XIV.

Neron hovi.

Neron hovissa ihmiskunta näki hulluuden ja pahuuden verrattomalla

tavalla menoansa pitävän. Keisari oli aina innolla rakastanut

kaikkia, mitä kreikkalaista oli, niin taidetta ja kirjallisuutta

kuin voimisteluakin. Hän ei itserakkaudessaan tyytynyt olemaan

näitten suojeliana, hän koetti itse kaikissa kilvoitella. Hän pani

toimeen taidon koetuksia soitantoa, painelua ja ratsastusta varten --

nimeltä _Neronia_ -- joita pidettiin joka viides vuosi. Näihin

kyllästyneenä hän päätti astua arenalle voittaaksensa muutamia noista

kunnianosoituksista, joita Pindaron laulut muinoin saattivat aivan

kuuluisaksi. Hän tavoitti vaunun-ajajan mainetta ja tahtoi paitsi sitä

lyyralla säestäen laulaa omia runoelmiansa. Hänen oli tapa sanoa, "että

tämä oli muinaisina aikoina urosten ja kuninkaitten ainainen työ." Hän

riisti niitten mainioin miesten nimeä, jotka tällä keinoin olivat

saattaneet itsensä eteväksi ja sanoi, että Apollolla oli vähemmän

kunniaa ennustusky'ystään kuin virastaan runottarien suojeliana.

Tämmöiseksi kuvapatsaat tätä jumalaa osottivat.

Seneca ja Burrhus koettivat estää maailman hallitsiaa itseään kansan

silmissä alentamasta, ja alussa he osaksi häntä pidättivät. Hänen

käytettäväksensä aidattiin avara ala Vatikanon juurella ja siellä hän

ensiksi vähänläntäisen seuran edessä harjoitti rakastettuja

taiteitansa. Mutta hänen kunnianhimonsa ei viihtynyt näissä ahtaissa

rajoissa; hän kutsui kansaa katsomaan itseään ja heidän mieltymyksensä,

jossa ei ollut päätä eikä määrää, johdatti hänen toisiin puolettomuuden

tekoihin.

Nyt hän päätti kaunistaa omia hullutuksiaan sillä, että hän otti muita

pariinsa. Hän sai käsiinsä köyhiä ylimysperheitten jälkeisiä ja maksoi

heille heidän avustansa. Hän toimitti nämät esiin julkiselle näkymölle.

Menestys viehätti hänen yhä edemmäksi, ja runsailla antimilla hän

houkutteli monta romalaista ritaria näytteliän toimeen arenalle.

Tuosta hän asetti erään huvituslajin nimeltä "_nuorten ajanviete_."

Ylhäiset kirjoituttivat itsensä tähän yhtiöön ja ennen pitkää kaikki

kansaluokat pyrkivät sen jäseniksi. Näytelmällisen taiteen edistäminen

oli sen tarkoituksena. Korkean-säätyiset naiset noudattivat vallitsevaa

tapaa. Eräs kahdeksankymmenen vuotinen nainen nimeltä Aelia Catella

unhotti itsensä niin, että hän tanssi näkymöllä. Hekuma ja turmelus

hallitsivat ylimpänä täällä ja nämät huvit imartelivat pahimpia himoja.

Kaikki nämat seikat näyttivät yllyttävän Neroa toisesta hurjuudesta

toiseen. Ajan turmelus rohkaisi häntä kaikkien estetten poistamiseen.

Viimeiseltä rupesi hän näytteliän virkaan kansan edessä julkisella

teaterilla. Lyyra kädessä hän astui näkymölle, varsinaisten

soittoniekkojen taidetta tavoitellen. Joukko ystäviä ympäröitsi

häntä, tribuneja ja centurioita oli saapuvilla ja osa keisarin

henkivartioväestä piti vahtia häntä suojellakseen. Kaikki osottivat

mieltymystä maailman hallitsialle.

Tämän ohessa Nero perusti romalaisen ritari-yhtiön nimeltä _Auguston

seura_, jonka jäsenet olivat nuoria, ilkeimpiin paheisin taipuvaisia

miehiä. He auttoivat Neroa hänen huimimmassa vallattomuudessaan, olipa

sitten soitannossa taikka kilpa-ajossa. Johtajille maksettiin

itsekullekin vuosipalkaksi neljä kymmentä tuhatta sestertia. Näistä sai

suojelia hartaimmat puolustajansa, he ylistivät kaikkia hänen

tekojansa, lausuen hänelle ylenpaltisia mielisanoja ja sakeita

imarruksia; sillä jokainen heistä toivoi tämän kautta korkeammalle

pääsevänsä.

Runoilian-maine oli yksi Neron kiihkeimmistä toiveista. Kaikkia, jotka

rakastivat runotaidetta, kehoitettiin yhtymään tätä varten

perustettavaan seuraan. Seuran jäsenet kokoontuivat likeisten tuttavain

tavalla ja toivat kokouksiinsa, mitä he olivat siittäneet. Toisinaan

heillä oli muassaan kesken-eräisiä runokappalia, joita he koettivat

sovittaa yhteen kekonaiseksi runoelmaksi, aina kuitenkin jättäen

etumaisen sijan keisarin tuotteille.

Näin Nero kesken hirmutekojansa tuhlasi aikansa mitättömillä puuhilla

yhtä paljon kuin pahoilla tavoillaan ja maailma noudatti hallitsijan

antamaa esimerkkiä, jopa liian nopeastikin.

Koko tämän ajan Burrhus ja Seneca olivat hillinneet Neroa; mutta nyt

tuli aika, jolloin nämät esteet poistettiin.

Burrhus kuoli yhtäkkiä jostakin kaulan kivusta. Ihmiset puhuivat

keskenänsä, että joku Neron lähettiläs oli myrkyttänyt hänen ja että,

kun keisari oli käynyt kuolevan ystävänsä luona, tämä oli kääntänyt

kasvonsa pois hänen puolestaan.

Hänen kuolemansa jälkeen Tigellinus nousi. Burrhon virka annettiin

hänelle ja yhdelle toiselle Rufus nimiselle, mutta Tigellinus oli

todellinen hoitaja. Tigellinus oli kauan viettänyt tunnottoman pahuuden

elämää ja tämän kautta kohonnut keisarin etevimmäksi lemmityksi.

Burrhus vihasi häntä aina ja piti häntä jonkunlaisessa kurissa, mutta

nyt ei mikään enään estänyt häntä toivojensa perille pääsemästä. Samat

keinot, joitten avulla hän niin pitkän aikaa oli vaikuttanut Neroon,

pysyttivät yhä tätä vaikutusta ja enensivät päivästä päivään hänen

valtaansa.

Seneca tunsi seuraukset ystävänsä kuolemasta. Ei ollut enää mahdollinen

huovata hovin turmelusta vastaan, ja hän havaitsi pian sen muutoksen,

joka oli tapahtunut hänen asemassaan. Salaiset vihamiehet rupesivat

laskemaan juonia hänen perikadokseen. Hänen ääretön rikkautensa ja ne

välikappaleet, joita hän käytti tämän suurentamiseen, olivat hänestä

luovuttaneet hyvän-avuistenkin suosion, samalla kuin ylimalkain hänen

luonteensa pahantapaisia vihoitti. Tigellinon ilkeät kätyrit ja

huonommat hovimiehet eivät lakanneet koskaan Neron mieltä

panettelemuksillaan täyttämästä, siksi kuin Seneca viimein huomasi,

ettei hänen enään ollut tilaisuus mukavasti ja turvallisesti asua

hovissa.

Hän pyysi Nerolta saadaksensa peräytyä yksinäisyyteen, luetteli ne

monta suosion-osotusta, jotka olivat tulleet hänen osakseen, ylisti

keisaria hänen jalomielisyydestään, mainiten ikäänsä ja

kivulloisuuttansa pyyntönsä puolustukseksi.

Nero vastasi häntä erittäin miellyttävillä ja kohteliailla sanoilla.

Hän vakuutti Senecalle, että hänen tuli kiittää häntä kaikista, mitä

hän tiesi, ja ilmoitti, ettei hän ollut koskaan sopivalla tavalla

palkinnut häntä niistä hyvistä töistä, jotka tämä oli hänelle tehnyt.

Nero kielsi häntä lähtemästä, sanoen, että hän vielä tarvitsi hänen

viisaita neuvojansa.

Tähän sai Seneca sääntyä ja vaikka hän epäili Neron vilpittömyyttä,

täytyi hänen vielä olla yhteydessä tämän kanssa. Mutta kateutta ja

epäluuloa häätääksensä hän eli mitä hiljaisimmalla tavalla, kartti

komeutta ja kävi vaan harvoin ulkona. Hän pelasti henkensä vähäksi

aikaa, mutta hänen arvonsa oli kadonnut, eikä Nero nyt viimeisestä

esteestä päästyänsä ollenkaan julmuuttansa pidättänyt. Kaikki, jotka

herättivät hänen epäluuloansa, poistettiin kuoleman kautta. Hänen

etevimpiä uhrejansa oli jalo Plautus, jonka kuolema täytti maailman

kammolla. Kuitenkin oli yleinen mielenlaatu niin orjallinen, että Roman

senati, kun tästä murhasta tiedon sai, sääsi yleisiä lupauksia ja

rukouksia jumalille. Tämä senatin menetys opetti Nerolle, ettei mikään

vastus kohdannut häntä yhdenkään hänen mielihalunsa täyttämisessä.

Nyt Nero päätti saattaa perille yhden aikomuksen, jota hän jonkun aikaa

oli pitänyt, ja tämä oli eronsaanti hänen puolisostansa Octaviasta.

Octavian puhdas elämä oli alin omaisena nuhteena toiselle ja hänen oma

luonteensa saattoi hänen semmoisen miehen kuin Neron vihattavaksi.

Ennen kaikkia -- Nero oli kovasti rakastunut Poppaeaan ja päättänyt

ottaa tämän puolisokseen. Helposti löydettiin vääriä todistajia, jotka

vannoivat, että Octavia oli tehnyt häpeällisiä rikoksia. Hänen

palveliansa pantiin kiinni ja kidutettiin ja vaikka useat kestivät

vaivansa, muutamia kuitenkin löytyi, jotka tuskan voitteessa

tunnustivat, mitä ikinä heiltä vaadittiin. Octavia tuomittiin,

hylättiin, lähetettiin pois linnasta ja ajettiin jälestäpäin

maanpakoon.

Mutta kansa rakasti ja sääli Octaviaa; murinaa syntyi ja viimein nousi

semmoinen meteli, että Neron täytyi kutsua hänet takaisin hänen

maankulkeudestaan. Mutta Poppaea oli vannonut hänen kuolemansa, eikä

herjennyt koskaan tätä varten kaikilla juonillaan Neroon vaikuttamasta.

Hän ei katsonut vehkettänsä vaikeaksi. Toisia tuumia sommiteltiin

onnetonta naista vastaan ja viimein saatiin kunniaton konna, joka

syytti Octaviaa uusista rikoksista, ja tämä syöstiin vielä kerta maasta

pois. Muutaman päivän perästä sai hän käskyn surmata itsensä. Hän oli

nuori ja arka, hän oli nähnyt paljon suruja ja tässä viimeisessä

onnettomuudessa hän kuolema silmäin edessä horjui. Mutta hänen

rukouksensa eivät auttaneet mitään. Hän otettiin kiinni, hänen suonensa

avattiin ja kun ei veri hänen pelkonsa vilulta kyllin nopeasti juossut,

hän vietiin löylykylpyyn ja kuristettiin siellä kuoliaaksi.

Koko Romaa kauhistutti, vaan kuitenkin käski senati, että tästäkin

tapauksesta, niinkuin muista, jumalille kiitoksia kannettaisiin.

Mutta hovi-elämässä ei tiedetty mistäkään muutoksesta. Yhä jatkettiin

iloa ja hekumaa ja yhä Nero harrasteli kirjallisuutta ja filosofiaa ja

taidetta. Nerokkaita miehiä kävi vielä hovissa; he eivät tosiaankaan,

vaikka olisivat tunteneet mitä hyvänsä, rohjenneet jäädä sieltä pois,

sillä he pelkäsivät, että he härnöttäisivät epäluuloista

hirmuvaltiasta.

Lucanus ja Seneca, suuria nimiä sillä aikakaudella ja suuret nimet

vielä nyt, kävivät usein hovissa. Niitten joukossa, joita Nero suosi,

ei ollut kukaan hänelle otollisempi kuin tuo iloinen ja hilpeä

Petronius. Hänellä oli kummallinen luonto, joka valaisi muutamia tämän

aikakauden omituisuuksia. Hän nukkui päiväkaudet ja joi yökaudet.

Käytöksessään hovissa hän osotti itsensä aivan suruttomaksi. Hän pyrki

ylöspäin sillä, että hän harjoitti kaikkia tunnetuita huveja. Hän

tuhlasi äsmältä rahoja, mutta ei koskaan ettänsä jättänyt; hän noudatti

samaa varovaisuutta huvituksissaankin, silla hän kartti liiallisuutta.

Hän oli epikurilainen, mutta ei mikään ahmustaja; hän toimitti

hienotapaisen ja siistikkään lehottelian virkaa. Hän oli viehättävä

keskusteluissa, iloinen tai sukkela, osaava soitannossa ja taiteessa ja

kirjailia, jonka kaikki eteväksi myönsivät. Tämmöisenä hän olennossaan

yhdisti kaikki ne taidot ja tavat, jotka parhaiten voivat saavuttaa

Neron kaltaisen suosiota. Hän tuli arviotuomariksi maun asioissa ja

vaikutti niin suuresti keisariin, -- niin suuresti tosiaankin, että

Tigellinus rupesi kadehtimaan häntä enemmän kuin ketään muuta ja koetti

ennen kaikkia kukistaa häntä. Petronius tunsi hänen pahansuontinsa,

mutta ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän ei ollenkaan huolinut

onnestaan, eikä liioin surrut, toiko nouseva päivä myötänsä kunniaa,

vai häviötä. Tämän uljaan huolettomuuden vuoksi oli hän kukaties ainoa

koko hovissa, joka oli todella niin hilpeä kuin hän näytti.

Tällä välin oli Cineaan ja Labeon asema omituinen. Molemmat katsoivat

inholla Neron rikoksia. Cineaasta tuntui Burrhon kuolema kuin kova

onnettomuus ja entisen ystävyyden muisto saatti tämän poismenon

haikeaksi. Mutta kaipaus Burrhon suhteen ei vetänyt vertoja hänen

surullensa Octavia raukan puolesta. Häntä iljetti, että nämät tämmöiset

teot saivat tapahtua ja että liian nöyrä senati niitä ylisti.

Kuitenkin hän vielä kävi hovissa ja erinäisistä syistä Nero otti häntä

vastaan vähentymättömällä suosiolla. Jos hän olisi pysynyt poissa,

olisi hän välttämättömästi synnyttänyt tyrannissa epäluuloa ja tätä

epäluuloa olisivat hänen kadehtijansa kujeillaan kartuttaneet. Ainoa

keino, jonka kautta hän voi luopua hovista, oli Athenaan palaaminen.

Mutta tähän hän ei ollut halullinen. Hänen oli paljon syitä jäädä

Romaan.

Ei mikään sisällinen pelkurimaisuus saattanut häntä hovissa-käyntiänsä

jatkamaan. Jos oikea tarve vaati, Cineas olisi osottanut yhtä paljon

urhoollisuutta kuin kukaan muu. Mutta, jos hän nyt olisi jollakin

tavalla näyttänyt, että hän paheksi Neron menetystä, hän ei sillä olisi

toimittanut mitään. Hän olisi vaan kietoontunut perikatoon, eikä hän

tietysti tahtonut vaaraa kiusata. Etupäässä hän ajatteli itseään. Hänen

oli elämänsä tarkoitus suuri ja hän tahtoi rauhassa tätä toteuttaa. Hän

ei tahtonut päätähavin syöstä vankeuteen, eikä maankulkeuteen, eikä

kuolemaan. Hän olisi voinut kestää kaikki nämät, jos hän olisi luullut,

että velvollisuus pakoitti, mutta nyt hänen velvollisuutensa näytti

vaativan, että hän saattaisi totuuden-etsintönsä perille. Hän tahtoi

olla filosofina. Mutta, jos hän olisi ainoastaan itsestänsä huolinut,

olisi hän epäilemättä ensi kiivastuksissaan eronnut hovista,

seurauksiin tyytyen. Häntä inhotti se mies, joka oli maailman

valta-istuimella, ja vaan suurella vaivalla voi hän tämän läsnä ollessa

jatkaa entistä käytöstapaansa. Häntä inhottivat sykofantit, jotka

täyttivät hovin ja olivat valmiit tekemään mitä rikosta hyvänsä

keisarin suosioon päästäksensä. Mutta hänen täytyi ajatella muita kuin

itseään. Hänen sisarensa ja Labeo ja Markus olivat kaikki hänen

kanssaan ja, jos hän joutuisi epäsuosioon, se kohtaisi heitäkin. Labeon

toiveet saisivat kuoleman iskun, hänen valoisa näkö-alansa himmentyisi

ja vuosien työ menisi turhiin. Eikä tässä kyllin. Neron ystävyyden

väheneminen, julkinen epäsuosio olisivat vaan kaikkien heidän turmionsa

enteenä. Tigellinus seisoi valmiina ahdistamaan heitä, saati vaan

sovistui. Palkatuilla parvillansa voi hän tehdä minkälaisia syytöksiä

hyvänsä heitä vastaan ja väärillä todistajilla niitä vahvistaa. Jos

Cineas joutui Neron epäsuosioon, niin hän itse ja kaikki hänen

ystävänsä takertuisivat yhteiseen onnettomuuteen.

Kaikista näistä syistä täytyi Cineaan, niin kauan kuin hän oli Romassa,

käydä hovissa, niinkuin ennen. Raskaalla mielellä hän kuitenkin sitä

teki. Rikokset, jotka vallitsivat siellä, olivat liian ilmeiset ja

liian suuret. Se seura, jossa hänen täytyi olla, iljetti häntä.

Labeo puolestansa ei tietänyt ollenkaan siitä tuskasta, joka Cineasta

ahdisti. Neron rikokset kammottivat häntä suurimmassa määrässä. Mutta

hän arveli, ettei hänen tullut niistä mitään sanoa. Sotamieheksi

kasvatettuna hän oli koko elinaikanaan joutunut yhteyteen semmoisten

ihmisten kanssa, jotka aivan hänen silmiensä edessä tekivät ilkeimpiä

rikoksia. Neron teot eivät loukanneet häntä niin paljon kuin Cineasta.

Tottumus oli paaduttanut hänen.

Hänen elämänsä päätarkoitus oli virassa edistyminen. Hän oli

kunnianhimoinen; mutta se oli jalo kunnianhimo, johon yhtyivät rakkaus

hänen poikaansa ja hellät ajatukset tämän tulevista kunnianviroista.

Hän näki vaivaa, mutta syy oli se, että hän tahtoi jättää suuren nimen

ja suuren perinnön Markolle. Näitä kilvoitellessaan hän ei koskaan

olisi juljennut ruveta siihen kelvottomuuteen, joka niihin aikoihin oli

aivan tavallinen. Hänen sielunsa ei pystynyt mihinkään häväisevään

tekoon. Häntä ilahutti, että hänen oli tilaisuus käydä hovissa ja hän

toivoi, että hän sen kautta pääsisi johonkuhun korkeaan ja arvokkaasen

virkaan.

Oli kuinka oli, näitten molempain asema ei kuitenkaan ollut niin

tuskalloinen, kuin tuota luulisi. Syy tähän oli Neron kummallinen

luonne. Kaikessa irstaisuudessaan ja hurjuudessaan hän ei koskaan

pyytänyt heitä kumppaneikseen. Hän ei todellakaan sitä edes odottanut.

Hän katseli näitä kumpaakin ihan toisilla silmillä.

Cineaan kanssa Nero ei koskaan puhunut kuin taiteesta, kirjallisuudesta

ja filosofiasta. Athenalaisen mainiot tiedot näissä asioissa

miellyttivät häntä. Hän ei tahtonut katsoa häntä miltäkään muulta

kannalta. Hän nimitti häntä runoiliakseen taikka filosofikseen. Hän

eroitti huvituksensa kokonaan kirjallisista pyrinnöistään; eikä hänen

mieleensäkään tullut pyytää Cineasta enemmän kuin Senecaa huviensa

osan-ottajaksi. Nero tavoitti mielellään filosofein puhekeinoa, hän toi

esiin lauseita Platon teoksista, hän keskusteli semmoisista esineistä

kuin sielun kuolemattomuudesta, _summum bonum'ista_ ja muista tärkeistä

kysymyksistä, joista filosofit yleiseen väittelivät. Hän tahtoi

mielellään puhua myöskin runomitasta, selittää omia teorioitansa siitä

ja esitteli uusia parannuksia värssyjen rakennustavassa. Nero luotti

ehdottomasti omaan kykyynsä. Hän luuli itsensä jonkunlaiseksi

kaikenpuoliseksi tiedetten suojeliaksi ja tahtoi ennemmin pitää

itseänsä semmoisena kun maailman hallitsiana. Noissa keskusteluissa

sielun kuolemattomuudesta taikka kreikkalaisista kilpaleikistä taikka

vaihettelevan runomitan vaikutuksesta, hän ei sattumaltakaan ajan

tapauksiin vähintäkään viitannut. Agrippina ja Octavia olivat

unhottuneet. Hän eli entisyydessä. Muisnaisaikojen runoiliat, sankarit

taikka jumalat olivat ainoat, joista hän huoli. Hänessä dilettantin

henki muodostui erinomaisemmaksi kuin milloinkaan ennen.

Samoin kuin Cineasta arvosteli hän myöskin Labeota. Mutta Labeo seisoi

hänen edessään aivan toisenlaisena luonteena. Edellinen oli hänen

filosofinsa taikka runoiliansa. Jälkimäinen oli hänestä Romalaisen

perikuva. Häntä ihastutti Labeon uhkea ruumiinrakennus, häntä

ihastuttivat yhtä paljon, vaikka tuo kuuluu kummalliselta, tämän

lahjomaton rehellisyys, tämän jalot hyvät avut ja ylevä siveydentunto.

Nero nimitti häntä välisti "Herkuleeksi", mutta jälestäpäin hän

mieluisammin puhutteli häntä "Catoksi." Labeon hyvät avut miellyttivät

häntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas.

Molemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka

käsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo

jossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin

taikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin. Se olisi muka

osottanut niin tavattoman huonoa makua Labeossa, ettei keisari olisi

koskaan antanut sitä anteeksi eikä sitä unhottanut. Ja siis tämän

kummallisen miehen mielestä ne vallattomuuden työt, joihin hän pakoitti

muita ja joita hän itse harjoitti, olisivat olleet anteeksi antamaton

rikos, jos Cineas taikka Labeo olisi niihin ruvennut. Muille olisi

rikosten karttaminen, heille rikosten tekeminen tuottanut kuoleman.

Semmoinen Nero oli.

Jos nyt Cineas olisi ollut oikein viisas, olisi hän kääntynyt pois

tästä hovista ja sen seuroista erään puoleen, joka olisi kertonut

hänelle paljoa enemmän, kuin hän ikinä oli oppinut sekä "opettajalta"

ja Isaakilta että myös keneltäkään muulta, jonka yhteyteen hän oli

joutunut.

Paavali oli hänestä näyttänyt olevan mies, jolla oli varsin merkillinen

luonne, ja Cineasta oli usein haluttanut saada kohdata häntä, vaikkei

hän kuitenkaan vielä ollut tätä hakenut.

Tähän löytyi moninaisia syitä, joista hänen kreikkalainen ylpeytenä oli

ehkä etevin. Hän ei ymmärtänyt tämän suuren Apostolin luonnetta sen

täydellisessä ylevyydessä. Hän piti häntä urhoollisena, jopa muutamissa

kohden suurenakin miehenä; mutta sydämessään hän halveksi Paavalia,

koska tämä oli Juutalainen. Hän ei tahtonut semmoiselta mieheltä oppia

mitään. Jos Paavali olisi ollut Senecan kumppaneita, taikka jos Cineas

olisi nähnyt hänen liikkuvan Roman ylimysten parissa, olisi hän

kukaties pyrkinyt Apostolin puheille. Asiain näin ollen, hän ei koskaan

yrittänytkään.

Kuitenkin oli Cineas taipuvainen tuohon uuteen uskontoon, josta hän jo

oli nähnyt niin kauniita ja liikuttavia ilmestymiä. Jopa hän tahtoi

myöskin saada tarkempaa tietoa siitä. Hän luuli jo oppineena kaikki,

mitä kristittyin kirjoitukset voivat opettaa hänelle, mutta lisäksi

halasi hän saada lähemmältä nähdä kristityitä itseä.