X.

Juutalaisen toivo.

Paljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin

päästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon

takaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi

paremmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen

levottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen

tointumistansa.

Kun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: "se on

kaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa

sinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa

tuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa."

Hän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa

perästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä

alttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen

itsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut

jätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo

vähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli

yksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin

pysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli

poistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen;

hän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto

taikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on

oikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi

tulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän

jumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan

näytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva.

Kaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla

tavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti,

kunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus,

että Jumala rakastaa.

Tämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys

ihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä

kohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan

alusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.

"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän

harrastaa sen onnea." Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka

hän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki

häntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut

meitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli

meidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo

olen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa."

"Lepo tulee kerta", hän lausui toisella erällä. "Kaikki suru ja kaikki

kaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä

tiedän, ettei hän lopulta hylkää minua." Hänen silmänsä täyttyivät

kyynelillä. "Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä

enemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut."

"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen

alainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä

tätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä.

Ennen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin,

kuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa!

Mitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa

kaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun

kotiin?"

Koti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen

imettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin

syntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti

hänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä,

jotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.

Tässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena.

Helenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän

oli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen

jumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia

kuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja,

jotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka

vavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä

kuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: -- Jumala rakastaa.

Hän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä

tavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen

hänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät

käyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja

pojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista

asioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta

Helena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.

Nämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena

puhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä

täyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat

toisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin

samanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja

rakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan

rakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin

kävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti

yhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin,

jotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita

samalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.

Kun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän

paljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein

hyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja

liiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka

vaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä

uusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen

oli mahdoton tätä käsittää.

Hän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että

ihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon

näkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän

semmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa

meille jotain varmaa.

"Mitä minuun tulee", hän jatkoi, "kun olin 'opettajan' johdatettavana

ja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta

elämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani

kaikki kunniakkaaksi -- minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä

rakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain

varmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani,

perhettäni ja isänmaatani kohtaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen,

kun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet?

Kaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka

järjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii

ainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä

taikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään

erityistä toimitusta.

"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies --

kunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa

perheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on

ollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun

sotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi

Caesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista."

"Mutta sinun laitasi on toisin", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä.

"Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä

kauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi

ruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän

vuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en

ole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen,

minun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin

kuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen."

Ei mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin

tämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla

tavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli

toistansa entistä rakkaammaksi.

Mutta vaikka Cineas ja Helena olivat sangen yhden luontoiset, löytyi

heissä kuitenkin erinkaltaisuutta. Cineas oli harras totuuden tutkija

ja etsi sitä kaikilta aloilta. Hän oli kuullut Julion johonkin määrin

selittävän Kristin uskoa, eikä hän kuitenkaan katsonut sitä hyväksi.

Hänen mielensä talletti runsaampia tiedon lähteitä kuin Helenan. Hän

mietti tyystemmin. Hän epäili ja oli kahden vaiheilla, silloin kuin

Helena oli varma. Se vaillinainen tieto, jonka Cineas oli saanut, jätti

hänet hänen entiseen asemaansa.

Sattumalta eräänä päivänä Isaakin luona ollessaan hän mainitsi

kristityistä jotain.

Isaak kohta osotti suurta mielenliikutusta. Cineas kysyi syytä.

"Minä vihaan heitä!" vastasi Isaak kiivaasti.

"Minkä vuoksi? Ei heissä ele mitään vihattavaa."

"On tosi-juutalaisen silmissä. He ovat väärän profeetan seuraajia, joka

tutkittiin valtiopetoksesta ja ristiin naulittiin. Mutta heidän pahin

vikansa on se, että he koettavat ryöstää meiltä meidän kalliimman

toivomme."

"Mitä tämä on? Mikä teidän kalliin toivonne on?"

"Itsenäisyytemme palauttaminen ja kaikkien ihmisten hallitseminen."

"Luuletko siis, että teidän Juutalaisten on mahdollinen päästä maailman

valloittajiksi?"

"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak juhlallisesti.

"Minä tiedän kaikki", lausui Cineas, "mitä teidän pyhät kirjanne tästä

lausuvat. Mutta juuri tämä asia on esteeksi minulle. Kuinka me

Kreikkalaiset voimme uskoa semmoista kirjaa, joka ainoastaan lupaa

tätä?" Hän muisti "opettajan" tutkimuksia, hänen kokemustaan ja

pettyneitä toiveitaan, mutta ei hän lausunut tästä mitään Isaakille.

"Jumala valitsi meidän", sanoi Isaak tyynesti ja ylevällä

pontevuudella. "Vuosisatoja takaperin jumala synnytti Abrahamin, meidän

isämme, josta me kaikki olemme siinneet. Kansakunta yleni tästä

miehestä -- jumalan ystävästä -- ja tämä kansakunta on aina seisonut

itsekseen, jumalan noudattajana ja hänen lempikansanansa. Koko meidän

historiamme on häneen kiinni kutoontunut. Hän on ollut meidän

johtajamme. Me olemme nyt poljettuina -- voitettuna kansana; mutta me

olemme olleet vielä suuremmassa sorrossa. Hän on tahtonut johdattaa

meitä semmoiselle tielle, joka näytti kolkolta."

"Sumu ja pimeys on hänen ympärillänsä,

Vanhurskaus ja tuomio ovat sinun istuimes perustukset."

"Kiistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

"Me olemme olleet orjuutetut, masennetut, vankeuteen kuljetetut. Me

olemme kärsineet onnettomuuksia, joihin jokainen muu kansa olisi

kukistunut. Mutta hän on ollut uskollinen. Hän on rangaissut meitä,

meitä jälleen luoksensa saattaaksensa. Rangaistuksen jälkeen olemme

aina palanneet hänen puoleensa ja sanoneet: 'ylistetty olkoon hänen

pyhä nimensä.'"

"Kaikkien näitten ohessa on hän ilahuttanut meitä ylevällä

lupauksellansa. Hän on kertonut meille, että vuosisatojen kuluessa

semmoinen aika tulisi, jolloin kaikki kärsimyksemme loppuisivat. Yksi

oli ilmestyvä, joka saattaisi meidän ainaiseen rauhaan. Hänen kauttaan

me voitonriemua viettäisimme. Hänen pyhä valtansa ulottuisi koko

maailman ääriin. Kaikki kansakunnat tulisivat hänen kauttansa

siunatuksi; niin, kaikki kansakunnat nimittäisivät häntä siunatuksi.

Silloin tämän korkeimman läsnä-oloa pyhässä kaupungissa kautta

maanpiirin kunnioitettaisiin. Jerusalem tulisi pyhien vaellusten

keskustaksi ja kaikkia hän hallitsisi. Tämä on ollut meidän toivomme."

"Sinä latelet Juutalaisten ajatuksia", sanoi Cineas. "Voiko muu maailma

pitää sitä jumalan siunauksena, että Juutalainen sitä hallitsisi?

Minkätähden katsoisin Jerusalemia paremmaksi kuin Romaa? Romalainen

harjoittaa oikeutta. Koko maailma on rauhassa hänen tasapuolisen ja

voimakkaan hallintonsa alla. Jos me Kreikkalaiset jotakin jumalalta

toivoisimme, toivoisimme vanhaa itsenäisyyttämme -- entisen kunniamme

aikaa."

"Jos minä katselen teidän pyhiä kirjojanne, yksi asia sysää minun

takaisin ja se on juuri sama asia, joka niin suuresti sinua ilahuttaa.

Minä en tarvitse ketään valloittajaa. Filosofia kertoo minulle jotain

parempaa kuin tämän. Jos sinä katselisit kirjoituksianne meidän

silmillämme, sinä et uskoisi niitä. Ei se ole mikään oikea eikä

sovelias tehtävä pyhälle jumalalle, että hän antaa semmoisen

ilmestyksen ihmisille, joka ei sisällä muuta kuin tämän."

"Sinä puhut valitusta kansasta ja sinä puhut kummallisesta

historiastanne", hän jatkoi ja suurempi vilkkaus ilmestyi hänen

sanoissaan. "Mistä, kysyn minä sinulta, tuota valittua kansaa hakisi?

Romalaisten on suurempi oikeus kuin Juutalaisten. He ovat kohonneet

halvasta kansasta maailman hallitsioiksi. Eikö tämä osota jumalan

suosiota? Jos jumalan suosio tarkoittaa maailman valloittamista, niin

Romalaiset ovat hänen kansansa. He ovat valloittaneet senkin paikan,

jota te pidätte hänen omana pyhänä kaupunkinansa."

"Jos etsisin valittua kansaa, löytäisin semmoisen kansakunnan, joka on

aikaan saanut jotain muuta, kuin tappeluissa voittanut. Mielen ylevyys

on parempi kuin ruumiin voima, Romalaisissa vallitsee aineellisuus;

mutta Kreikkalaisissa tiedollisuus. Filosofit koettavat tutkia jumalaa

ja hengellisiä asioita hengelliseltä kannalta. He eivät salli, että

rahvaanomaiset arvelut valloittavat heidän mielensä. Kreikkalainen

henki on heistä ihmeellisin asia maailmassa. Me olemme sivistyttäneet

ihmiset ja opettaneet heille kaikkia. Me olemme antaneet heille tiedon,

taidon, kirjallisuuden, soitannon, filosofian -- kaikki mitä elämässä

on parasta ja korkeinta."

"Me olemme opettaneet ihmisille, kuinka ajatellaan. Meidän maamme on

nyt Roman vallan alainen; mutta henki on vapaa ja Kreikka hallitsee

maailman henkeä. Mitä on olla jumalan valitsema, jollei tämä? Jos

jumala jollakin tapaa vaikuttaa maailman hallintoon, on tämä varmaan

ollut hänen sallimansa. Sinä näet siis, että minäkin saatan lausua

jotain valitusta kansasta. Minua pahoittaa, että minun on täytynyt

kehua; mutta sinä olet pakoittanut minua siihen."

"Jalo Cineas, kaikki, mitä sinä olet puhunut, on totta", vastasi Isaak

tyynesti. "Mutta sinä et ole puhunut kylläksi. Minä myönnän mielelläni,

että jumala on synnyttänyt Romalaiset maailmaa valloittamaan ja

poistamaan sotaa eri kansojen väliltä; ja että hän loi Kreikkalaiset

ihmishenkeä hallitsemaan. Hän antoi Romalaisille aineellisen voiman,

tiedollisen Kreikkalaisille. Eikö ole vielä mitään antamista?"

"On. Löytyy voima, suurempi kuin ikinä tuo tiedollinen, ja se on

hengellinen. Sen hän antoi Juutalaisille. Hän loi meidän sitä varten.

Hän kasvatti meitä sitä varten ja muodosti koko meidän luontomme, että

me tämän ilmi toisimme."

"Mikä tämä hengellinen voima on? Se on kyky häntä ymmärtää -- häneen

uskoa. Näkymättömään lujasti luottaa; henkeä palvella. Tämä on meidän

sukukuntamme ominainen luonne. Me rukoilemme näkymätöntä, emmekä

tarvitse epäjumalia hänen edustajiksensa. Näin ei ole ainoastaan

muutamain filosofien laita, vaan koko kansakunnan. Halpa, oppimaton

talonpoika, sivistymätön käsityöläinen, raaka kalastaja, kaikki meillä

uskovat tuon ainoan jumalan olemista ja läsnä-oloa. Semmoista kansaa ei

ole missään muualla ja, jollei se todella olisi olemassa, kaikki

sanoisivat sitä mahdottomaksi, jotka eivät tunne muita kuin tavallisia

sukukuntia."

"Hän loi meidän, valitsi meidän, eroitti meidän muista, kasvatti meitä,

että me tulisimme hänen kansaksensa. Hänen kansanansa me olemme

eläneet. Koko hänen menetyksensä meidän suhteen on tarkoittanut tätä.

Kun olimme hänen unhottamaisillamme, saatti hän meidän takaisin. Kun

todesti epäjumalia palvelimme, hän rankaisi meitä. Polvesta polveen

olemme sillä tavalla eläneet, ja sillä välin kuin koko maailma eli

pimeydessä, on meillä ollut totuuden valo. Meillä on totuus ollut ja me

olemme säilyttäneet sen näihin päiviin saakka."

"Mutta historiassamme löytyy jotakin muuta kuin tämä. Me olemme näin

kauan totuutta tallettaneet, mutta meille on ilmoitettu, että meidän on

paljon suurempia toimittaminen. Vuosisadasta toiseen on se lupaus

meille annettu ja mitä juhlallisimmissa tiloissa uudistettu, että,

nousevina aikoina jolloinkulloin yksi tulisi, joka tapaisi meidän

kaikki valmistettuna ja levittäisi koko maailmaan Abrahamin jumalan

palvelluksen. Silloin saisimme palkinnon kärsimyksistämme, me valitut,

me kasvatettu kansa seuraisimme Messiastamme tähän jaloon voittoon. Me

olisimme kaikissa osalliset. Niinkuin me olemme ottaneet osaa suruun,

niin ottaisimme osaa myöskin iloon. Koska jumalamme on saattanut meidät

sodan alaiseksi, hän viimein antaa meille kunniakkaan voiton."

"Tästäpä syystä on oikein ja kohtuullista, että hän tekee meidän

maailman hallitsioiksi. Meidän valtamme Messiaksen hallitessa olisi

paljoa parempi kuin Romalaisten. Se aika on tuleva, jolloin kaikki

nämät tapahtuvat. Silloin ei löydy mitään hirmuvaltiaita, ei

ahdistettuja ja ryöstäviä armeijoita, eikä sorretuita kansakuntia,

jotka kapinoita nostavat. Meidän jumalamme on silloin muuttava itse

luonnonkin muodon. Korvet vihantuvat. Pedot kesyvät. Sota on

tuntematon, mutta jumala hallitsee Sionin pyhältä kunnaalta."

Cineas ei virkkanut mitään; kaikki nämät olivat hänestä Juutalaisen

puolettomia houreita. Nuot pyhät kirjat eivät siis sisältäneet mitään

muuta. Näin hän ajatteli ja jonkunlainen pettynyt toivo sai sijaa

hänessä. Hän arveli, että, jos kukaan, tiesi Isaak nämät asiat, eikä

Isaakin selitys miellyttänyt häntä.

"Kaikki pyhät kirjamme ovat näitä täynnä", sanoi Isaak. "Nämät

ennustukset ovat joutuneet kansamme iloksi ja tueksi ja tätä varten

odotamme ja kärsimme. Tämä on, mitä ne kertovat. Kuule."

Ja Isaak alkoi:

"'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te

vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on

raadollisiansa armahtanut.

Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.

Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa

poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.

Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat

alati silmäini edessä.'"

Isaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat

viimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta.

Sen perästä jatkoi hän:

"'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis

pitää pakeneman sinusta pois.

Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun

tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla

näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne

ympärilles niinkuin morsian.

Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva

asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.

Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on

minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.

Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti?

sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos.

Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt,

kussa nämät silloin olit?

Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä nostan käteni pakanain puoleen,

ja korotan lippuni kansain puoleen, niin he tuovat edes helmassansa

sinun poikias, ja sinun tyttäriäs hartioilla kannetaan.

Ja kuningasten pitää oleman sinun holhojas, ja heidän

kuningattariensa sinun imettäjäs, heidän pitää lankeeman kasvoillensa

maahan sinun edessäs, ja nuoleskeleman jalkais tomua. Silloin sinä

tiedät, että minä olen Herra, ja ettei kenkään tule häviöhön, joka

minuun toivoo.

Otetaanko saalis väkevältä pois? taitaako joku päästää vanhurskaan

vangit?

Sillä näin sanoo Herra: nyt vangit väkevältä otetaan pois, ja

tuiman saalis irralle pääsee; ja minä tahdon riidellä riitaveljeis

kanssa ja pelastaa lapses.

Ja minä annan hävittäjäis syödä omaa lihaansa, ja heidän pitää

juopuman omasta verestänsä, niinkuin viinan mehusta; ja kaikki

liha on tietävä, että minä olen Herra, sinun auttajas, ja sinun

lunastajas, Jakobin väkevä.'"

Näitä värssyjä lausuessansa Isaak näytti taas, niinkuin kerta ennen,

unhottavan kumppaninsa. Hän oli ikäänkuin yksin haasteleva. Lohdutus,

voitonriemu olivat kaikki hänen omansa. Näissä sanoissa löytyi jotakin,

jok'ei ollut Cineaasen vaikuttamatta. Se hellä yhteys, jonka ne

kuvailivat olevan valitun kansan ja heidän jumalansa välillä, näytti

tukevan Isaakin ylevää uskoa hänen kansansa aiottuun päämäärään. Tämä

päämäärä näytti olevan selvillä sanoilla lausuttu, vaikkei koko aate

Athenalaista miellyttänyt. Paljas aineellinen menestys, valloitus,

voitonriemu, vaikka kohta suuret seurauksiltansa, eivät hänen

mielestänsä olleet jumalan korkein toimi. Näin alentuisi tuo ylevä

ajatus äärettömästä järjestä. Näin tehtäisiin Jerusalemista vaan toinen

Roma. Ja kuinka hänen, Athenalaisen, mielestä tämmöisessä hankkeessa

olisi mitään jumalallista?

"Katso tuossa", lausui Isaak, "tulevaisuuden kuvaus. Kaikki on selvään

kerrottu meille; siihen me luotamme. Messias on tuleva ja meitä näihin

kaikkiin johdattava."

"Se on tavallansa sangen suurenmoista", sanoi Cineas; "mutta minä

en voi vielä tämmöisessä tarkoituksessa nähdä mitään, joka olisi

jumalalle sopivaa. Jos tämä olisi kuvaannollisesti puhuttu; jos teidän

Messiaksenne olisi opettaja; jos hänen voittonsa olisivat totuuden; jos

hän opettaisi mikä täydellinen hyvyys ja täydellinen kauneus on,

silloin se jumalalle sopisi."

"Opettajako!" lausui Isaak sanoin selittämättömällä äänellä; "uusiko

opettaja! Mitä semmoinen toimittaisi? Lukemattomia opettajia on tullut.

Profeetat ja papit ovat puhuneet jumalan käskyjä. Mitä he ovat aikaan

saaneet? Ei mitään. Tuskin meidänkään kesken, valitussa kansassa,

heidän sanojansa kuunneltiin. Ei, me tarvitsemme jotain ylhäisempää, me

tarvitsemme voimakasta hallitsiaa, joka suurilla, jumalan kaltaisilla

ihmetöillä meitä voittoon johdattaa. Hän johdattaa meitä meren poikki,

joka avautuu meille tietä antaaksensa ja kaikki luonnon voimat

taistelevat meidän puolellamme vihollisiamme vastaan."

Cineas katseli häntä pettyneen muotoisena.

"Tässäkö siis kaikki on? Tähänkö teidän jumalallinen ilmestyksenne

päättyy? Tähän verraten on Plato todestansa jumalallinen. Sokrates on

jumala tämmöisen Messiaksen rinnalla. Sillä teidän turvattu johtajanne

ei muuta kuin täyttää maailman hirmuisilla sodilla ja koko ihmiskunta

runnottaisiin."

"Mutta ajattele, mikä suurenmoinen päätös näistä kaikista tulee."

"Mikä suurenmoinen päätös! Sekö, että Jerusalem olisi Roman sijasta

pääkaupunkimme. Tämän taistelemisen ja marssimisen ja voittamisen aate

tyydyttää ainoastaan rahvaanomaista mieltä. Mikä jumalallinen olento

näitä kaikkia tarvitsee? Sinä teet hänen semmoiseksi, joka uhraisi

kaikki maailman kansakunnat erästä näytelmää varten. Sopikoon nämät

Olympon haltialle, filosofian jumalalle ne eivät sovi."

"Hänen voittonsa", sanoi Isaak Cineaan ilmeisestä tyytymättömyydestä ja

halveksivasta jyrkkyydestä vaaria pitämättä -- "hänen voittonsa

kuljettaa hänen kansaansa. Se täyttää maailman hänen kunniallansa.

Loppu kaikista on kaikkien onni. Maailma näkee uuden _kultaisen

aikakauden_ ja hän hallitsee -- kaikkia."

"Ja keskellä tätä hänen suuruuttansa olisi hän paljoa alhaisempi kuin

meidän 'suuri opettajamme', kun tämä, kuolemaan tuomittuna, astui esiin

ja lausui vihamiehilleen, kuinka hän heille kaikille anteeksi antoi."

"Sinun Messiaksesi Jerusalemin valta-istuimella, kukistuu

maailman voittajana, Juutalaisten armeijam ympäröitsemänä olisi

vähän-arvoisempi kuin Sokrates vankihuoneessansa, kun tämä riemun

hymyllä tarttui pikariin ja joi myrkyn. Minä en pane mitään arvoa sinun

valloittajaasi. Sano minulle, että teidän voiton ennustuksenne ovat

kuvaannolliset. Sano minulle, että hänen voittonsa koskee sieluun,

silloin minä tähtään tuota jumalallista teidän pyhissä kirjoissanne."

"Ei", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. "Mahdotonta. Ne

ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise

pois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee.

Silloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias

olisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä

vastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!" hän lausui ikäänkuin vimmassa,

"minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä

pysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi

meidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan

pilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän

toivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme -- ei

koskaan! -- ei koskaan!"

"Tämä", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen

katkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, "tämä se on,

jonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat

meidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule

minua".

"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän

sai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät

hänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa.

Hän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta

ja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin

ja mestattiin."

Isaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että

hänen sanojansa tuskin eroitti.

"Mitä -- mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen

seuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He

rohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa

suuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli

Messias."

"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän

todistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki

meidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki -- kaikki

-- kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa

ennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana

ihmisten mieliä valloittamaan."

"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän

halumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut

lupaukset -- he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille.

He julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille

ja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja

toiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on

Paavali, joka nyt on Romassa -- joka riemuitsee tästä opista --

uskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja,

jumalansa pettäjä."

"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki

tähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme

toivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan

anna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän

lopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän

täyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan

hänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän."

"Ei -- ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme

ovat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta

vuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki,

mitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt

toivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä

särkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän

koskaan tule?'"

Isaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne

taivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:

"'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret

vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän,

niinkuin valkia veden kiehahuttaa.

Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat

edessäs vapisisit.

Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut;

koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.

Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään

silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu,

jotka sinua odottavat.'"

Hän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:

"'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä

suurissa synneissämme.

Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä

olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.

Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso

sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.

Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty

ja Jerusalem on kylmillä.'"

Isaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas

ihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan

nöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan

kärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen

luottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän

havaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa,

jotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi.

Häntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki

edessänsä Roman vastustamattoman vallan.

Lopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut.

Vienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.

"Minä en tiedä, jalo Cineas", hän lausui, "kuinka puolustaa itseäni

tämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni,

tulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo

minulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät.

Hegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan

kuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso",

lausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan

eteen, "tässä on loppupäätös."

Nyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko

Hegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta.

Vailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.

Cineas otti tauluset ja sanoi:

"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että

kaikki on maksettu", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.