Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa.
Muutamain päiväin perästä kävi Carbo taas Cineaan luona ja tällä kertaa
oli hänen poikansa Julius muassa. Jälkimäinen oli melkein saman ikäinen
kuin hänen ystävänsä ja kantoi romalaisen centurion pukua. Hän tuli
suuresti isäänsä, mutta hänen kasvoissaan oli enemmän hienoutta ja
käytöksessä enemmän kohteliaisuutta. Cineas oli ulkona, kun he
ratsastivat pihaan ja kiirehti heitä vastaan. Julius astahti maahan ja
syleili häntä hellästi.
"Onnea ja terveyttä, kallis ystävä", lausui Julius. "Kuinkapa iloitsen,
kun taas nähdä sinua ja lisäksi täällä!"
"Iloa ja terveyttä, armas Julius, ja tuhat kertaa terve tultua:
Ken sun Italian maille jälleen
Luo jumalain kotimaasi saattoi?
niinkuin Horatiosi lausuu; mutta tule:
Siis uhriteuras Jupiterille vie!
Laskeite luonain laakerin varjohon,
Sodasta uuvuksissa, maistain
Viiniä, jonka ma sulle säästin."
"Kuinka?" huudahti Julius, hymyillen, kun hän käsitysten ystävänsä
kanssa astui huoneesen, "alennatko sinä itsesi kertomaan latinalaisen
runoilian lauseita? -- sinä kiihkoisa Kreikkalainen!"
"No, tämmöisessä tilaisuudessa minä mielelläni säännöistä poikkeen,
Horation tavalla:
"Ma hurja tahdon olla kuin Edonit;
Suloista mun on riemuella
Ystävän tultua armahimman."
Kaikki kolme olivat ennen pitkää huoneessa ja istuivat kukin
sohvassaan, viiniä edessä. Cineas kyseli ystävältänsä kaikenlaisia.
Hänellä oli paljon tiedusteltavaa, sillä hän ei ollut kuullut toisesta
mitään siitä asti, kuin he olivat Athenassa yhdessä.
Viimein kysyi Cineas häneltä, mikä sattumus oli hänen Romaan saattanut.
Tästä kysymyksestä muuttui Julion käytös.
"Cineas", lausui hän, "minun matkani vaiheet ovat mitä ihmeellisimpiä
milloinkaan olen kuullut."
"Kerro ne kaikin mokomin minulle", lausui Cineas suurella osan-otolla.
Tuosta alkoi Julius:
"Kun olin Palestinassa, löytyi siellä merkillinen Juutalainen, nimeltä
Paavali. Tämä mies oli mainio siitä rohkeudesta ja innokkaasta tavasta,
jolla hän puollusti erästä uutta uskontoa. Tätä saarnatessansa oli hän
nähnyt lukemattomia vaivoja ja vaaroja. Viimein ottivat hänen
vihollisensa hänen kiinni ja vetivät hänen oikeuden eteen. Tällä välin
oli hän käyttänyt oikeuttansa Roman kansalaisena -- hän oli Tarsosta
syntyisin -- ja vetonut Caesariin. Festus olisi päästänyt hänen
vapaaksi, jollei tämä vetominen olisi tapahtunut; asiain näin ollen hän
lähetti hänen Romaan muutamien muitten vankien kanssa ja minä
määrättiin heitä kuljettamaan."
"Kohta ensi näöllä vankini muoto vaikutti minuun. Hänen iloinen ja
kohtelias käytöksensä, hänen tyytyväinen mielenlaatunsa ja täydellinen
hyväntahtoisuus olisivat itsestänsä taivuttaneet minun hänen puoleensa.
Mutta hänessä oli jotakin enemmän, sillä näitten kaikkien takana oli
hänellä juhlallinen ja todellinen harrastus, hänen elämänsä tarkoitus."
"Hän ryhtyi mielellään puheesen jokaisen kanssa, jota ylimalkain kävi
lähestyminen ja pian minäkin olin kiertynyt keskusteluisiin noista
ylevistä aineista, joita sinä, Cineas, ensiksi opetit minua
rakastamaan: sielusta, kuolemattomuudesta ja jumalasta. Minä en ole
milloinkaan kuullut semmoisia ajatuksia kuin ne, jotka tällä miehellä
oli. Ensiksi minä vertasin häntä Sokrateesen; jälestäpäin havaitsin,
ettei Sokrateen opetukset yksikään ainoa sisältänyt mitään
tämänkaltaista."
"Hän saavutti itselleen kaikki minun luottamukseni. Minä kerroin
hänelle, mitä olin Athenassa kokenut, parannuksestani, sinun
hyvyydestäsi, 'opettajasta' ja tämän opista; joita kaikkia hän suurella
tarkkuudella kuunteli."
"Tavallista kulkua myöten tulimme Lykian kaupunkiin Myraan ja täällä
tapasin yhden Alexandrian haahden, joka oli matkalla Italiaan, viljalla
lastattuna. Tähän laivan me kaikki nousimme."
Sitten kertoi Julius mitä kummallisimmasta matkasta, joka koskaan on
muistoon pantu; meren vaaroista; satamasta, jonka turviin jo paettiin,
mutta joka jälleen jätettiin; tuosta kauheasta myrskystä, jonka käsissä
heidän heikko aluksensa saamatonna ajeli; kaikkien laivassa olevien
epätoivosta; yhden miehen sankarin-kaltaisesta ryhdistä, joka
sanoillansa loi kaikkien sydämeen tyyneyttä, miehuutta ja toivoa. Hän
kuvaili, kuinka he viimein viskattiin maalle, eikä yhtäkään henkeä
menehtynyt, vaan kaikki pelastuivat, niinkuin Paavali oli ennustanut.
Sitten mainitsi hän Paavalin ihmetöitä Melitassa ja kaikkien
kummastusta, jotka ne näkivät. Tämän jälkeen kysyi hän Cineaalta:
"Mitä sinä tästä arvelet? ja kaikki nämät minä olen omin silmin
nähnyt."
"Se on ihmeellistä!"
"Se on tosi, sillä minä näin sen. Se on sen jumalan voima, jonka
palvelia Paavali on."
Cineas ei lausunut mitään.
Julius jatkoi kertomustansa:
"Me vietimme talvea saarella ja monta monituista kohtausta tapahtui
siellä, joka ei koskaan mielestäni mene. Tämän ajan kuluessa puhui
Paavali tarkemmin minun kanssani suuresta opistansa, jota varten hän
oli niin kauan voimiansa ponnistanut ja niin paljon kärsinyt. Näitä
kolmea kuukautta minä ainiaan muistan; ja minulla on paljon sinulle
kerrottavaa, jota minun täytyy säästää toistaiseksi, koska minä
tarvitsen pitkän ajan voidakseni näin tärkeistä asioista sinun kanssasi
keskustella."
"Mutta minä tahdon päättää kertomukseni. Me olimme saarella noin kolme
kuukautta ja sitten, kuin talvi oli kulunut, nousimme _Castor ja
Pollux_ nimiseen laivaan ja saavuimme jonkun ajan perästä Puteoliin.
Sieltä tulimme Romaan."
"Hänellä näytti olevan paljon ystäviä täällä, jotka vartoivat häntä,
sillä joukottain tulivat he häntä kohtaamaan, jopa muutamat _Forum
Appii'hin_ ja _Tres Tabernae'hen_ asti. Heidän yhteentulonsa todisti,
että tämä eriskummainen mies oli synnyttänyt heissä mitä hartaimpia
ystävyyden tunteita."
"Oletko sinä jälestäpäin häntä nähnyt?" kysyi Cineas.
"Olen", vastasi Julius, "usein. Minun vartianvirkani ei oikeastaan
kokonaan loppunut ennenkuin muutamia päiviä takaperin, kun vein hänen
Burrhon luo. Hän otettiin hyvin vastaan. Burrhiuskin kunnioitti häntä
ja salli hänen asua itsekseen yhden vartioivan sotamiehen kanssa."
"Minä kuulin Burrholta tästä yhtymyksestä", sanoi Cineas.
Julius näytti kummastuneelta.
"Minä olin Romassa pari päivää sitten ja kävin hänen luonansa. Hän
ylisti suuresti tätä miestä."
"Hän on ihmeellinen mies. Hänen valtansa muitten suhteen on
kummallinen. Minä kuulin erään ylevän puheen, jonka hän piti Feston ja
kuningas Agrippan edessä. He ihastuivat hänen jaloon käytökseensä ja
kaunopuheisuuteensa. Laivalla ollessaan hän vaikutti samalla tavalla
meihin kaikkiin, minusta alkaen halvimpaan merimieheen asti. Hänen
ryhtinsä tuossa pitkässä ja kauheassa myrskyssä oli uljas. Hänen
miehuutensa ei höltynyt tuokioksikaan. Hänen levollisissa kasvoissaan
kuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina
hymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti
jokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut
täydessä turvassa. Minä puolestani luulen itsessäni olevan yhtä paljon
rohkeutta kuin tavallisissa ihmisissä; mutta tässä oli mies, joka sillä
välin kuin me tuskailimme ja odotimme viimeistä hetkeämme, pysyi niin
järkähtämättömän vakavana meidän joukossamme, että yksistään hänen
muotonsa tuotti meille uskallusta."
"Hänen tarvitsee tulla Romalaiseksi", lausui Carbo. "Hän on miehen
mies. Minä en huoli siitä, mitä hänen kantajansa sanovat hänestä, hän
on paras miehen peri-kuva."
"Semmoinen mies", sanoi Julius, "joka vastaa Horation jaloa kuvaelmaa:
"Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
Raivolla rahvas, käskiessään
Kehnoja, eikä tyrannin katseet,
Ei Adriankaan myrskyinen valtias,
Ei Jupiterkaan ukkosennuolineen.
Jos maa ja taivas raukeais, hän
Pelvotta raunioin alle sortuis."
"Mutta hänessä oli jotain muuta kuin paljas urhoollisuus", lisäsi hän
mietiskellen; "hänessä oli tuo hengen voima, joka piti hänen pystyällä
ja teki hänen muita ihmisiä mahtavammaksi. Tämän yliluonnollisen voiman
kautta hän ennusti meille meidän hädästä pääsömme, pelasti itsensä
kaikkein myrkyllisimmästä mateliaisesta ja paransi sairaita kätensä
päälle panemisella."
"Hän on noitamies", lausui Carbo, "hän saa voimansa jostakin
saastaisesta lähteestä."
"Saastaisestako? Koko hänen elämänsä on puhdas ja kaikki hänen
ajatuksensa ja sanansa. Sillä, huomatkaat, hän teki kaikki nämät
hyvyydestä ja sääliväisyydestä; hän ei ole mitään voittoa ahnehtiva
velho. Hän on köyhä ja hänen täytyy usein omin käsin tehdä työtä
leipäänsä varten."
"Jos hänellä olisi yliluonnollinen voima, tarvitsisiko hänen työtä
tehdä? Eikö hänen sopisi muuttaa kiviä kullaksi?" lausui Carbo.
"Hän ei sitä missään tapauksessa tee; vaan kuitenkin minä tiedän, että
hänellä on semmoinen voima, sillä minä olen nähnyt sen. Hän ei koskaan
kerskaile eikä isottele. Mutta kun köyhä isä kantaa hänen luokseen
kalvean lapsensa taikka itkevä äiti pyytää hänen tulemaan poikansa
kuolinvuoteelle, silloin jumalallinen sääliväisyys kirkastaa hänen
kasvonsa ja hän lähtee, hyvyydestään ja hellyydestään, sairasten
puolesta rukoilemaan ja heitä pelastamaan. Hän sanon: 'se on kaikki sen
Jumalan työ, jota minä nöyrästi rukoilen; minä olen ainoastaan heikko
ihminen, jok'en itsestäni saa mitään aikaan.'"
"Yksi hänen kumppaneistansa kertoi lisäksi minulle paljon hänestä. Hän
kertoi hänen kummallisesta matkastaan maissa ja Kreikassa, -- kuinka
hän välisti kivitettiin melkein kuoliaaksi, mutta toisinaan häntä
jumalaksi kunnioitettiin. Tämä mies, joka oli hänen matkatoverinsa,
oli itse erinomainen henkilö, jossa havaittiin paljon Paavalin
mielen-tyyneyttä ja syvää tarkoitusta; mutta hän näytti pitävän itsensä
vähäpätöisenä ystävänsä rinnalla."
"No, tuo yliluonnollinen voima ei ole aivan käsittämätön!" lausui
Carbo. "Eikö Sokrateellakin ollut tämmöinen suojeleva henki?"
"Sokrateen suojeleva henki oli aivan toisenlainen kuin tämä. Se oli
enemmän jonkun sisällisen vartian kaltainen, joka varoitti häntä
vaaroista; se ei ollut mikään itsetoiminen voima niinkuin tämä, jonka
avulla Paavali sairaita paransi."
Cineas ei juuri lausunut mitään. Julion kummallinen kertomus painui
syvälle hänen mieleensä. Tämä Paavali oli jo ennen hänestä erinomainen.
Nyt olivat asianhaarat ympäröinneet häntä uudella ja suuremmalla
viehätysvoimalla.
"Mitä ne suuret opit ovat, joihin sinä niin isolla innolla viittaat?"
kysyi Carbo. "Mika Paavali on? mitä hän opettaa? Mikä se uusi asia on,
jota varten hän kärsii niin paljon ja on altisna kuolemaan?"
"Minä en voi juuri tällä haavaa selittää näitä", vastasi Julius.
"Ainakin hän on kristitty --"
"Kristitty!" huudahti Carbo häntä keskeyttäen. "Kuinka! ainoastaan
kristitty!"
Hänen muotonsa ilmoitti ylenkatsetta ja suuttumusta.
"Minä tunnen heidän: -- Roman kirouksen ja maailman hylkyjoukon.
Nämäthän ne miehet ja opit ovat, jotka saattavat keisarikunnan
häviöön."
"Kuinka?" kysyi Julius lempeästi.
"No, he harjoittavat inhottavia salaisia paheita."
"Minä tiedän sen perättömäksi", sanoi Julius; "sillä minä olen ollut
saapuvilla monessa heidän salaisimmassa kokouksessaan ja vakuutan
sinulle, että heidän tarkoituksensa on puhdas ja pyhä."
"Olkoon niin, he ovat kumminkin pelkureita; he opettavat, että
sodankäynti on vääryys, että pelkurimaisuus on heidän jumalallensa
otollinen. Roma on kylläksi jo veltostunut; mutta tämä oppi, se se voi
miehuuden viimeisen kipinän sammuttaa."
"Isäni", lausui Julius totisesti, kun Carbo oli herjennyt puhumasta,
"oliko se mies, josta olen kertonut, pelkuri? Hän, joka tuon hirmuisen
onnettomuuden uhatessa urhoollisuudellaan häväisi Roman soturit, hänkö
pelkuri? Soisinpa useita tämmöisiä löytyvän."
"Ei", vastasi Carbo suoraan; "ei kumminkaan hän ole mikään pelkuri.
Totta puhuen! ei mikään koeta miehen luontoa niin paljon kuin
haaksirikko."
"Ja minä takaan sinulle, että kaikki muut ovat tässä kohden hänen
kaltaisensa. Sinä olet kuullut heidän vihamiestensä joutavia loruja;
sillä kaikista ihmisistä maailmassa kristityt kaikkein vähimmin
kuolemaa pelkäävät. Aasiassa heidän on monen ollut kärsiminen ja
kuoleminen; ja he menevät aina teloitettavaksi ei ainoastaan
mielentyyneydellä, vaan myöskin ilolla."
"Ilollako?"
"Niin. Heidän uskonsa on semmoinen, että he ovat varmat siitä, että he
pääsevät ikuisen onnellisiksi taivaassa; ja sentähden he eivät pelkää
kuolemaa. Lienevätköhän semmoiset ihmiset pelkureita?"
Carbo oli vaiti.
Lopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen
toisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta
kertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He
erkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.
"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista
katsomaan", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä
suurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.