VIII.

"Opettaja."

Niistä monesta kartanosta, jotka olivat lähellä Labeon huvilaa, oli

yksi, jonka omistaja oli Aulus Plautius, korkea-arvoinen mies, joka oli

tehnyt ensimäiset valloitukset Britanniassa keisari Claudion

hallitessa. Hän oli ollut maaherrana siellä; ja muut olivat laventaneet

hänen valloituksiansa, siksi kuin kapina alkoi. Hänen virkansa oli

ollut vaivaloinen ja hän tunsi juurta-jaksain Britannialaiset. Kohta

tänne ensikerran tultuaan oli Helena joutunut tuttavuuteen Plaution

puolison kanssa, mutta suru ja kivulloisuus pitivät häntä paljon

kotona, etteivät he suuresti toistensa kanssa seurustelleet.

Hänen nimensä oli Pomponia Graecina. Hän oli jaloa sukuperää, ja hänen

luontonsa oli vielä jalompi. Sillä aikaa kuin imettäjä hitaasti parani,

joutui Helena eräänä päivänä iloisen hämmästyneeksi, kun Pomponia tuli

häntä tervehtimään. Paitsi sitä iloa, jonka hänen läsnä-olonsa tuotti,

toivoi Helena vähäisen, että jonkunlaisia uutisia oli Britanniasta

tullut. Kun tavallisten tervehdysten perästä hiukan oli keskusteltu

yleisistä asioista, lausui Pomponia:

"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä

tiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät,

taisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis

ystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä."

Hän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa

määrässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia,

heidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja

keskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä

yhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma

puolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion

armeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan

päällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi

heistä koston.

Nämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa

enemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä

rauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen

ajatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän

näki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä

Helenassa ilmestyi.

"Rakas ystäväni", lausui hän, "se aika, jolloin puolisoni oli poissa,

oli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen

sotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä

toisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en

tietänyt mitä tehdä, mihin mennä."

"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?" kysyi Helena, kun Pomponia

tuokioksi taukosi.

"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista

palausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina

hirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan

minulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä

noudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan,

että se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille

siveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka

aivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta

kenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun."

"Minuako väsytät? Oi, ei", huudahti Helena; "minua haluttaa kuulla

kaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja

epäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan

jotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen

filosofia."

"Kallis ystävä", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun

kertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa.

Minä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen

kasvatuksen -- mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun

suruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni."

"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut

minulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en

sitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma

uskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen

kansalaistensa."

"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja

syvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun

huomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka

suuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta --

totisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän

kertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä

häntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän

syntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän

pelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala

oli lähettänyt maailmaan, -- miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja

Romassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa

ihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän

kuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja

antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo."

"Hänellä oli paperi-kääry näitä ihmeellisiä sanomia, josta hän luki

sanoja, niin täynnä rakkautta ja armoa, niin kummallisia tarkoituksensa

puolesta ja sisältäen niin yleviä aatteita, että sydämeni pohjasta

tunsin, että ne tulivat taivaasta. Suuren jumalan rakkaus ja armo!

Tämäpä ajatus johtui mieleeni, iki-päiviksi siihen jäädäksensä. Sitten

luki palvelustyttöni minulle eriskummaisia ilmoituksia ja ennustuksia

eräästä, joka oli tulossa. Lopulta luki hän kijoituksen, joka ilmoitti,

että hän oli tullut."

"Että hän oli tullut!" huudahti Helena, pannen kätensä ristiin ja

kääntyen loistavin silmin Pomponiaa likemmäksi. "Oi, kuinka sinun

sanasi painuvat sieluuni! Kuka hän on ja milloin hän tuli?"

"Se kirja, jonka palvelustyttöni luki minulle, sisälsi kummallisen

kertomuksen eräästä, joka meidän tähtemme rupesi ihmiseksi ja oleskeli

vuosikausia maailmassa ja viimein surmattiin!"

Helena toisti nämät sanat, kammova kunnioitus silmissään.

"Voi! kallis ystäväni, sinun on vielä opittava kaikkein ihmeellisin

kertomus, joka ikinä on kerrottu -- kuinka hän tuli ja syntyi

maailmaan; kuinka hän eli ja opetti; mitä lempeitä sanoja hän lausui;

mikä hyvyys ja sääliväisyys asui kaikissa hänen sanoissaan ja

teoissaan; mikä ääretön rakkaus voimistutti häntä koko hänen

elinkautensa. Sinun on vielä opittava" -- ja Pomponian ääni muuttui

matalammaksi ja juhlallisemmaksi -- "kuinka hän petettiin ja vainottiin

ja lyötiin ja ruoskittiin ja pilkattiin; ja kuinka hän kaikenlaisia

häväistyksiä kärsittyään ristiin naulittiin."

Nämät sanat vavistuttivat Helenaa. Ne olivat hänestä jotakin uutta.

Hän oli kuullut kristityistä ja tietänyt, että he palvelivat erästä,

joka oli ristiin naulittu; mutta hän ei koskaan ollut ajatellut tämän

tosi-asian todellista merkitystä. Hän oli pitänyt heitä halpoina ja

oppimattomina uskonlahkolaisina; ja siksi kuin hän sai tietää, että

imettäjä oli yksi heidän joukostaan, luuli hän heitä tavoiltansa

huonoiksi. Mutta nyt heidän uskonsa esitteli henkilö, jota hän

kunnioitti, tavalla semmoisella, joka täytti hänen kummastuksella ja

kauhulla. Tämäkö ristiin naulittu siis oli tuo ainoa, jonka luoksi hän

oli pyrkinyt? Tämäkö oli se ainoa, jota hän niin kauan oli etsinyt?

"Minä en tahdo heikoilla sanoillani jutella tätä kertomusta", sanoi

Pomponia, "mutta salli minun antaa itsellesi tämä kallis-arvoinen

kirja, jossa kaikki nämät ovat kerrotut. Minä tuon sen sinulle. Sinä

saat sitten lukea sen. Se sopii varsin hyvin sinulle. Kaikki, mitä minä

siitä löysin, kun palvelustyttöni antoi sen minulle, olet sinäkin siitä

löytävä: -- rauhaa, toivoa ja siunausta, jota ei voi kuin sanella."

"Voi, tuo tämä kirja minulle, jos sinulla on semmoinen", lausui Helena.

"Elämäni ainoa tarkoitus ja toivo on saada hänestä jotain tietää."

"Oi, rakas ystäväni, tässä kirjassa hän sanoo: 'oppikaat minusta, ja te

löydätte sielullenne levon!' Tässä minä sain levon sieluuni ja olen sen

siitä asti aina tuntenut."

"Oliko tämä se huoli, johon jälestäpäin jouduit, kun sinun puolisosi

piti tuon tutkinnon?" kysyi Helena, tarkoittaen erästä Romassa hyvin

tunnettua tapausta.

"Oli", vastasi toinen. "Kun hän palasi, minä kohta kerroin hänelle

kaikki. Hän kysyi minulta niitä näitä uskostani, mutta ei hän juuri

paljon siitä huolinut. Hän näytti kunnioittavan tämän uskonnon yleviä

ja jaloja oppeja. Mutta muutamat hänen ystävistänsä ja muutamat

heimokuntamme jäsenet panivat pahaksi, koska minä en enää tahtonut

ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin ja koettivat synnyttää nurjaa

mieltä minua vastaan. He panivat liikkeelle pahoja huhuja minusta ja

tuottivat minulle paljon murhetta. Puolisoni sai tietää sen ja päätti

tehdä siitä lopun. Hän kutsui muutamia sukulaisia luoksensa ja tutki

minua heidän läsnä ollessaan. Minä laadin täydellisen kertomuksen

uskonnostani ja sen opinkappaleista. Puolisoni julisti minun

juhlallisesti viattomaksi, eikä sen koommin ole minua sillä tavalla

vaivattu. Minulla on minun osani suruja ja minä odotan enempiä.

Kuitenkin minä turvaan häneen, joka itse on kärsinyt niin paljon; ja

hänestä minä olen saanut rauhan sieluuni."

Tuesta seurasi hetkeksi aikaa syvä äänettömyys ja Cineaan tulo esti

puheen jatkamista. Hän tervehti Pomponiaa suurella kunnioituksella ja

lausui:

"Minä toivon, että sinun on onnistunut karkoittaa joku määrä sisareni

surusta. Sinulla on ennen ollut samanlaiset huolet ja sinä olet

havainnut ne perättömiksi."

"No niin", lausui Helena; sitten kuin hän tuli, tuntui siltä, kuin

olisi kumminkin osa tuosta raskaasta surun taakasta mielestäni

poistunut."

"Sisään tullessani minä kuulin sinun puhuvan 'sielun rauhasta.' Älä

anna minun keskeyttää semmoista keskustelua. Taikka jos se on

kahdenkeskeistä, suo minun peräytyä."

Mutta he kielsivät häntä menemästä, vaatien häntä jäämään.

"Olkoon niin", sanoi Cineas, "ja jos jään tänne, otan minäkin osaa

samaan keskusteluun. Olenko minä koskaan kertonut sinulle, kallis

sisar, 'opettajan' elämän viimeisistä vaiheista?"

"Et sinä ote."

"No, jos sinä siis haluat kuulla niitä, tahdon minä nyt kertoa ne. Se

selittää myöskin johonkin määrin syyn omaan Roman matkaani ja näyttää

sinulle suuren tarkoituksen minun elämässäni. Minä niin tavoin teen

täydelleen uskontunnustuksen", lausui hän hymyillen; "enkä minä rupea

mihinkään anteeksi pyyntöön, sillä teidän, ettei mikään, joka vaan

'opettajaan' koskee, voi kumminkaan sisartani ikävystyttää."

Näin lausuen alkoi hän:

"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen

opettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä

ja sentähden minä nyt tahdon ne selittää."

"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että

kaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja

että jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta

löydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi

hän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään

noudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:

"1. Itsensä kieltäminen.

2. Hyväntekeväisyys.

3. Alinomainen huoli sielusta.

4. Uskollisuus jumalaa kohtaan."

"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa

lauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa

näihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen

sääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän

kehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates

kulki ympäri, tehden hyvää -- kolmekymmentä vuotta työskennellen

kaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja

muitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä

elämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa

itseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen

seuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan

täydellisyyteen ehtii -- tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle

olennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli

jumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa

ja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen

puolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman

esikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan,

kuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin

hän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja

sitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas

-- minkä vuoksi? -- kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen!

Nyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta

hänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin

aika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin

hänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi

vainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on

saapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi."

"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa

kohtaan, -- hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät

lauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän

kertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän

opettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että

hän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti,

että hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään

suostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä

ehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja',

mainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää

itseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi

hän aina tämän kanssa yhdistetty."

"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että

jumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa

opettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen

johonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu

elää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman

henkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen

seuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:

"Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä

Sanoista, töissä saavuttaa,

Joiden on säännöt vakaat

Laadittu taivahan korkeudessa,

Joiden on isä Olympon valtias yksinään!

Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,

Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;

Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan."

"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme

ylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme

kirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana

päätöksenä:

"Jumala vartianain olkoon ainiaan!"

"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus,

josta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi

surulla. Se oli Philon seikka."

Nyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli

jutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla

tätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti

kestäneestä taudistaan. "Hän on yksi sinun uskolaisistasi", kuiskasi

Helena -- "hän on kristitty; hän on saanut rauhan -- hän uskoo sinun

jumalaasi -- hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä." Pomponia

pusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin

kuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän

havainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.

"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen

filosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen

elämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala

näky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä,

tämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin

tapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa

kauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi."

"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä.

Hän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän

arveli ennen, että kääntyminen pois synnistä -- parannus -- riitti. Nyt

hän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän

parannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa

ollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen

tapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis

oli tarjona?"

"Hän ei tuntenut ketään."

"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen

alakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se

vankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi

murskaksi rauennut."

"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä

nyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan

opetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä

ollut mitään opettamista."

"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta

minulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään?

Itsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen

itse voi oppia -- korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä

hankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi,

eikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä

kohdasta _Faidon'issa_ sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato

panee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä

kuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee

apua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo

Simmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat,

taikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat

mahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa

tämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla

meren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan

turvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla

aluksella taikka _jumalallisella sanalla_!'"

"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme

näitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista

suuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi."

"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään,

joka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein

minä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä."

"Ja niin tavoin hän viimein meni pois", lausui Cineas tuskin

kuultavalla äänellä. "Hän jätti minun -- hän, ystäväni, isää kalliimpi;

ja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen

viimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan:

"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'"

Kaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi

puhua.

"Voi!" lausui hän, "kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä

täynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme

siihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden

tietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita

lauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa?

Laulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme

lapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen."

Hänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli

jollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen

seuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:

"Valon vainioilla autuailla,

Jossa Phoibos ainiaan

Kultasätehin kirkastaapi

Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,

Siellä riemua rauhallista

Hurskaat nauttivat, huoletonta.

Ei ole pakko vaivalla vaikealla

Kiusata maata kiittämätöntä,

Aaltoin vaaroja kauheita kestää;

Voimat ei raukea työstä raskahasta

Henkeä varten heikkoa, kurjaa;

Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan

Heille suodaan palkka vilpittömyyden,

I'äti hurskaiden seurassa saavat

Eloa viettää kyyneletöntä."

"Eloa viettää kyyneletöntä!" toisti Helena. "Ei ole koko

kirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää!

Mutta kuinka sen löydämme?"

"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni", lausui Cineas.

Ja kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät

hänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen

tiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.