä", lausui centurio vähän ajan
päästä; "mutta minä otan Jumalan todistajaksi, etten sitä tehnyt itseni
tähden; ei, ennemmin kuolisin tuhat kertaa. Minä vuodatin verta
tytärtäni pelastaakseni -- viatonta ja puhdasta tytärtäni. Ei! ei! se
on mahdotonta, että minä olen sillä syntiä tehnyt. Kävikö minun jättää
silmäteräni noille pahoille hengille."
"Syntiäkö tehnyt?" kysyi Julius suuresti kummastuen. "Tämä isku, jonka
tytärtäsi varten iskit, oli elämäsi pyhin ja jaloin teko ja itse
puolestani kiitän jumalaa, että olen elänyt, vaikka vaan sitä varten,
että sain kerran tämmöisessä tilassa iskun iskeä. Mitä tänä yönä olen
tehnyt, sen muistan aina ilolla. Kadutko, kun mieleesi johtuu tämä
suloinen tyttö, jolloin hän peläten kyykisteli sinun takanasi?
Rohkenetko toivoa, että olisit heittänyt miekkasi ja luopunut
tyttärestäsi? Pois se!"
Julius astui vanhuksen luo, suuttumuksesta vavisten. Cubulos tarttui
häntä käteen ja painoi sen sydäntänsä vastaan.
"Jalo ystävä! Sinun sanasi viihdyttävät minua. Sinä et voi tietää, mitä
kauhua verenvuodatuksen ajatus synnyttää kristityissä. Mutta sinä puhut
rauhaa omalle tunnolleni. Ei -- tätä suloista lasta varten tappaisin
vaikka kaksikymmentä vihollista."
"Ja minä -- tuhat!" lausui Julius kiivaasti. Cubulos ei vastannut
mitään, mutta hänen silmänsä sädehtivät mielihyvästä, kun hän katseli
nuorukaista, joka jalossa innossaan seisoi hänen edessään.
"Minua ihmeyttää, mitä sinä olet lausunut!" huudahti Cineas todesti
kummastuneena. "Kristityitten vihamiehet syyttävät heitä
pelkurimaisuudesta ja kehnoudesta; ja mikä suurempi kehnous löytynee,
kuin se, että isä tyvenesti ja vastustamatta jättää tyttärensä
rosvojoukkojen käsiin? Semmoinen uskonto, joka näitä tämmöisiä opettaa,
ei saata jumalasta lähteä."
"Älä puhu sen enempää", lausui Cubulos; "minä häpeän omia tunteitani.
Varmaan hän antaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt."
"Antaa anteeksi!" huusi Cineas. "Sopiiko tämä sana? -- antaa anteeksi!
Hän hyväksyy sitä. Hän kiittää sinua. Voi ystäväni, älä väärinkäytä
tuota teidän uskontoanne, jossa löytyy niin paljon suurta ja puhdasta,
sillä muutoin teet sen filosofiaa halvemmaksi ja vieroitat siitä mitä
vakavimman sielun, joka ennen kaikkia pyrkii totuuteen. Minä se juuri
olen; mutta jos minä havaitsen sinussa, joka olet kristitty, tämmöisiä
tunteita, mitä ajatella? Eikö minun täydy luulla, että kaikki on vaan
kehnoutta ja hengen köyhyyttä ja ylenkatsottavaa viheliäisyyttä?"
"Ei, ei", vastasi Cubulos. "Jos etsit totuutta, älä minusta eikä muista
mitään päätä. Sillä kaikki ihmiset ovat heikot ja voimattomat. Me
olemme syntiä ja pahuutta täynnä. Päätä Pyhän Olennon omista sanoista
ja ainoastaan niistä; älä päätä hänen syntisten seuraajiensa syntisestä
elämästä, kaikkein vähimmin minusta; sillä minä olen heikoin hänen
palvelioistaan! Minä koetan tehdä hänen tahtonsa, mutta minä en voi.
Elämäni on kulunut minun tavoittaissani parempaa luontoa; mutta, voi
minua! taisteloni näyttävät kaikki olleen turhat. Sentähden on
omatuntoni arka, minä varon syntiä kaikissa teoissani ja tunnen että
kaikki, mitä teen, on syntistä; mutta hän on minun toivoni. Hän on
ollut elämäni toivo. Hän ei hylkää minua. Häneen minä turvaan."
Cubulos peitti kasvonsa käsillään.
Molemmat ystävät viipyivät vielä vähäisen aikaa ja lähtivät viimein. He
astuivat kotiin ääneti, kumpikin omissa ajatuksissaan -- Cineas
ihmetellen tätä uutta todistusta oman tunnon arkuudesta ja
taipumuksesta oman tunnon vaivoihin taikka kumminkin katumukseen;
Julius ajatellen vaan tuota kirkasta näkyä, joka oli hänen silmiään
häikäissyt ja luonut ihanan loiston centurion halpaan asuntoon.