Amfiteateri.
Markus ei ollut koskaan käynyt amfiteaterissa ja hänen isänsä päätti
hankkia hänelle huvituksen, jonka hän luuli poikaa suuresti
miellyttävän. Sentähden Labeo eräänä päivänä vei hänen sinne. Se oli
ennen tuon mainion Colosseumin aikaa; mutta tämäkin rakennus oli
suunnattoman suuri, vaikkei sillä ollut jälkeläisensä kokoa.
Kun he astuivat sisään ja istuutuivat, heille ilmaantui kummallinen
näky. Kaikkialla heidän ympärillänsä oli lukemattomia istuimia,
täynnänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, kaikensäätyisiä ja kaiken-ikäisiä.
Alemmilla istuimilla siaitsivat ylhäisemmät kansaluokat samalla kun
alhaiso oli tuonnemmaksi asettunut. Rakennuksen toisessa päässä nähtiin
keisari koroitetulla paikalla.
Useita miekkailuita oli jo pidetty, ja kun he tulivat sisään, oli juuri
lyhyt loma-aika. Pian alkoivat miekkailut uudestaan. Muutamia
likikätisiä taisteluita toimitettiin erilaatuisilla aseilla. Ensimäinen
ottelu loppui niin, että toinen taistelioista pisti toisen sydämen
puhki. Markus näki veren purskahtavan esiin; näki miehen kaatuvan
kuoliaaksi; kuuli mieltymyshuudot kaikkialta ympäriltänsä.
Hän painoi kasvonsa isänsä käsivartta vastaan ja häntä hirvitti.
"Isä, minä tahdon mennä kotiin."
Hän lausui nämät sanat tuskin kuultavalla äänellä, kun hänen isänsä
kallistui hänen puoleensa kysyäksensä mikä häntä vaivasi.
"Minkätähden" Oletko sinä kipeä, poikaseni?"
"Olen; minä en saa katsotuksi, kuinka ihmisiä tapetaan."
"Vai niin! siinäkö kaikki?" lausui Lateo levollisesti. "Se ei tee
mitään. Tähän sinä pian totut. Muista, että sinä sanoit, että sinusta
tulee urhoollinen soturi. Sinun tarvitsee nyt jo ruveta katsomaan,
kuinka ihmiset taistelevat ja surmaavat toisiansa. Sinä olet
Romalainen."
Markoa kauhistutti ja hän siirtyi likemmäksi isäänsä.
"No, rakas poikani, katso ylös. He miekkailevat."
Markus kokosi kaikki lapsellisen rohkeutensa ja pakoitti itsensä
katsomaan kiistakentälle. Mutta häntä ilvotti nähdä taistelevia miehiä,
jotka veristyneinä ja pölyttyneinä tappelun tuimuudessa huokasivat ja
vaikeroivat. Taas häntä pudistutti ja hän kätki kasvonsa isänsä rintaa
vastaan.
"Minä en julkene! Oi, minä en julkene", hän nyyhkytti.
"Älä nyt, oma poikaseni, minä tiedän ettet sinä ole mikään pelkuri",
sanoi Labeo ison ajan perästä. "No, ole romalainen poika! Katso, kaikki
miehet ovat menneet pois ja he ovat nyt lähteneet tuomaan esiin petoja.
Koetappas katsoa tätä."
Taas nosti Markus kasvonsa ja näytti väkisin irroittavan ne heidän
suojapaikastansa sekä voimansa takaa pakoittavan silmänsä näkymöä
kohden.
Hän näki arenan edessänsä, siinä yhden miehen. Tämä mies seisoi
keskikohdalla, kasvot heitä päin kääntyneenä, ainoastaan lyhyt miekka
aseena. Hän oli soleva, harteakas ja runteva. Hänen rehtava ruumiinsa
toi esiin hänen uhkeaksi muodostuneet jäntäreensä. Hänellä oli vaaleat,
pitkät hiukset, jotka tiheinä suortuvina vyöryivät hänen päästänsä.
Hänen kasvoissaan ilmestyi vakavuutta ja rohkeutta ja kun hän katseli
yleisöä ympärillänsä, osotti koko hänen käytöksensä tyyntä ja uljasta
huolettomuutta.
"Minä tiedän kertoa sinulle kaikki hänestä", sanoi Labeo, aikoen
luovuttaa poikansa tunteet tuosta kauhusta, joka oli niin peräti
valloittanut hänen. "Minä tiedän kertoa kaikki hänestä. Hän on
Britannialainen. Meidän soturimme ottivat hänen kiinni ja lähettivät
hänen tänne muitten vankien joukossa. Hän on ollut jonkun ajan opissa
ja koko Roma on kiihostunut hänen tähtensä. Hänestä näyttää tulevan
oiva gladiatori."
Tässä kova kiljuna keskeytti Labeon. Se tuli _vivarium'ista_, jossa
pedot pidettiin suljettuina. Labeo luuli, että Markus säikähtyisi
tästä; mutta hänen ihmeeksensä kipelsi poika välkkyvin silmin hänen
jalkojensa luo ja vartoi innostuneena saadakseen nähdä, mistä se tuli.
Kiljuna toisensa perästä kuului.
"Etkö sinä pelkää?" kysyi Labeo.
Markus ei kuullut häntä. Labeo ei ymmärtänyt poikansa hienoa
arkaluontoisuutta. Ihmisveren näky -- ihmisten kuoleminen -- ne häntä
olivat kammottaneet.
Ennen pitkää joku rautaristikko paiskattiin auki ja tiikeri hypähti
esiin. Hän ei ollut moneen päivään saanut mitään ruokaa ja hänen
julmuutensa oli hirveä. Hän seisahtui tuokioksi hiiluvin silmin ja
pieksi kupeitaan hännällänsä. Silloin hän havaitsi Britannialaisen.
Hän rönkäisi kauheasti.
Britannialainen silmäili häntä levollisesti. Tiikeri syöksähti häntä
kohden. Viimein se kyyristyi ja karkasi sitten hirmuisella
huippauksella suoraan häntä vastaan.
Mutta Britannialainen oli varoillaan. Taitavasti väistäen hän kerran
lujasti iskeä sivahutti petoa. Tämä oli kuoleman isku. Kookas eläin
karjahti kauheasti ja kellistyi värähdellen hiekalle.
Ikäänkuin ukkosen jyrinä kaikkuivat äärettömän katseliajoukon
mieltymyshuudot. Markus yhdistyi muihin, taputtaen käsiänsä.
"Minun oma kelpo poikani!" sanoi Labeo ylpeästi. "Tiesinhän minä, että
sinä vihdoin mieltyisit tähän."
"Kyllä; mutta en silloin, isä, kuin ihmisiä tapetaan! Se on liian
kauheata."
"Odota ja katso", lausui Labeo.
Tiikerin ruumis vietiin pois ja taas kiinnitti aukenevan rautaristikon
kirskuna kaikkien huomion. Tällä kertaa se oli leijona. Hän astui esiin
verkalleen ja katseli ympärillensä arenalle ikäänkuin hämmästyneenä.
Hän oli mitä isoimpia laatuansa -- oikea jättiläinen kooltaan -- ja
häntä oli kauan säästetty jotakuta etevää vastustajaa varten. Hänessä
näytti olevan kahden semmoisen eläimen vastus kuin edellä käynyt
tiikeri. Hänen vieressään oli Britannialainen niinkuin lapsi.
Leijona oli kauan nähnyt nälkää; mutta ei hän osottanut semmoista
raivoutta kuin tiikeri. Hän juoksi vitkalleen arenan poikki ja kokonaan
ympäri sitä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin pääsöpaikkaa. Havaiten
itsensä joka puolelta saarretuksi, hän palasi jälleen keskikohdalle ja
painaen suunsa aivan lähelle maata, hän laski niin kumajavan, niin
kaikkuvan, niin kestävän ärjynän, että koko aimfiteateri siitä järkkyi.
Britannialainen ei liikahtanut. Ei mikään jäntäre hänen kasvoissansa
vavahtanut. Hän piti päänsä pystyssä, vartoen, miekka tanassa. Viimein
kääntyi leijona kokonaan häntä päin ja peto ja miekkailia seisoivat
silmästä silmään toinen toistansa katsellen. Mutta ihmisen tyven
katsanto näytti tuskauttavan ja vimmastuttavan eläintä. Hän ammahti
takaisin, karvojansa ja häntäänsä pöyristyttäen; ja harjaansa pudistaen
hän lyykistyi alas hirmuista hpökkäystä varten. Summaton kansajoukko
istui kuin lumottuna. Tässä olikin näky, jonka vertaista ei usein
nähdä. Leijonan tumma haamu töytäsi eteenpäin; mutta taas heittäysi
gladiatori, niinkuin äskenkin, syrjään ja lyödä jämäytti. Mutta tällä
kertaa miekka sattui johonkuhun kylkiluuhun. Se heltesi hänen
kädestänsä. Leijona oli vaan vähäisen haavoitettu; eikä isku muuta kuin
ärsytti häntä hurjimmilleen.
Ei Britannialaiselta kuitenkaan tänä kamalana hetkenä hiukkaakaan hänen
kylmäkiskoisuudestaan kadonnut. Aivan aseetonna hän seisoi leijonan
edessä, päällekarkausta odottaen. Kerta toisensa perästä leijona
hyömäsi häntä vastaan; mutta taitava gladiatori väisti aina, koettaen
sukevilla liikunnoillaan päästä siihen paikkaan, jossa hänen aseensa
oli ja saada sitä haltuunsa. Uskollinen miekka kädessänsä hän nyt
vartoi nyt viimeistä ryntäystä. Niinkuin ennen leijona tulla tuoksahti;
mutta tällä kertaa Britannialainen tähtäsi oikein. Miekka kävi sen
sydämeen. Kauhea peto kaatui, tuskissansa sinne tänne väänneksien.
Kavahtaen uudestaan kämmenilleen, hän riensi arenan poikki ja vielä
kerran karjuen hän kaatui kuoliaaksi sen rautaristikon luo, jonka
kautta hän oli tullut.
Mutta gldiatoria, vaikka hän oli voittanut, olivat nämät ponnistukset
raukaisseet. Hän laskeusi alas, nojautuen käsivarttansa vastaan ja
katsoen maahan päin. Hänen raskaan hengityksensä voivat katseliat
istuimiltaan asti kuulla. Sillä tuossa kauheassa ottelussa oli leijona
tuskin suonut hänelle hengen vuoroa, ja hän oli nyt kovasti uupunut.
Mutta Romalaiset eivät koskaan tunteneet sääliä. Palveliat tulivat
esille ja niitten joukossa kypärällä ja miekalla varustettu mies. He
heittivät yhden verkon ja kolmikärjen Britannialaiselle, jättäen hänen
uuden vastustajan haltuun.
Tämä oli tuo aseellinen gladiatori. Hän oli Afrikalainen, yhtä vantera
kuin Britannialainen ja ruumiiltansa yhtä notkea. Ei ollut mitään
surkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes
käsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen,
että taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta
mitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres.
Voivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja
kolmikärkeen. Hän ei ollut kolmatta taisteloa odottanut ja hänen
ryhtinsä näytti lannistuvan. Hän jännitti kuitenkin voimiansa ja
viskasi verkon vastustajaa kohden. Se ei tavannut. Britannialainen
alkoi nyt juosta, Afrikalainen seurasi. Tämä oli mitä tavallisimpia
arenan taisteloita; ja jollei Britannialainen olisi ollut uuvuksissa,
olisi hän kenties voittanut. Mutta hän juoksi hitaasti, koettaa
selvittää verkkoansa uutta heittoa varten. Raittiina ja vikkelänä pääsi
Afrikalainen joka askeleella vähän likemmäksi. Lopulta Britannialainen
kääntyi ja nosti verkkonsa sitä nakatakseen. Silmänräpäys aikaa, ja jo
survaisi Afrikalainen miekkansa hänen kylkeensä. Britannialainen
kaatui.
Äkkiä kuului iso, huikea huuto. Se oli Markon suusta. Hän heittäysi
isänsä syliin.
"Oi, pelastakaat hänet! pelastakaat hänet!" hän huudahti. "Viekäät
hänet pois! pelastakaat hänet!"
Labeo koetti viihdyttää häntä, mutta turhaan. Surunsa innoissa poika
hylkäsi hänen hyväilyksensä ja huusi vaan niin kuin ennen: "pelastakaat
hänet!" Labeo otti sen vuoksi Markon käsivarrellensa ja jätti paikkansa
katsoakseen, saisiko hän jotain aikaan.
Tällä välin makasi Britannialainen samalla paikalla, johon hän oli
kaatunut, Afrikalainen kumartuneena hänen puoleensa. Tämä oli niitä
tapauksia, jossa katseliain tuli ratkaista voitetun kohtalo.
Afrikalainen katsoi ylös. Hetken perästä myöskin Britannialainen
vaivoin kohotti itseänsä ja nojausi käsivarttansa vastaan. Mutta
hiljalleen vaipui hänen päänsä hermotonna takaisin ja
"Kyljestä hiljaa vuoti veripisarat."
Kaikkuvat suosiohuudot tervehtivät Afrikalaisen voittoa, ja joku aika
kului, ennenkuin ne heikkenivät. Noitten tunnottomien katseliain
hallussa oli urhoollisen miehen kohtalo. Se päätettiin pian. Näissä
katselioissa oli syntynyt korkea ajatus Britannialaisesta. Siitä oli
pitkä aika kulunut, kuin he olivat nähneet semmoisen voiton pedoista,
kuin hän oli näyttänyt heille. Tämä leijona, jonka hän oli tappanut,
oli ollut kaikkien gladiatorein kauhu. He eivät tahtoneet kadottaa näin
hyvää miekkailiaa. Hänen tarvitsi elää; hänen tarvitsi vielä huvittaa
heitä. He tahtoivat antaa hänen tointua hänen haavastaan, jos hän
kykeni. Kun siis Afrikalainen katsoi ylös, hän näki kaikkien käsillään
osottavan, että Britannialainen saisi elää. Hän kääntyi huolimattomasti
pois ja esille tulevat palveliat nostivat ylös haavoitetun ja kantoivat
hänen pois.
Labeota itseä oli viimeinen taistelo inhottanut. Hän oli viettänyt
suuren osan elämästänsä muissa maissa; mutta vaikka hän kyllä oli
tottunut amfiteateriin, ei hän kuitenkaan voinut muuttua sen
ainaiseksi käviäksi. Hän ei ollut saavuttanut tuota oikeata
kylmäkiskoista julmuutta, joka oli omituinen tavallisille katselioille.
Britannialainen miellytti häntä ja hän päätti tehdä tämän hyväksi, mitä
hän voi.
Yhdessä Markon kanssa astui hän alempia käytäviä myöten, siksi kuin hän
tuli gladiatorein puolelle. Kun hän tuli sisään, sekanainen näky
ilmestyi hänelle. Yltympäri oli gladiatoreja, mitkä nauraen, mitkä
riidellen, mitkä viiniä juoden. Hän nosti poikansa syliinsä ja kysyi
muutamilta lähellä seisovilta, missä Britannialainen oli. Hän ei
tietänyt, kuinka asia arenalla oli päättynyt; mutta hän arvasi, että
Britannialaista ehkä oli säästetty, koska hän oli liian hyvä
tuhlattavaksi. Ne miehet, joita hän oli puhutellut, viittasivat
huolimattomasti toiseen nurkkaan. Avaten itselleen tietä väki-tungon
läpitse, meni hän sinne ja löysi sen, jota hän oli hakenut.
Hän oli tylysti viskattu yhteen loukkoon permannolle, että hän olisi
poissa tieltä, ja oli jätetty aivan itsekseen. Ei kukaan pitänyt
hänellä väliä eikä koettanut tyrehyttää hänen haavojansa. Kun Markus
näki hänet hänen kurjassa tilassansa, hän päästi kestävän, matalan
huudon. Hän pyrki maahan isänsä sylistä ja tarttui gladiatorin käteen.
"Oi isäni, kuinka kovasti hän kärsii! Tokko hän kuolee? Etkö sinä tahdo
pelastaa häntä? Kuinka tuo on hirmuista tappaa häntä! Pelasta hänet,
armas isäni! Voi katso, kuinka veri vuotaa hänestä ja kuinka vaalea hän
on! Ja hänen silmä-parkansa ovat kiinni!"
Gladiatori avasi puoleksi silmänsä; ja kesken hänen tuskaansa kajasti
hänen kasvoistaan hieno hämmästys siitä, että joku ajatteli häntä.
"Oi isäni", lausui Markus kyynelsilmin, "etkö tahdo toimittaa häntä
pois? Sinä tahdot pikkuisen poikasi tähden. Jos sinä rakastat minua,
kallis isäni, ota hänet pois. Katso, kuinka kovasti hän kärsii!"
Koko hänen poikansa käytös -- tämän kyynelet, kiihkeä levottomuus ja
hellittämättömyys -- niissä oli enemmän, kuin Labeo voi vastustaa.
Paitsi sitä, vaikka hän oli romalainen soturi ja tottunut
verta näkemään, oli tässä näyssä jotain, joka loukkasi hänen
oikeudentuntoansa.
Niin kutsui hän heti muutamia vartioita luoksensa ja käski heidän viedä
pois Britannialaisen. Hänen arvonsa vaati kuuliaisuutta; ja vartiat
kantoivat haavoitetun gladiatorin toiseen huoneesen, jossa he laskivat
hänen oljille makaamaan.
"Lähettäkäät nyt joku tänne hänen haavaansa hoitamaan", lausui Labeo.
Ennen pitkää tuli muuan palvelia, joka tutki hänen haavaansa ja tukotti
sen yksinkertaisella tavalla.
"Isä", sanoi Markus, "Sinä et saa jättää häntä tänne."
"Kuinka niin? No, mitä minä voin tehdä?"
"Sinun täytyy ottaa hänet pois."
"Poisko? Mihin sitten?"
"Kotiin."
"Mitä minä gladiatorilla tekisin, kallis poikani? Minä en tarvitse
häntä itse edessäni miekkailemaan."
"No, ei -- minä tarvitsen häntä. Anna hänet minulle, rakas isäni. Minä
tahdon pelastaa hänen henkensä ja pitää häntä omanani."
"No -- sinulla on kummalliset mielijuohteet", lausui Labeo, "mutta
luultavasti minun täytyy tehdä, mitä sinä sanot."
"Katso -- hän näkee meidän -- hän tuntee, että me olemme hänen
ystävänsä", huudahti Markus innokkaasti.
Gladiatori avasi silmänsä puoleksi ja näytti himmeästi käsittävän
asian. Hän näki nuot suloiset lapsen kasvot rakkauden ja sääliväisyyden
kirkkaassa valossa; näki silmien loistavan hellästä osan-otosta, hänen
omiinsa kääntyneinä. Hän katseli kummastuneena näitä kasvoja. Oli
ikäänkuin uusi aate olisi syntynyt hänessä. Hän oli hämmennyksissä.
Markus tarttui taas hänen käteensä.
"Isä, kallis isäni, anna hänet minun omakseni. Etkö anna?" Sinä
pelastat hänen ja annat hänen minulle -- eikö niin -- ja otat hänen
meidän kanssamme?"
"No, ei nyt", lausui Labeo epäillen.
"Niin, mutta koska?"
"Minun täytyy ensiksi tavata muutamia ja kysyä; ja sitten, rakas
poikani, hankin minä hänen pois sinulle."
"Armas isäni, tiesinpä minä, että sinä suostuisit. Ja me kohtelemme
häntä hyvin", sanoi Markus, "ja hän paranee tästä kauheasta haavasta."
Koko ajan oli Markus pitänyt gladiatorin käden omiensa välissä ja
haavoitettu mies makasi häntä katsellen. Hänen kasvoissaan kuvautui
pian suuri lempeys hämmennyksen sijasta. Hän näytti ymmärtävän mitä
tarkoitettiin. Hän havaitsi, että tämä kirkas, kaunis olento anoi hänen
henkeänsä ja koetti pelastaa häntä hänen surkeasta tilastaan. Heikosti
ja hitaisella ponnistuksella nosti hän Markon hienon käden ylöspäin ja
painoi sen tuokioksi huuliansa vastaan. Iso kyynel puhkesi hänen
silmistänsä ja vieri hänen poskilleen.
"Oi isäni", sanoi Markus, "hän tietää, että minä olen suruissani hänen
puolestansa. Katso, hän on suudellut kättäni. Koska sinä tahdot noutaa
hänen pois tästä hirmuisesta paikasta?"
"Ei tänään", vastasi Labeo; "mutta minä puhuttelen heitä ja käsken
heidän kohdella häntä hyvästi; ja sitten kun hän vähäisen voimistuu,
minä tuotan hänen täältä."
Tämä näytti tyydyttävän Markoa. Hänen isänsä kutsui sitten palvelian,
joka oli sitonut Britannialaisen haavan, luoksensa ja pistäen vähän
rahaa tämän käteen, neuvoi hän, mitenkä haavoitettu mies oli
hoidettava, samalla sanoen, että hänen oli aikomus muutaman päivän
perästä muuttaa hänen pois, jos hän tointuisi. Palvelia arveli, että
hän kyllä tulisi terveeksi, ja lupasi tarkkaan noudattaa kaikkia Labeon
käskyjä. Tämän perästä isä ja poika menivät pois.
"Kallis isäni", sanoi Markus, kun he lähtivät, "mikä saattaa ihmiset
niin julmiksi? He haluavat nähdä verta. Kaikista näistä sydämeni
kipeentyy. Minä en tahdo koskaan tulla takaisin tänne. Ja minun tekee
niin kovin mieli saada tämä miesraukka pois kotiin. Kuinka hän kärsi!
Kuinka kauheata se oli! ja vaikka hän oli ollut niin urhoollinen! Oi
kuinka minä toivon, että hän pian paranee. Mutta mikä saattaa ihmiset
niin julmiksi?"
"No, eivät he ole julmia", vastasi Labeo, koettaen kiertää hänen
kysymystään. "Se on heidän tapansa. He ovat aina olleet semmoiset. Sinä
opit kyllä rakastamaan sitä, kun vanhenet."
"En koskaan", sanoi Markus kauhistuen; ja sitten vähän ajan perästä
lausui hän matalalla, nuhtelevaisella äänellä: "tokko sinä tahdot
opettaa minua yhtä julmaksi, armas isäni?"
Labeo näytti hämmästyneeltä. Lopulta hän lausui:
"Rakas poikani, kun sinä rupeat sotamieheksi, sinä ajattelet toisin."
"Mutta pitääkö sotamiehen olla julma? Ethän sinäkään ole julma. Sinä et
hennoisi kiusata hevosparkaa; enkä minä ole koskaan nähnyt, että sinä
olet pahoin kohdellut ketään. Minä tahdon olla niinkuin sinä; enkä minä
tahdo koskaan olla julma. Minä tahdon olla laupias. Tämän on imettäjä
minulle opettanut. Hän sanoo: 'autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat
laupeuden.'"
"'Autuaat ovat laupiaat'", toisti Labeo. "Se on viisas puheenparsi.
Niin, kallis poikani, ole niinkuin sinä tahdot. Sinulla on hyvä, jalo
sydän; enkä minä tuo sinua tänne toisten, ennenkuin itse haluat."