IX.

Takaisin-tulo.

Kun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa,

nousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja

palveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua

horjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja

lausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi

Roman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan

sanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan,

niinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.

Ei sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli

kiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti

katosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä

ristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä

nyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein

hänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi

kunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin

poikaansa etsien.

"Missä Markus on?" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän

lausui.

"Tuolla", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus

seisoi.

Pikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja

samalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että

vieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä

silmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.

"Minun lemmittyni!" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä,

hän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki

tuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä

häntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa

ympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka

juuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän

sydämellistä rakkauttansa.

Kaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan.

Hän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten

sisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs

tekemään.

Hän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen

kasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas

-- vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä

osottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta

yhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin

näytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva -- vankka, lujatuumainen,

malttavainen -- sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman

valloittanut.

Kuitenkin asui tässä vankassa miehessä -- tässä Romalaisessa -- niin

syvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä

näytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa

sylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä,

kun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta.

Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää

pyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen

kädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin

Sulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut

tunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä,

niinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot

tavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.

Labeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt

kodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan

tapauksia halasivat kaikki kuulla.

Hän kertoi armeijansa matkasta Monaan, druidein linnain hävittämisestä

ja kuinka he kaikki luottivat siihen, että koko maa oli kukistettu. Hän

jutteli siitä hämmästyksestä ja kauhusta, jotka täyttivät kaikkein

mielen, kun he saivat tiedon Britannialaisten kapinasta ja siitä

kiivaasta koston himosta, joka sotureissa syttyi.

"Vaikka pakolaiset liioittelivat näitä tapauksia, ei kenkään meistä

kuitenkaan silmänräpäystäkään epäillyt, että saattaisimme kaikki

jälleen laidallensa ja vihollisen rankaisisimme. Samaa päätä astuimme

takaisin saaren poikki Londoniin, tavaten ainoastaan muutamia

hajallisia barbarilaisparvia. Täällä aikoi Suetonius ensiksi koota

meidän eri linnoituksiin sijoitetut soturimme; mutta me kuulimme, että

äärettömän suuri britannialainen armeija oli tulossa. Suetonius oli

päättänyt voittaa ratkaisevan voiton ja sentähden vetäytyi hän

takaisin, kunnes hän saisi lisäväkeä armeijaansa. Me heitimme

kaupungin, mutta annoimme kaikkein asukasten, jotka tahtoivat, tulla

mukaamme. Britannialaiset seurasivat meitä, kun peräydyimme. Vihdoin

olivat kaikki eri joukkomme yhtyneet ja sotureimme lukumäärä nousi

kymmeneen tuhanteen mieheen. Silloin päätti Suetonius taistella."

"Hän valitsi metsien keskellä olevan paikan, jolla oli kaita aukko ja

synkkä salo takana. Iso lakea oli tämän edessä. Täällä Britannialaiset

tapasivat meidän ja varustivat itsensä ryntäykseen. He toivat esiin

lukemattomia joukkoja ja olivat niin varmat voitosta, että he asettivat

vaimonsa ja lapsensa vaunuihin aivan lähelle tappelutannerta, että

nämät saisivat katsella miestensä urhoollisuutta. Tämä on yleinen tapa

näillä Pohjan barbareilla; sillä heidän vaimonsa rohkaisevat heidän

mieltänsä huudoillansa."

"Boadicea ajoi vaunuillaan ympäri heidän joukossaan, kaksi tytärtä

muassaan, kertoen sotajoukoilleen kärsimäänsä moninaista vääryyttä ja

kehoittaen heitä kostoon. Hurjina sohrivat Britannialaiset, rajusti

tanssien ja hypiskellen. Me olimme kaikki innoissamme, mutta

levollisina, siitä me tiesimme, kuinka tämä päättyisi."

"Viimein astuivat Britannialaiset eteenpäin, kaikki yhdessä, kauheasti

riekuen ja sinkauttaen nuoliansa meitä kohden. Tuosta kaidasta aukosta

he töyväsivät päällemme ja joutuivat pian oman kiivautensa kautta

epäjärjestykseen. Tämän havaittuansa Suetonius asetti meidän

vaajan-kaltaiseen kolmioon ja järjesti meidän hyökkäykseen. Me kävimme

tuon julman joukon kimppuun vastustamattomalla vimmalla. Kaikki taantui

meidän tiveäin raskas-aseisten legioneimme edestä. Kevyt-aseiset

soturit seurasivat. Ratsuväki lentää leimahti vihollisten keskelle,

kaataen kaikki. Britannialaiset, jotka koko ajan olivat olleet

sekasorrossa, sullottiin nyt taajalta kokoon ja joutuivat hirmuiseen

hämminkiin. Lopulta he kääntyivät ja pakenivat. Mutta kun pakeniat

ehtivät lakean äärelle, he eivät päässeet edemmäksi. Tähän oli

rivitetty vaunuja pitkä jono ja niillä seisoivat heidän vaimonsa

lapsinensa, ikäänkuin yhtä monta Bakchantinnaa, huutaen, parkuen,

rukoillen, viitaten heitä kääntymään takaisin, rintoihinsa lyöden,

hiuksiaan repien ja kirouksilla nimitellen miehiänsä pelkureiksi.

Britannialaiset koettivat sijoittua järjestykseen, mutta se oli

mahdotonta. Tuhannet pitivät paikkansa, viimeisiin asti tuimasti

tapellen. Itse vaimotkin ottivat osaa taisteloon, vaunujen vehmaroilla

huimien. Mutta viimeistä lukua tämä ei ollutkaan mikään tappelu; se oli

teurastus. -- Näitten vaunujen luona me tarpeeksi kostimme

Camaldunumin, Londonin ja Verulamin puolesta. Miehet, vaimot ja lapset

saivat loppunsa, vieläpä karjatkin pantiin samaa tietä menemään.

Kahdeksankymmentä tuhatta henkeä surmattiin ja muu armeija syöstiin

kaikille ilmoille hajalliseksi, pelon-alaiseksi pakolais-joukoksi.

Meitä ei kuitenkaan koko taistelossa menehtynyt kuin neljä sataa

miestä."

"Ja kuinka Boadicean kävi?"

"Hän koetti järjestää sotureitansa, vaan havaitsi, että kaikki oli

hukassa. Silloin luopui hän sotatanterelta ja myrkytti itsensä. Hänen

ruumiinsa löydettiin jälestäpäin. Ei ole koskaan hirmuisempaa kostoa

ollut, eikä täydellisempää voittoa."

"Voiton perästä Suetonius valitsi minun viemään laakerilla seppelöidyt

kirjeensä Caesarille. Minä olen ensimäinen, joka tuon nämät

riemusanomat tänne. Viime yönä minä saavuin tänne ja minun tuli käydä

Caesarin puheilla."

"Kun minä laskettiin hänen eteensä, oli hän vallan hyvällä tuulella.

Hän oli vastikään kuullut, että jossakin kreikkalaisessa kilpajuhlassa

hän oli saanut kunniapalkinnon yhdestä runoelmastansa. Hänen ensimäiset

sanansa minulle olivat:

"'Toivota onnea minulle, Labeo. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen.

Minä olen voittanut lyyrillisen kunnia palkinnon!' ja hän rupesi sitten

hartaasti Kreikkalaisten kauneuden tuntoa ja kirjallisuutta ylistämään.

Viimein muisti hän minun asiani ja lausui -- 'sinun sanomasi joutuvat

todestansa aivan parahiksi. Samana päivänä minä voitan Britannialaiset

ja saan lyyrillisen kunniapalkinnon. Lieneeköhän mitään suurempaa

onnea?'"

"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei

kuunnellut, -- oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti

hämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua

tarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja

sitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin

olisin ollut joku taidetuote."

"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta

henkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle,

etten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä

asemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on

Herkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'"

"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani

tässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan

kieltäen minua liikkumasta."

"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen,

silmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut

tähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin

Caesarin ihmeteltäväksi."

"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen

kuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun

asemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon

kuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun

tarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran

hovissa."

"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä.

Hän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä

linnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän,

rakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta

hän oli saanut palkinnon."

"Minä sanoin tahtovani."

"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa

suuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli

näyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota

minä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta

Caesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka

olisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö,

joka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi

Caesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän

lausui. 'Jo kaksi tuntia.'"

"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen

koommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani

lähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin

sopivaan aikaan."

"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?" kysyi

Helena kummastuneena.

"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista",

vastasi Labeo hymyillen. "Mutta mikä onnellinen asia minun

ruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani."

Näytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta

Caesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt

lausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja

tekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.

"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni",

lausui Labeo Markoa hyväillen. "Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja

kuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat

panna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän

uhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja

sinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat."

"Ja minusta tulee romalainen soturi", sanoi Markus ja hänen silmänsä

sädehtivät uljuudesta; "ja minäkin johdatan tappeluita -- joskus."

Labeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli

täydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista,

vaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus.

Tämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.

"Kerro minulle kaikki Britanniasta", lausui Markus, painuen likemmäksi

isänsä rintaa.

"Britannia", sanoi Labeo, "se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on

meri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko

rannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä

täällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa,

niinkuin tiedät."

"Niin", lausui Markus. "Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä

leikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi."

"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä

peräti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia.

Siellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana

aina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään."

"No, mihin se menee?"

"Se menee vuorten taa, luulen", vastasi Labeo epäillen; "mutta, totta

puhuen, ei kukaan ole koskaan voinut sanoa, mihin se lähtee. Ja sitten

taas talvella on siellä pimeä melkein koko ajan."

"Onko tämä paikka Britanniassa?"

"Ei; se on maa, joka on kaukana Britanniasta ja nimitetään Thuleksi."

"Onko kukaan koskaan käynyt siellä?"

"Ei; mutta kauppamiehet ovat purjehtineet lähellä sitä, vaikkeivät ole

voineet lumituiskuilta sitä selvään eroittaa."

"Tuossa kauheassa maassa on kaiketi aina lunta."

"Niin; pelkkää lunta ja jäätä. Meri on alati jäätyneenä. Sieltä on

kovin vaikea soutaa mitään laivaa. Moniaat sanovat, että kaikki vesi on

sakeata ja raskasta eikä milloinkaan aallotu; mutta minä en tiedä,

sillä minä en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä."

"Asuuko siellä ihmisiä?"

"Siitä jutellaan kaikenlaisia. Mitkä sanovat, että siellä asuu

jättiläisiä, jotka ovat puetut nahkoihin. Mitkä väittävät, ettei siellä

ole asujaimia ollenkaan. Sinä näet, ettei kukaan tiedä siitä mitään.

Muutamat sanovat, että Britannia ulottuu tuhansien penikulmien päähän,

siksi kuin ilmestyy vaan jäävuoria, jossa ainaiset lumituiskut

riehuvat. Toiset päättävät, että se on saari, jonka pohjoispuolta tuo

sakeavetinen meri kiertelee. Kukaties saamme joskus tästä selkoa.

Sopiihan meidän lähettää laivasto kulkemaan sen ympäri, jos se on

saarimaa."

"Minä olen iloinen, ettet sinä ole Britanniassa ja toivon, ettet

koskaan, koskaan enää lähde sinne", sanoi Markus vähän ajan perästä.

"Miksi niin?" kysyi Labeo.

"Sentähden että se on täynnä villejä ja lunta ja jäätä, ja minä toivon,

että, jos sinä taas menet pois, niin lähdet semmoiseen maahan, johon

voit ottaa meidän kaikki mukaasi."

"Pelkäsitkö sinä", kysyi Labeo, sanomattomalla rakkaudella poikaansa

katsellen, "ettet koskaan saisi isääsi jälleen nähdä?"

"No, en", vastasi Markus. "Minä tiesin, että sinä tulisit kotiin."

Hän puhui vakaalla äänellä ja pudisti luottavaisesti päätänsä, niinkuin

kaikki epäileminen olisi ollut mahdoton.

"Tiesitkö sinä sen? -- kuinka?" kysyi hänen isänsä uuteliaasti.

"Sillä minä rukoilin aina Jumalaa ja tiesin, että hän kuulisi minua."

"Rukoilit jumalaa! -- mitä jumalaa?"

"Minun Jumalaani ja Isääni."

"Sinun jumalaasi ja isääsi?" kysyi Labeo kummastellen.

Helena katseli Markoa lempeällä hymyllä, hyvin tuntein hänen viattoman,

lapsellisen uskonsa suloiset tunnustussanat.

"Minun Jumalaani ja Isääni, joka rakastaa minua. Minä rukoilen aina

häntä ja aina hän kuulee minua. Ja hän onkin kuullut minua. Ja sinä

olet palannut. Ja minä aion kiittää häntä."

Labeo katseli poikaansa kauan ja äänetönnä.

"Mitä sinä jumalasta tiedät?" kysyi hän erinomaisen leppeällä äänellä.

"Kaikki, mitä hän on hyväkseni tehnyt", sanoi Markus, "ja turvannut.

Hän on niin hyvä. Ja minä näen hänen usein unissani."

"Poika on yhtä eriskummainen kuin ennen", virkkoi Labeo vähän ajan

perästä puolisollensa. "Hän puhuu niinkuin Theofilos, mutta

oivallisemmin. Theofilos kertoi, mitä hän luuli taikka toivoi; mutta

Markus kertoo, mitä hän tietää. Sinulta, annas Helenani, on tämä

kummallinen poika perinyt tuon ylevän, henkevän aistin. Minä olen

enemmän aineellisen maailman oma, kuin koskaan ennen. Kun olen poissa

sinun tyköäsi, olen minä vaan romalainen soturi. Nyt, kun taas olen

sinun luonasi, rakastettu puolisoni, saat sinä minun paremmat tunteeni

jälleen vireille. Sinun sopii kertoa minulle 'opettajasta'. Minä varon

kuitenkin, että opettajan muisto on minulle kalliimpi, sillä kun minä

olin hänen oppilaisenansa, rakastuin minä sinuun."

Helenan silmät loistivat semmoisen puolison ylpeyttä, joka tietää,

kuinka syvästi häntä rakastetaan. Tämä vankka romalainen sydän, jossa

asui niin paljon urhoollisuutta ja voimaa, helli ainoastaan häntä. Tämä

ylevä ja jalo henki, jonka lempevää uskollisuutta oli vuosikaudet

koetettu, oli kokonaan hänen. Helenan kauan vaivaantunut sydän viihtyi

vihdoin.

Labeon tulo muutti kaikki. Perhe heittäysi riemun valtaan. Helena

liikkui ympäri kepeillä, notkeilla askelilla, alati puolisonsa vieressä

taikka silmin seuraten häntä. Cineas heitti hartioiltaan sen

edesvastauksen taakan, joka oli raskaasti painanut häntä, ja osotti

todellisen Athenalaisen vilkkautta ja mielen hilpeyttä. Näistä kolmesta

tuntui siltä, kuin olisivat he palanneet takaisin ensi nuoruuden

aikoihin -- poikuuden ja tyttöyden ikään. He unhottivat ajaksi elämän

kaikki murheet.

Jonkun ajan jälkeen aikoi Labeo taas lähteä Caesarin puheille ja Cineas

päätti seurata häntä. Hänellä ei ennen ollut mitään halua siihen; mutta

nyt, kun kaikki huolet olivat poistuneet, oli hän uutelias omin silmin

näkemään Neroa ja tahtoi kenties piloillaan koettaa Burrhon neuvon

kelvollisuutta -- "ole runoilia!"

Molemmat lähtivät siis yhdessä ja pääsivät ilman mitään vaikeutta

Caesarin luo.

Hän istui paraikaa pöydän ääressä, kun he astuivat sisään. Hänellä oli

kirjoitusruoko kädessään ja pergamenttilevy edessänsä, johon hän

kopioitsi jotain. Hänen päänsä oli kallellaan, hänen silmänsä

kääntyneet ylöspäin ja puoleksi ummistuneet semmoisen tavalla, joka on

ajatuksiin vaipunut.

Hän oli keski-iällä, hänen kasvonsa olivat lihavahkot ja näyttivät

pikemmin pöhöttyneiltä. Hänen silmänsä olivat isot ja kauniit; hänen

alaleukansa kohtuullisen leveä, hänen huulensa ohuet. Ylimalkain oli

hän irstaan muotoinen mies, jossa havaitsi jonkunlaisen taipumuksen

miettiväisyyteen. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, joka olisi

ilmoittanut julmuutta taikka koston himoa; sillä Neron hirmutyöt

lähtivät enemmin täydellisestä sydämen puutteesta kuin rajusta

julmuudesta. Hän ei pitänyt kärsimisellä mitään väliä. Hän tuomitsi

kuoleman tuskiin ja kääntyi kerkein mielin pois taiteen taikka

kirjallisuuden puoleen.

Kun Cineas näki hänen, ajatteli hän Agrippinaa -- ja noita muita,

joitten nimi kansassa kuultiin ja joitten kohtaloita ainoastaan

hiljaisella äänellä mainittiin. Hän ei huomannut tässä mitään merkkiä

siitä miehestä, jonka paljas nimi sai maailman vaalenemaan.

Nero katsoi yhtäkkiä heidän puoleensa tuttavan hymyllä, joka heti

ihastutti.

"Kuinka! minun Herkuleeni -- ja sinä, minun Athenalaiseni -- sinä olet

Antinous. Lisäksi ystävät. Te näette, että minä tiedän kaikki, mitä

teihin koskee. Mutta kuinka on mahdollista, että Cineas -- Megakleidi,

Athenalainen, runoilia, filosofi -- on ollut niin kauan Romassa minun

luonani käymättä?"

Cineas hymyili ja pyysi anteeksi sievän suloisella tavalla. Hän puhui

tuosta suuresta levottomuudestaan ystävänsä vuoksi, joka oli

lannistanut hänen mieltänsä ja estänyt häntä pääsemästä siihen iloiseen

mielialaan, joka oli ainoa sopiva, kun aikoi käydä semmoisen miehen

luona kuin Caesari. Mutta heti Labeon tultua oli hän kiirehtinyt

keisarin luokse.

Se hienous, jolla Cineas suoritti vastauksensa ja joka ilmestyi enemmän

hänen äänessään kuin hänen sanoissaan, miellytti Neroa. Hän puhui

kreikan kielellä, jota keisari osasi täydellisesti, ja hänen tarkka

äännöstapansa ja luonteva lausekeinonsa tyydyttivät keisarin kauneuden

tuntoa. Tässä oli mies, joka jo ensikertaa häntä puhutellessaan näytti

sysäävän kaikki keisarin muut hovimiehet syrjään. Paitsi sitä oli

Caesar jossakin määrässä ihastunut Kreikan muinaisuuteen ja

Megakleidien heimokuntalainen oli hänen silmissään etevämpi kuin Roman

jaloin aatelismies.

"Sinä olit oikeassa", sanoi Nero; "sinä osotit aito Athenalaisen

hienoutta." Sitten alkoi hän haastella runoudesta ja runomitasta, toi

esiin muutamia Pindaron lauseita ja otti tuon tuostakin lyyransa

näyttääkseen, kuinka joku värssy oli lajillensa laulettava.

Cineas kiitteli kohteliaasti; mutta Labeo oli vaiti, koskei hän oikein

tietänyt, mitä lausua näin erinomaisessa tilassa. Mutta hänen

äänettömyytensä oli pikemmin Neron mieleen, joka yksin toimitti

keskustelun ja oli juuri nyt kaikissa tapauksissa varsin tyytyväinen

tarkkaan kuunteliaan.

Viimein ilmoitti hän Cineaalle, että hän oli keksinyt uuden systemin,

jonka kautta latinankielinen runonsepitys saatettaisiin aivan toiselle

tolalle.

"Teidän runoutenne", lausui hän, "on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te

tuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat

teikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia.

Kuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on

vailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät.

Laupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden

valkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle

perustalle."

Cineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.

Samalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin

istumaan lähelle häntä.

Hän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat

hienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen

juonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen

ja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta.

Ylipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi

esitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä

kohteliaisuudella.

Tämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa

filosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa,

mutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.

"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa", lausui

Nero ollen vähän olevinansa. "Maailman hallitsian on sallittu tehdä

ihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla -- kirjallisuuden

alalla."

Hän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia

akkordeja ja alkoi sitten:

"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka

tekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus

somasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea

välttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä.

Mutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten

sanojen käyttämistä."

Sillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin

Agrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.

Hän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.

Hänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin

unen kuvaelma.

Ja yhä jaaritteli Nero runomitasta. "Meidän oma alkuperäinen

runoutemme", sanoi hän, "tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme

oikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa.

Värssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut

teidän, Cineas."

Cineas nyykäytti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.

"Cicero huomasi tämän keinon kauneuden", hän jatkoi. "Hän ihmetteli

sitä. Jos hänessä olisi ollut tarpeeksi runollista neroa, olisi hän

ehtinyt ennen minua; mutta se oli minulle aiottu, -- niin", hän toisti,

"se oli minulle aiottu. Te näette esimerkkejä tästä hänen

kirjoituksissansa. Yhteinen kansa rakastaa sitä. Tästä näkyy, että se

kuuluu kieleen. Kuunnelkaat muutamia heidän laulujaan ja te näette,

että he käyttävät saman-äänisiä sanoja värssyjen lopulla."

Hän herkesi silmänräpäykseksi ikäänkuin koettaen muistuttaa jotain

mieleensä ja, kääntyen Senecan puoleen, hän lausui:

"Minä luulen, että muistoni on huono tänään, lausu sinä nuot Ciceron

värssyt -- sinä tiedät, mitä minä tarkoitan -- jotain, joka alkaa

sanalla 'Priamo' luullakseni.

"Haec omnia vidi inflammari,

Priamo vi vitam evitari,

Jovis aram sanguine turpari."

Seneca lausui nämät säkeet vienolla äänellä, loppusointua huomattavaksi

saattaen.

"Niin", sanoi Nero; "lausu nuot toiset, jotka alkavat 'Coelum

nitescere.'"

"Coelum nitescere, arbores frondescere,

Vites laetificae pampinis pubescere,

Rami baccarum ubertate incurvescere."

Seneca lausui nämät värssyt niinkuin äsken huomauttaen loppusoinnusta,

vaikka hän silminnähtävästi ei ottanut osaa Neron ihmetykseen.

"Te näette", sanoi Nero, "kuinka sointuvalla tavalla Latinan kieli voi

näitä loppuvasteisia sanoja esitellä. Se on oivallista. Se on

todellista runoutta."

Hän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti

muutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita

vastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla

tavalla.

"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen,

kun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua

muutamia omia värssyjäni."

Näin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat

säkeet:

"Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,

Et raptum vitulo caput ablatura superbo

Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,

Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo."

"Huomatkaat", jatkoi hän uljastellen, "tuo kaunis loppuvasteisuuden

vaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin

vastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo.

Tämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen

uudelle uralle."

"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä", sanoi hän vähän

suutuksissa. "Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset.

Kreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen

Kreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee

meidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle

jonkunlaista alkuperäisyyden arvoa."

"Kukaties se on juuri onni maailmalle", hän jatkoi, "että minä, joka

olen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja

että minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä

edistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties

ollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen

runoelman --, ainakin paremman kuin Lucanon _Pharsalia_. Mutta minä

olen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani

säveltaiteesen."

"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet

voi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani

minun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te

saatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla

Pindaroa?"

Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä

taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat

runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:

Oi kannel, sielun valtias,

Sä synnyttäjä sulosävelten!

Sä poistat sumut huolien

Ja himot hurjat lemmen voimallas.

Jumala tuima taistelon

Pois heitti keihään, valjakon

Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.

Useinpa unta loi

Se silmiin siivekkäiden kuninkaan

Kädellä kaikkivaltiaan;

Ja hiljaa sammui unehen

Nokkansa voima, leimaukset silmien.