Syrialainen saa nuhteita.
Kymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi
sairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti
puheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen
taitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja
ylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.
Kun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän
kaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat
näyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän
vuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja
vakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.
Välisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen
tapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja
Helena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta
sairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo
tavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas
valtaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta,
eikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen
yhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä
ajasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.
Mitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi
hänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut
ensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella
tavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää
loukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken
imettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut
muuttunut.
"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni", lausui hän, kun hän
hartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. "Ja nyt
sinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen
platanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja
Vapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä,
armas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen
ajatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta
niistä aamuun asti."
Imettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet
nousivat hänen silmiinsä.
"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja,
jos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla."
"Ja minä rupean kuunteliaksi", lausui Helena leppeästi.
Imettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus
näkyi hänen silmissään.
"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi", sanoi
Helena ystävällisesti, "että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun
parempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?
Sinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni."
"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?" huudahti imettäjä ja toivo
hohti hänen kasvoistansa; "minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi.
Jospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan
haluaisit kuunnella."
Hän vaikeni.
"Sieluni", lausui Helena totisella äänellä, "sieluni kaipaa rauhaa. On
ainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen.
Hän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota
rukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä
tiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun
täytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin
olet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen
lohdutuksesi."
Imettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin
ummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.
"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti
Helenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa
hänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt
nämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä."
"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,
Vapahtajassani.'"
Helena pidätti häntä lempeästi.
"Ei nyt, ei nyt", hän sanoi. "Sinä olet liian heikko. Vähinkin
mielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi."
"Voi kallis emäntä", vastasi imettäjä, "se ei heikennä minua, se
vahvistaa."
"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin
se olisi pakahtumaisillaan."
"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä
ajatuksessa on lohdutus ja lepo."
"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes
olet voimistunut."
"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!" ja innoissaan yritti
imettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian
heikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.
"Tuosta", lausui Helena leppeästi, "sinä näet, kuinka heikko sinä olet.
Minä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet
vaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun
kieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti
on hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta
saattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy
molempain odottaa."
"Minä tottelen siis", sanoi imettäjä heikolla äänellä. "Sinä tiedät
paremmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä
uuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen
tehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta
kaikki minun suruni."
Imettäjä luuli lujasti muutamain päivien jälkeen pääsevänsä
toiveittensa perille ja kykenevänsä puheisiin emäntänsä kanssa siitä
hyvästä aineesta, jonka keskustelemiseen tämä oli häntä pyytänyt; mutta
hän ei arvannut voimiensa heikkoutta. Hänen ijästyneessä ruumiissansa
ei ollut sitä jäntevyyttä, jonka kautta lyhyellä aikaa taudin
kohtauksista toivutaan; päivä toisensa perästä kului eikä kuitenkaan
mitään erinäistä muutosta havaittu, ei silloinkaan kuin parantuminen
tavallista kulkuansa kävi.
"Armas äiti", sanoi toisinaan Markus, "kummallista, että rakkaan
imettäjäni täytyy niin kauan kärsiä! Ensiksi minä luulin, että hän
jättäisi meidän ja lähtisi tuohon kirkkaasen maailmaan, jossa enkelit
ja pyhät lapset asuvat; mutta hän ei mennyt, ja nyt, minkä vuoksi hän
ei tule terveeksi?"
Helena selitti hänelle, kuinka niin vanha ihminen tarvitsee pitkän ajan
kostuaksensa.
"Minä rukoilen Jumalaa hänen puolestansa, -- Jumalaani ja Vapahtajaani
-- ja siinä on syy, minä luulen, jota vasten hän paranee; eikä hän
olisi parannut ensinkään, jollen olisi rukoillut -- eikö niin, äiti?"
"Minä en tiedä, kultaseni", lausui Helena, jok'ei ymmärtänyt mitä
oikein vastata.
"Mutta minusta on vaikea rukoilla ilman häntä; se on, minusta tuntui
siltä."
"Kuinka?"
"No, en minä tiedä; mutta, kun hän oli minun kanssani, näytti siltä,
kuin olisi koko huone ollut enkeleitä täynnä ja välisti niinkuin
Vapahtajani olisi seisonut vieressäni, hymyillen minulle aivan niinkuin
imettäjä ennen hymyili. Ja kun hän oli kipeä, oli huone aivan tyhjä.
Mutta jonkun ajan perästä alkoivat enkelit tulla jälleen; ja nyt, kun
minä rukoilen, minä luulen, että Jumala kuulee."
Näin oli Markon tapa haastella äitinsä kanssa, sillä välin kuin Helena
hartaammin kuin koskaan ennen halusi tulla osalliseksi tuommoiseen
puhtaasen ja pyhään yhteyteen ja ruveta poikansa suhteen samaksi kuin
imettäjä oli ollut.
Koko tämän ajan oli Cineas ollut melkein tykkönään kiinni Isaakin
tutkimuksissa ja niissä erinäisissä tuumissa, jotka olivat tarjona, kun
aiottiin Hegiota vastaan neuvoja nivoa. Siitä asti kuin Hegio purkasi
vihansa Carboa vastaan, ei Cineas muutamana päivänä pitänyt hänellä
mitään väliä; mutta viimein tuotti hän kartanonhoitajan eteensä.
Syrialainen tuli sisään ja hänen kalseat kasvonsa olivat entistänsä
synkeämmät. Hänen tervehdyksensä osotti niin suurta halveksimista, että
Cineas katsoi tarpeelliseksi siitä muistuttaa.
"Ystäväni", hän lausui, "kun astut isäntäsi eteen, sinun pitää käyttää
itseäsi alamaisen tavalla."
Hegio ei puhunut mitään ja Cineas jatkoi:
"Kun solvasit ystävääni Carboa, olisit ansainnut tulla rangaistuksi ja
pois ajetuksi; mutta minä en tahto menetellä väärin, vaan odotin sen
vuoksi siksi kuin vihani lauhtui, että voin harjottaa kohtuutta sinun
suhteesi."
"Sinun ei ole mitään tekemistä minun kanssani", vastasi Hegio jyrkästi.
"Sinä et ole minua pestannut."
"Sen perästä, mitä nyt on tapahtunut, olisi oikein, että heti kohta
lähettäisin sinun matkoihisi", lausui Cineas tyynesti. "Mitä minun
oikeuksiini ja valtaani täällä koskee, minä luulen sinun erehtyneen.
Minä olen Markon holhoja ja tämän kartanon haltia."
"Sinäkö?" huudahti Hegio kummastellen.
"Minä en tiedä, mitä myönnytyksiä tulee suoda tuommoiselle hävyttömälle
konnalle, kuin sinä olet. Sinä et nähtävästi tiedä, kuka ja mitä minä
olen. Sinä et näytä tietävän, että minä voisin silmänräpäyksessä tehdä
lopun sinusta ja sinun viheliäisestä elämästäsi."
"En", vastasi Hegio kylmäkiskoisesti; "en minä sitä tiedä."
"Että sinä täydellisesti tyydyt ja pääset siitä huolesta, onko minun
oikeuteni perustettu, minä tahdon näyttää sinulle nämät asiakirjat,
jotka sinun isäntäsi on allekirjoittanut. Sinä näet, että hän on
määrännyt, että, jos muutamat asiat tapahtuvat, minä rupean hänen
poikansa holhojaksi ja koko hänen omaisuutensa täysivaltaiseksi
haltiaksi. Nämät asiat ovat tapahtuneet ja minä olen täydellisesti
uusiin toimituksiini ruvennut. Minä olen isäntä täällä."
"Sinä luulet kai, että minä aion kostaa sinun solvauksesi. En
laisinkaan. Sinä olet liian huono minun huomattavakseni. Sinä olet
kurjimmasta kansan suoskusta kohonnut tähän asemaan. Minä tyydyn
siihen, että saan sysätä sinun siitä pois.
"Kenties sinun murheesi tämän perheen edusta saattaa sinun
kummastelemaan, kuinka minä olen asetettu tänne tämmöisen vallan
pitäjäksi. Sillä minä voin huomispäivänä myydä nämät kaikki, jos
mieleni tekee. Minä tahdon päästää sinut tästäkin surusta. Markus ei
peri ainoastaan tätä kartanoa, vaan myöskin minun omaisuuteni. Tämä ei
ole mitään sen suhteen, mitä minä jätän hänelle. Minun kuoltuani
omistaa hän enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa Akajassa, niistä lähtee
itsekustakin enemmän tuloja kuin mitä sinun vertaisesi onneansa varten
tarvitsee. Sinä näet siis, että Labeon sekä perillinen että kartano
ovat hyvässä turvassa minun hoivissani. Häneltä jää pojalle tämä
kartano ja viisikymmentä orjaa; minä annan hänelle enemmän kuin
kaksikymmentä kartanoa ja kymmenen tuhatta orjaa."
"Sinä olet viekas konna, mutta sinä olet tyhmästi asiaasi ajanut.
Keinokkaana petturina olisi sinun pitänyt hankkia tarkat tiedot
minusta. Sinä olisit sitten koettanut synnyttää minussa hyvää ajatusta
itsestäsi. Pahoin sinä erehdyit, kun rohkenit röyhkeydellä kohdella
miljonien omistajaa. Minä olisin enemmän hyödyttänyt sinua, kuin
Tigellinus; sillä, jos olisit koettanut, olisit voinut rankaisematta
pettää minua. Häntä sinä et voi pettää."
"Kuule vielä, mimmoinen kaksinkertainen houkkio olet ollut. Sinä luulet
olevasi Tigellinon suosikki a lemmitty. Sinä tiedät, että suojeliasi
antaisi huomenna ristiin-naulita sinun, miellyttääkseen niin rikasta
miestä kuin minä olen. Etkö tiedä vai oletko unhottanut, mitä rikkaus
Romassa aikaan saa? Etkö tiedä, että tämä sinun uusi suojeliasi uhraisi
tuhat semmoista kuin sinä, jos hän sen kautta voisi päästä miljonain
hallitsian suosioon ja testamentin kautta saada edes osan hänen
rikkaudestaan?"
Syrialainen oli kuunnellut Cineasta syvillä ja vaihtelevilla tunteilla.
Alusta oli hän pitänyt tätä Kreikkalaisena, joka kenties oli suurta
sukua, mutta niinkuin useammat Kreikkalaiset, vähissä varoissa. Niin
paljon kreikkalaisia seikkailioita oleskeli Romassa, että paljas nimi
oli samanveroinen kuin kova hätä ja näppärä petturimaisuus. Hän luuli,
että Cineas oli tullut anastamaan tätä kartanoa itselleen.
Ihmeekseen ja suureksi hämmästyksekseen havaitsi hän mimmoinen hölmö
hän oli ollut. Ensiksi hän ei uskonut Cineaan vakuutuksia, vaan piti
kaikki tyhjänä kerskauksena. Mutta kun Cineas sanoa sukaisi hänelle
Tigellinon nimen -- tämän nimen joka jo oli kaikkien kauhuna -- kun hän
mainitsi sen niin halveksivalla tavalla, niin tyvenen mahtavana
muodoltansa, silloin näki hän, että Cineaalla oli kaikki ne rikkaudet
joita tämä omiksensa väitti. Silloin näki hän koko äärettömän
typeryytensä. Cineas oli nimittänyt juuri sen asian, joka kaikkein
enimmin valloitti Hegion mielen. Raha oli Hegion jumala. Miljonain
valtava hallitsia oli hänestä miltei jumalallinen olento. Koko hänen
käytöksensä muuttui. Hänen kasvoissaan ilmestyi mitä suurinta ja
ilkeintä nöyryyttä. Cineaskin kummastui tästä muutoksesta.
"Jalo Cineas", sanoi hän, syvästi kumartaen tämän edessä, "minä olen
pahasti sinua loukannut. Jos minun sopii toivoa itselleni anteeksi
saamista sinulta, täytyy minun hartaasti pyytää sitä. Kuule minua:
minun ainoa rikokseni oli, mitä itse nimität solvaukseksi ystävääsi
vastaan. Voi' minä en tietänyt, että hän oli sinun ystäväsi. Hän tuli
-- ja sinä suot minulle anteeksi, jos sanon, ettei hänellä ollut sitä
majesteetillista ja ylevää ulkomuotoa, joka sinun ystävillesi sopii --
hän tuli ja jakeli minulle käskyjänsä niin ylpeästi, kuin olisin ollut
hänen orjansa. Minun kiivas luontoni yltyi. Hän löi minua ja se
vimmastutti minua. Minä unhotin itseni sinunkin läsnä ollessasi ja
nöyrimmällä tavalla anon minä anteeksi pikaista ylenkatsettani. Minua
oli ankarasti lyöty ja minä olin harmista hurjistunut."
"Voi! minulla ei ole mitään arvoa Tigellinon silmissä enkä minä
ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Minä tiedän hyvin, että semmoinen mies,
kuin sinä, voi tehdä, mitä hän tahtoo, köyhälle mies-rukalle, kuin minä
olen. Säästä minua. Minun on henkeni sinun käsissäsi. Polvillani minä
rukoilen sitä sinulta."
Ja inhoittavassa nöyryydessään lankesi Hegio todestikin maahan ja
halasi Cineasta polvista.
Hänen koskemisensa vaikutti Cineaasen niinkuin jonkun matelia-eläimen.
"Nouse", lausui hän kylmäkiskoisesti; "minä en pyydä sinun henkeäsi.
Minun on siinä kyllä, että ymmärrät minua niin hyvin, että tiedät minun
voivani sen helposti sinulta riistää, jos niin minua haluttaa. Mutta se
ei haluta minua."
Hegio nousi ja lausui hänelle ylimäärin kiitoksiansa.
"Kuule minua", sanoi Cineas, "ja lähde sitten. Koska minä nyt ryhdyn
tämän kartanon hoitamiseen, tahdon tietää, millä kannalla sen asiat
ovat olleet Labeon lähdön jälkeen. Laita täydellinen tili kaikista.
Näytä se minulle. Varo, ettet mitään väärennä. Sillä minä sanon
sinulle, että jos epäilen vaan ainoatakaan kohtaa, minä tutkin kaikki;
ja voi sinua, jos niiksi kerta tulee! Mene nyt!"
Hegio yritti puhumaan.
"Anna minulle aikaa --"
"Aikaako? No, minä en tahdo sinua hoputtaa. Käytä siihen yksi kuukausi
taikka kaksi. Muista vaan, mitä minä olen sanonut ja ole varovainen!
Mene nyt!"
Syvästi kumartaen Hegio tuskastuneella muodolla jätti huoneen.