XIII.

Cineas ja Helena.

Markus ei antanut isälleen mitään rauhaa, ennenkuin tämä oli tuottanut

gladiatorin huvilaansa. Haava oli tuima, mutta terveydeltänsä

terästyneen Britannialaisen vahva ruumis oli vammaa voimallisempi, ja

hän parani nopeasti. Markus ystävöittyi häneen ja gladiatori

puolestansa näytti rakastavan tätä viatonta poikaa melkein kuin

jumalaa. Hän ei voinut puhua kuin muutamia katkonaisia latinalaisia

sanoja, josta syystä Markus koetti opettaa tätä kieltä hänelle.

Britannialainen sanoi, että hänen nimensä oli Galdus, ja että hän oli

ollut yksi Trinobantien päälliköistä. Oli syntynyt jonkunlaisia

meteleitä viljaveron vuoksi ja muuan romalainen sotaväen osasto oli

hätyyttänyt hänen kansalaisiansa. Hän teki vastarintaa. Tämän johdosta

nousneessa tappelussa tuo vähäinen sotajoukko karkoitettiin. Tuosta

toinen suurempi joukko ennätti paikalle ja riidan kestäessä

Galdus vangittiin. Hän jätettiin henkiinsä ja lähetettiin Romaan.

Soturi-muotonsa ja voimakkaan vartalonsa tähden hän valittiin

gladiatoriksi. Semmoinen oli hänen kertomuksensa. Se juteltiin

tuskin käsitettävällä kielellä ja ilmaisi niin tulista vihaa

Romalaisia vastaan, että hänen nuori toverinsa siitä säikähtyi.

Mutta sydämessään Markus taipui kokonaan Galdon puoleen.

Kaikenlainen väkivalta ja sorto loukkasi häntä, ja tässä oli hänen

edessänsä mies, joka haasteli hänelle semmoisen kertomuksen

kärsimästänsä vääryydestä, että tästä syttyi hänessä epämääräinen

halu rangaista jotakuta. Tämä semmoisesta lähteestä vuotava

samatunteisuus suurensi Galdon kunnioitusta ja rakkautta Markoa

kohtaan ja saattoi hänen herkeämättä omistamaan huolensa tälle

suloiselle lapselle. Hänen karkea barbarilainen luontonsa ihastui

kummallisella tavalla tähän nuoruuden armauteen ja hempeyteen ja

Markus seisoi hänen edessään niinkuin jumala.

Uljaalla mielihyvällä ajatteli Markus tuota, että hän oli pelastanut

tämän urhean barbarilaisen. Hän oli tämän suojelia. Aina, kun hän ei

ollut isänsä seurassa, hän oli Galdon luona. Nämät molemmat nähtiin

melkein joka hetki päivästä kävelevän yhdessä, Galdus seuraten Markoa,

mihin hyvänsä tämä meni ja usein kantaen häntä hellästi sylissään.

Aikaa myöten hän kertoi Markolle, ettei hänellä ollut mitään sukulaisia

Britanniassa. Kaikki olivat kaatuneet sotaan ja hänen isänsä, viimeinen

jälellä oleva, oli kuollut Camaldunumissa, ennenkuin hän lähti

Britanniasta.

Eräänä päivänä hirveä tapaus pelästytti koko Romaa. Se oli Labeon

huvilan lähellä asuvan Pedanion murha. Murhamies oli joku hänen

orjistansa. Pedanius oli aina ollut mainittu julmuudestaan. Ensimäinen

esine, jonka Cineas oli nähnyt, kun hän tuli Labeon kartanoon, oli

Pedanion portilla ristiin naulittujen orjien kauhea kuva. Ei kukaan

Romalainen ollut niin julma kuin hän. Suuri vääryys oli aikaan

saattanut tämän hirmutyön. Muuan hänen orjistansa, joka monen vuoden

kuluessa oli säästänyt rahaa ostaaksensa itseänsä vapaaksi ja jo oli

maksanut suuremman osan, havaitsi, ettei hänen ahne isäntänsä

tahtonutkaan pysyä kaupassa. Tämä vaati suurempaa summaa, joka yhdessä

maksetun kanssa olisi tehnyt enemmän, kuin mitä alusta oli pyydetty.

Olisi vielä mennyt viiden vuohen työ tämän maksamiseen, eikä sittenkään

ollut varmaa, että hän pääsisi vapaaksi. Mies vaipui raskaimpaan

alakuloisuuteen ja päätti viimein kostaa. Sydän-yönä hiipi hän Pedanion

makuuhuoneesen ja pisti hänen kuoliaaksi. Aamulla löydettiin ruumis,

tikari vielä haavassa.

Likiseutu ja kaupunki täyttyivät kauhulla. Eikä ainoastaan tämän

salamurhan, vaan sen seurausten tähden; sillä laki sääsi, että

tämmöisessä tilassa kaikkien orjien ilman eroituksetta piti kuoleman.

Koska nyt löytyi neljä sataa orjaa kartanossa, tämmöinen lamanansa

tapahtuva teloitus loukkasi itse Romalaisiakin. Roman väestö, joka

sääli näin monta viatonta ihmistä, vastusti tätä menetystä niin

suurella kiivaudella, että oltiin miltei täydessä kapinassa. Hirnuisin

levottomuus vallitsi Romassa. Asia otettiin puheeksi senatissa ja

muutamat pitivät kansan puolta; mutta enimmät, joilla itsellä oli orjia

ja jotka kenties eivät suuresti luottaneet näitten uskollisuuteen,

tahtoivat noudattaa lakia sen suurimmassa ankaruudessa. He väittivät,

ettei enään olisi mitään turvallisuutta ja että valtion etu vaati, että

kaikki surmattaisiin.

Kuolemaan tuomittujen lukumäärä, heidän ikänsä ja sukupuolensa ja

suurimman osan ilmeinen viattomuus synnytti sääliä senatin

jäsenissäkin, vaan laista ei poikettu. Mutta kansassa nousi orjien

hyväksi suurempi melu kuin milloinkaan ennen. He ryhtyivät aseisin,

täyttivät kaupungin telmeellä ja estyttivät teloitusta.

Labeo oli niitten puolella, jotka vaativat lempeää menetystä ja hän

kuuli kauhulla senatin päätöksestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään.

Nero oli määrännyt, että laki piti pantaman toimeen. Hän päätti

surkeilematta saattaa sen perille. Hän lähetti ulos julistuksen

asiasta, käski täyttää kadut sotamiehillä, jolla tapaa kansa

hillittiin, ja keskellä koko kaupungin kammoa kaikki orjaraukat

mestattiin. Se on kummallinen asia, että yksi senatoreista todella

tahtoi, että myöskin kaikki vapautetut orjat surmattaisiin; mutta Nero,

joka sattui olemaan sillä leppeällä mielellä, johon hän välisti joutui,

kielsi sitä tekemästä ja arveli, että jos kohta oli oikein, että vanhat

lait koko ankaruudessaan säilytettiin, se oli väärin, että niitten

kovuutta karaistiin.

Koko tämä tapaus kolkostutti Labeon asunpaikkaa. Tuossa oli aina

Pedanion huvila näkyvissä ja aina se muistutti tästä inhottavan

kauheasta teosta. Helena havaitsi, ettei hän enää voinut levossa asua

siinä ja pyysi puolisoansa, että he muuttaisi johonkuhun muuhun

paikkaan, jota eivät tämmöiset hirvittävät muistot saastuttaisi.

Markoonkin oli tämä aivan syvästi koskenut. Hänen tarkka

oikeudentuntonsa saattoi hänen kipeimmällä tavalla tuntemaan mestauksen

armottoman julmuuden, eikä hän koskaan kävellyt lähellä sitä rajaa,

joka eroitti molemmat kartanot. Hän pysyi aina kartanon toisella

äärellä eikä koskaan kammoomatta katsonut tätä paha-enteistä paikkaa.

Useat asiat kiusasivat hänen lempeätä luontoansa ja antoivat hänelle

tietoa maailman kurjuudesta ja vääryydestä. Gladiatorein kärsimiset,

Galdon ja hänen maanmiestensä näkemät vääryydet ja tuo kauhea,

eroitusta tekemätön kosto, jonka saaliiksi orjat olivat joutuneet,

rasittivat hänen herkkätunteista mieltänsä. Hän teki taas usein tehtyjä

kysymyksiänsä: "mikä tekee Romalaiset niin julmiksi? -- eikö heissä ole

minkäänlaista sääliväisyyttä?" Moneksi päivää kuvautui hänen

kasvoissansa semmoinen yksitotisuus ja raskasmielisyys, jota ei ennen

ollut hänessä nähty ja hänen murheellinen katsantonsa todisti jotakuta

suurta sisällistä ahdistusta. Näytti siltä kuin hänen hennokas

ruumiinluontonsa olisi nääntynyt elämän pimeimpien kysymysten alla,

jotka liian varhain asetettiin hänen eteensä.

Tämmöisissä tiloissa Markus välisti puhui Galdon kanssa ja kertoi

hänelle kaikki tunteensa; ei sentähden, että Galdus oli hänelle

kalliimpi kuin kukaan muu, vaan sentähden, että tämä oli tiedossa häntä

heikompi. Hän ei voinut niin vapaasti jutella tämmöisistä asioista

isänsä eikä äitinsä eikä Cineaan kanssa. Hän ajatteli, että he kenties

katsoisivat kaikki lapselliseksi. Mutta niin ei Galdus. Galdus uskoi

kaikki, mitä hän sanoi. Galdus katsoi kunnioituksella hänen puoleensa.

Sen vuoksi hän haasteli kaikki tunteensa Galdolle; ja vaikkei tämä

osannut niin hyvin hänen kieltänsä, että hän olisi ymmärtänyt kaikki,

voi hän kuitenkin helposti käsittää ne suuret ja yksinkertaiset

oikeuden ja kohtuuden totuudet, jotka Markus hänelle lausui. Eikä ollut

mikään tavan määräämä käytös vääristänyt tätä oikeudentuntoa. Toinen

oli lapsi, toinen barbari, ja heidän oli siis kantansa samanlainen, kun

molemmat vielä olivat luonnon helmoissa ja kaukana kujeista ja

juonista.

Mutta Markon mielenliikutus ei jäänyt hänen vanhemmiltansa

havaitsematta. He luulivat, että hänen terveytensä pilaantuisi, jos hän

peräti kauan ja alinomaa tätä hirveätä asiata mietiskelisi; ja tämä

enensi Helenan halua muuttaa muualle.

Labeo ei ollut vastahakoinen. Hän oli ruvennut melkein yhtä mittaa

käymään hovissa. Nero suositteli häntä erinomaisessa määrässä, sanoi

häntä aina Herkuleeksi ja yleisesti hoettiin, että hän oli aiottu

suureen valtaan ja arvoon. Kaikki nämät tekivät hänen taipuisaksi

hankkimaan itsellensä kartanoa kaupungissa; ja sillä tavoin koko perhe

useitten kuukausien perästä tuli Romaan.

Asuntopaikan muutos vaikutti hyödyllisellä tavalla Markoon. Kartano oli

jalo rakennus keskellä puutarhoja Esqvilinon kunnaan rinteellä. Sen

katolta oli avara katsanto kaupunkiin. Galdon kaivatessa Markus

mielellään tahtoi kävellä kaduilla, pitkin meluavaa ja väestä kuohuvaa

Suburraa, taikka hälisevällä, vireällä Forumilla. Hän muisti vielä nuot

hirmuiset tapaukset, jotka olivat niin tuskastuttaneet häntä, mutta

kuitenkin himmeämmin. Aikaa voittain vetivät toiset asiat hänen

huomionsa puoleensa ja ystävänsä Galdon kanssa hän useasti puhui ison

pääkaupungin ilmiöistä.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat Romaan, oli imettäjä täydellisesti

toipunut ja oli nyt yhtä terve kuin koskaan ennen. Hänen suloiset,

kirkkaat kasvonsa saatiin vielä kerta nähdä perheen naisten joukossa.

Ne monet keskustelut, jotka hän oli pitänyt emäntänsä kanssa, olivat

synnyttäneet todellisen ystävyyden, jossa imettäjän orjatila ei tullut

Helenan mieleenkään. Uusi side oli myöskin heidän välillään punoutunut

Helenan taipuvaisuudesta Kristin uskoon. Imettäjän ylevät ja puhtaat

tunteet saattoivat hänen mitä viehättävimmällä tavalla esittelemään

emännällensä sen käsikirjoituksen jumalallisia opetuksia, jonka hän oli

saanut.

Cineaan ja hänen sisarensa suuri samamielisyys johdatti heidän

ehtimiseen toinen toisensa seuraan. Cineas ymmärsi Helenan. Hän taipui

tämän tunteisin. Kun Helena puhui Kristin uskosta, näytti hän olevan

uutelias tietämään, kuinka se oli vaikuttanut häneen. Cineas sanoi,

että tämä uskonto seisoi ihmeen ihanana heidän kaikkien edessään ja

että se kenties viimeiseltä oli juuri se, jota he etsivät. Mutta vaikka

sen opit olivat ihmeellisellä tavalla koskeneet häneen, löytyi hänestä

kuitenkin paljon vastuksia.

Helena puhui tästä aineesta semmoisella ihastuksella, jota hän ei

koskaan ennen ollut osottanut; ja he olivat niin yhdenkaltaiset, että

Cineas aina joutui samaan mieli-alaan, jopa toisinaan otti osaa Helenan

riemuunkin siitä, että tämä viimein oli päässyt totuuden perille.

"Kuinka minä iloitsen, kallis sisareni", hän lausui, "että sinä olet

löytänyt, mitä olet halannut. Minä puolestani koetan tutkia asioita

tarkemmin kuin sinä. Minä punnitsen monelta taholta joka kysymystä.

Kenties sinä olet oikeassa, mutta minä en voi luontooni mitään; paitsi

sitä olisi minulla paljon lausuttavaa, mutta minä en henno häiritä sitä

levollisuutta, jonka olet saavuttanut."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Helena antoi hänelle sen

käsikirjoituksen, jonka hän itse oli niin suurella liikutuksella

lukenut. Hän otti iloisesti vastaan sen ja käytti monta kuukautta sen

lukemiseen, kunnes kaikki sanat ja opit olivat hänelle tutut.

"Minä tunnen, että olen puoleksi kristitty", sanoi hän kerta; "ja

jollen kokonaan siksi muutu, ammennan kirjasta kuitenkin aatteita,

jotka eivät milloinkaan minulta unhotu. Siinä löytyy lauseita, joita

sopii sanoa jumalallisiksi ja jotka näyttävät sisältävän kokonaisten

filosofiallisten järjestelmien loppujohteet ja päätökset."

"Minä en voi muuta kuin uskoa, että jumala oli lähettänyt tämän

kummallisen miehen sanansaattajaksi tähän kansaan, sitä opettamaan. He

eivät odottaneet hänen kaltaistansa; he vartoivat aivan toisenlaista,

niinkuin Isaak usein on minulle kertonut."

"Hänen elämänsä ihmeyttää ja kummastuttaa minua. Minä olen aina

koettanut ajatuksiani ohjata tosi-filosofialliseen suuntaan ja niin

välisti itsekseni kuvailla, mimmoiseksi sellaisen olennon

filosofiallinen elämä muodostuisi. Minä olen tuntenut, että hän

halveksisi kaikenlaista jokapäiväistä latelemista ja kääntyisi

ainoastaan ymmärryksen puoleen, mutta ei tunteitten. Minä näen tässä,

mikä on enempi kuin itsekseni olen kuvaillut: minun epäselvän

kehäykseni todellisen sisällön; tihkeän, täysinäisen olennon minun

miettimäni heikon varjon sijasta."

"Minä en tiedä, mitä ajatella hänen ihmetöistänsä; mutta, jos ne ovat

todenperäiset, ovat ne sitä lajia, kuin niitten tulee olla. Niillä ei

koskaan pyydetty yleisön hyväksymistä; niitä ei koskaan tehty

kummastuttamista varten. Vaan ne tehtiin ihmisten hyväksi -- sairaitten

parantamiseksi, surevien lohduttamiseksi. Tämä oli Sokrateen todellinen

luonne ja hänen elämänsä varsinainen laatu -- käyminen kaikkien

ihmisluokkien joukossa, kansan edun harrastaminen. Hän laimin löi omat

asiansa ja uhrasi itsensä kokonaan lähimmäistensä hyväksi. Minun täytyy

kuitenkin myöntää, että minä havaitsen tässä juutalaisessa opettajassa

jotakin enemmän intomielistä, kuin meidän kreikkalaisessa

opettajassamme -- jotakin enemmän hellää, enemmän sääliväistä, enemmän

jumalallista. Ennen kaikkia on hänessä jotain enemmän varmaa. Niinkuin

kirja itsekin sanoo, hän puhuu semmoisen tavalla, jolla on taattu arvo.

Hän julistaa, mitä hän tietää todeksi. Sokrates antaa viittauksia ja

todistelee ja lausuu harvoin mitään varmaa. Hän noudattaa

kieltoperäistä keskustelutapaa; mutta juutalainen opettaja sanoo aina

suorastaan, mitä mikin on."

"Tästä syystä tunkeekin kaikki, mitä hän sanoo, suorastansa sydämeen ja

mieleen. Muutamat sanat toimittavat semmoisen asian, jonka

umpimääräiseen selittämiseen Sokrates jo panee paljon puhetta. Hän

kuvailee myöskin jumalaa ylevämmällä tavalla. Hän sanoo suoraan,

että korkein olento on meidän isämme ja kohdastaan rakastaa

luontokappaleitaan. Tämmöistä Sokrates ei koskaan sano. Minä käsitän

tämän, kallis sisareni; minä hyväksyn tätä; minä tahdon pitää sitä

syvällä sydämessäni, niin kauan kuin elän; ja vaikka en olisi oppinut

mitään muuta sinun kirjastasi, olen kumminkin keksinyt tämän ja tässä

suuressa opissa riemuitsen."

"Minä en voi kertoa sinulle kaikkia ajatuksia, jotka ovat täyttäneet

mieleni, sitten kuin lu'in tämän kirjan. Koko elämäni näytti

muuttuneen. Kaikki mitä ikinä olen lukenut, näytti taas palaavan

mieleeni; ja lempirunoiliani jaloimmat laineet näyttivät viriävän

muistissani ja asettuvan näitten sanojen äärelle, ujostellen, koska he

eivät vertoja vetäneet. Kaikkein enimmän minä ajattelin Prometheyn

sanoja. Kuinka usein minä olen maininnut tätä luonnetta ihmishengen

korkeimmaksi kuvaukseksi; mutta minä en milloinkaan luullut, että

koskaan saisin lukea kenenkään todellisen ihmisen elämänkertomuksen,

joka itse oli kaikki, mitä minä Prometheyssä ihmettelin, jopa vielä

enemmänkin."

"Kun lu'in tuosta tuskan kuolemasta, minä muistin monta kohtaa tästä

runoelmasta, jotka näyttivät sopivan verrattavaksi. Sinä tunnet ne

hyvin, sillä kuinka usein olemme niitä yhdessä lukeneet ja laulaneet!

Kuinka minä tunsin, että voin sanoa tälle kärsijälle tämän kööri-laulun

ylevillä sanoilla:

"Vavisten näen sua kiusattavan

Tuskilla tuhansilla

* * *

Koska kuolevaista rakastit

Jalosti lemmellä liiallisella!"

"Niin; siinä toiseen kertaan nähtiin kaikki, mitä Aiskhylos on tuonut

eteemme -- olento, joka rakastaa ihmisiä, joka tekee hyvää heille, joka

kärsii heidän puolestansa, joka kantaa korkeimman olennon

käsittämättömän vihan. Mutta Aiskhylon korkein olento on hirmuvaltias,

sillä välin kuin tämä kärsivä aina puhuu rakkaudestansa."

"Kun minä näen hänen nääntyneenä yrttitarhassa, johtuu Prometheyn

valitus mieleeni:

"Kun kuolevaisille ma hankin kunniaa,

Ikehen alle sallimuksen ankaran

Ma jouduin."

"Mutta minä havaitsen, että tässä juutalaisessa opettajassa asuu monta

vertaa jumalallisempi henki; niin suuressa määrässä, että tämä

vertaaminen käy mahdottomaksi; ja kun Prometheyn sanat ovat johtuneet

mieleen, enempi ajatteleminen näyttää, että yhtäläisyys on ainoastaan

osittainen. Kuitenkin on tässä paljon, jota sopii muistaa. Kun uhri on

ristiin naulittu, hänen vihollisensa pilkaten ivaavat häntä ja

muistuttavat meitä Kraton sanoista Prometheylle:

"Sä jumaloilta oikeudet ryöstäen

Ne tuhlaat noille päivän olennoille vaan!

Voivatko nämät vaivojasi huojentaa?"

"Tässä ilmestyy sama ylenkatse, jota näen kerrottavan sanoissa: 'muita

Hän autti, itseänsä Hän ei voi auttaa.'"

"Ja samoin myöskin, kun minä näen tämän viattoman uhrin, tämän pyhän ja

jumalallisen olennon hänen tuskissansa, lausun niitten sanat, jotka

katselivat Prometheytä:

"Näen sun, Prometheys,

Ja silmäni kauhistuupi,

Se peittyvi kyynelpilveen,

Katsoessain, miten ruumiis nääntyy

Näin tuskissaan, kalliohon

Vahvoin kahlehin kiinnitetty."

"Ja kun he vielä lausuvat:

"Ma itken sun kurjaa kohtaloas, Prometheys!

Silmistäni kyynelvirrat

Alituiset viljoin vuotaa

Näin poskia kastutellen."

"Niin molemmat kärsivät rakkaudesta ihmisiä kohtaan:

"Tän tuskan sait ja rakkaudestas

Ihmistä kohtaan."

"Mutta minä huomaan suuren eroituksen näitten molempien kirjain, tämän

kreikkalaisen runoelman ja juutalaisen kertomuksen välillä. Toisen

mukaan on korkein olento kauhea hirmuvaltias, mutta toisen hellä ja

rakastava isä; edellinen synnyttää pelkoa, jälkimäinen herättää

rakkautta."

"Kaikkein enimmin, sisareni, minuun on koskenut noitten tapausten

tragillinen luonto, jotka seurasivat tämän mystillisen miehen kuolemaa:

taivasten pimeneminen, maanjäristys ja kaikki muut kohtaukset, jotka

todistavat, että itse luontokin sääliä tunsi. Samoin Prometheyssä

luonto ottaa osaa ja kaikki sukukunnat yhtyvät yleiseen vaikeroimiseen:

"Ylt' ympärillä

Koko maa jo vaikertaapi,

* * *

Yhtyvätpä kaikki kansat

Pyhän Aasian puoll' asuvaiset

Murhees raskaan huokauksiin;

Kolchiin asujatkin, immet

Taisteloissa urholliset,

Sekä Skythain heimokunnat

Tuolla äärillä maailman Maiotin luona;

Arabiankin urhot ovat,

Kaukason portin vartiatkin

Korkeassa linnassansa,

Jotka tuimasti taisteloon rientävät keihäinensä."

"Sinä tiedät, kuinka 'opettajan' aina oli tapa sanoa, että kaikkein

jumalallisin kohta Sokrateen elämässä oli se, kun hän antoi anteeksi

vihollisilleen. Tätä minäkin aina katselin samalta kannalta. Minä

mielistyin täydelleen tämän miehen majesteetilliseen, jumalan

kaltaiseen luontoon, tämän miehen, joka niin voitti inhimillisen

heikkouden, että hän kääntyi niitten puoleen, jotka silloinkin paloivat

koston himoa ja lausui heille vasten kasvoja, että hän antoi heille

anteeksi. Nämät sinäkin hyvin tunnet, sillä samat opit esiteltiin myös

sinulle ja sinä olet tottunut katsomaan asioita samoilla silmillä kuin

opettaja. Sinun on siis helppo ymmärtää, kuinka koko minun luontoani

väräytti, kun pääsin siihen kohtaan tämän kummallisen miehen

kärsimisessä, jossa hän rukoilee jumalaa antamaan anteeksi

vihamiehilleen. Tämä korkeimmalla kunnialla seppelöitsee hänen ylevää

elämäänsä. Ei olisi ollut ihmeellistä, jos tämmöisessä ruumiillisessa

kivussa jotain koston himon kaltaista olisi hänessä ilmestynyt ja jos

nuot suuret tuskat olisivat pakoittaneet häntä huutamaan kostoa hänen

julmille vihamiehilleen. Mutta hänessä ei ollut mitään senkaltaista;

hänessä ilmestyi jotakin korkeampaa -- hänessä ainiaan asui sama

rakkaus ihmisiä kohtaan, joka oli ollut omituinen hänen elämällensä; ja

hän puolusti heitä, sanoen, etteivät he ymmärtäneet, mitä he tekivät."

Tämmöinen oli Cineaan uskontunnustus. Hän lausui sen suoraan, suuresti

liikutettuna ja niin totisena, että selvään näkyi, että kirjan

lukeminen, jonka Helena oli lainannut hänelle, oli vaikuttanut koko

hänen olentoonsa. Helena ei virkkanut sanaakaan; eikä hän rohjennut

millään lailla Cineasta keskeyttää. Hän toivoi, että Cineas päättäisi

nämät kaikki sillä ilmoituksella, että hän oli löytänyt kaikki, mitä

hän ikinä oli etsinyt. Cineaan tunteitten ilmeinen syvyys liikutti

häntä itseä ja hän toivoi, että he riemulla yhdistyisivät tämän uuden

opin tunnustamiseen. Ja kun Cineas vihdoin herkesi puhumasta, Helena

siis lausui:

"Ja mitä sinä luulet tämän ihmeellisen olennon olevan? Luuletko

mahdolliseksi, että hän on kaikki, miksi kristityt häntä sanovat?"

Cineas oli vähän ajan ääneti.

"Minä tiedän kaikki, mitä kristityt uskovat, ja minä saatan sanoa,

etten vielä ole mikään kristitty. Kenties ei minusta koskaan kristittyä

tulekaan. Minä kerron sinulle, sisarelleni, mimmoinen minun nykyinen

ajatukseni on, sitä myöten kuin se minussa on selväksi muodostunut."

"Minä luulen, että tämä mies on toinen Sokrates, syntynyt muitten,

kenties etuisampien asianhaarain vallitessa. Monen keskustelun kautta,

joihin olen joutunut Isaakin kanssa, olen saanut tietää paljon

Juutalaisista. He olivat kansakunta, jossa melkein joka hengessä

liika-intoisia uskonnollisia mietteitä rehotti. He olivat kovin vakavia

ja hurskaita, he kunnioitivat syvästi korkeinta olentoa, jonka he

luulivat aina olevan keskellänsä."

"Toiselta puolen me Athenalaiset aina olemme olleet vilkkaita, sukkelia

ja ivapuheisia, sekä suuresti rakastaneet toteen-näyttöjä ja

keskusteluita. Meidän suurella opettajalla oli meidän luontomme.

Keskustelut huvittivat häntä; hän oli hilpeä, leikkisä, näppärä

vastaamaan ja rakensi väitöksiänsä sillä suorakohtaisella tavalla, joka

on luonteenomainen sille kansalle, johon me kuulumme. Keskusteluissa

häntä ei voittanut kukaan, hänen sukkeluutensa oli verraton, hänen

ironiansa kaikkia kukistava. Hän oli suuri opettaja, mutta kokonaan

Athenan kaavainen."

"Mutta tämä juutalainen opettaja lähti vastikään juhlallisesta,

harvapuheisesta kansasta, joka oli taipusa kunnioitukseen, joka oli

tottunut jumalaa perin yleväksi ajattelemaan ja oli vakuutettu hänen

rakkaudestansa heitä kohtaan. Hän oli tämmöisen kansan oikea lapsi. Hän

oli juhlallinen, muihin vaikuttava, totinen, niinkuin he itse. Hän

puhui väittöperäisesti, niinkuin he, eikä kieltopuolisesti. Hän ei

koskaan epäselvästi määritellyt totuutta, hän julisti sen suoraan.

Lyhyeltä puhuen, hän oli juutalainen Sokrates, jollei tämmöinen lause

olisi itse suhteensa vastakkainen; elikkä hän oli, mikä Sokrates olisi

ollut, jos hän olisi ollut syntyänsä Juutalainen."

"On monta seikkaa, joita minä en voi ymmärtää, erittäin mitä hänen

ihmetöihinsä ja niitten luontoon tulee. Sokrates vakuutti suoraan, että

hän oli jumalan lähettämä, aivan niinkuin tämä juutalainen opettaja;

mutta hän ei koskaan tahtonut käydä ihmetten tekiästä. Hänen

yliluonnollisen voimansa ainoa tunnusmerkki oli hänen 'suojeleva

henkensä' -- hänen daimoninsa. Mutta kenties oli parempi, ettei hänellä

skeptillisten Athenalaisten joukossa ollut voimaa ihmetöitten

tekemiseen. Tuo olisi varmaan ennen aikaa tehnyt lopun hänen

toimestaan."

"Tämmöiset ovat minun nykyiset mielen-vaikutukseni, kallis sisareni;

mutta monta vastusta on edessäni. Nämät minun tunteeni suittavat

muuttua. Mutta sinä tiedät, kuinka varovainen minä olen, mikä aito

Athenalainen olen, kuinka minä ensiksi kaikkia kohtia punnitsen,

ennenkuin uusiin mielipiteisin taivun. Usko minua kuitenkin, kun

vakuutan, ettei se, mitä olen tässä kirjassa lukenut, äkkiä minulta

unhotu. Minä tunnen nytkin, että se kummallisella tavalla vaikuttaa

minuun."

Näitä oli tämä kirja Cineaassa aikaan saanut. Helena ei puhunut paljon,

sillä hän tiesi, että kaikenlainen yritys todistusten esiin tuomiseen

vaan vahvistaisi Cineasta niissä mielipiteissä, joita tämä ottaisi

puolustaaksensa. Hän jätti ennemmin veljensä itsekseen.