V.

Caesarin ministeri.

Imettäjä ei parantunut äkkiä. Isku oli ollut aivan arvaamaton ja tuima

ja hänen ajastunut ruumiinsa kukistui siihen. Kuitenkin Helena hoiti

häntä niin huolellisesti, kuin hän suinkin voi ja osotti hänelle niin

suurta hellyyttä, kuin olisi tämä ollut hänen oma äitinsä. Että

imettäjä oli orja, siitä ei tämä jalomielinen nainen laisinkaan pitänyt

lukua.

Romalaisten orjien tila oli sekä parempi että huonompi kuin nyt. Ei

ollut päältä nähden mitään eroitusta heidän ja heidän isäntänsä

välillä. Heillä oli usein, niinkuin Isaakilla, suuret tiedot ja

erinomaiset luonnon lahjat ja kaikissa tiedollisissa harjoituksissa

olivat he isäntäänsä paljon etevämmät. Orjilla oli usein korkea

sivistys ja mitä siistikkäin käytöstapa. Heidän velvollisuutensa olivat

yhtä laajat kutu heidän taitonsakin ja isojen kartanoin hoito jätettiin

usein heidän käsiinsä. Heiltä ei puuttunut muuta kuin vapaus ja sen

voivat he ostamalla hankkia itselleen. Toiselta puolen sai kohdella

heitä mitä kovimmalla tavalla. Orja-raukoilla ei ollut mitään turvaa

tunnottominta isäntää vastaan. Kauheinta julmuutta harjoitettiin

yleiseen ja tuon tuostakin nähtiin orjain riippuvan ristillä, taikka

muihin kuoleman tuskiin hiukeevan. Heitä oli summattoman suuri joukko,

jopa on arvattu, että Roman valtakunnassa oli yhtä paljon orjia kuin

vapaita, joitten lukumäärä nousi kuuteen kymmeneen miljonaan henkeen.

Monta viikkoa imettäjä-parka sairasti hengen heinänä. Markoa ei saatu

lohdutetuksi ja, kun hän voivotti imettäjäänsä, näkyi selvään, mistä

hän oli ammentanut ne aatteet, jotka Helenasta ja Cineaasta tuntuivat

niin uusilta ja oudoilta.

"Voi, armas imettäjä", huudahti hän välisti, kun hän hellästi silitti

hänen laihaa kättänsä ja painoi sitä huuliansa vastaan, "armaani, kuka

nyt kertoo minulle Jumalasta ja taivaan valtakunnasta ja nuot suloiset

tarinat, jotka sinä opetit minulle? Eikä hän puhu sanaakaan, vaikka hän

kukaties ainaiseksi jättää minun. Eikö hän milloinkaan enää puhu, äiti?

"Häneltäkö sinä, Markus, opit nuot ihanat sanat, joita olet kertonut

minulle?" kysyi Helena ja hän katsoi enentyneellä osan-otolla näihin

kalveihin ja murheellisiin kasvoihin, joitten muodon hän niin hyvin

tunsi. Häneltäkö?"

"Niin, kaikki; ja paljon enemmän kuin minä voin kertoa sinulle. Hän

puhuu niin kauniisti; kun kuuntelen häntä tahtoisin olla poissa tuossa

kirkkaassa maailmassa, jonne hän lähti."

"Hän? Kuka?"

"Vapahtaja."

"Mikä vapahtaja? Minä en ymmärrä."

"No, vapahtaja on se nimi, jolla hän puhuttelee sitä kallista Jumalaa,

jota hän rukoilee, sillä hän rakasti meitä ja pelasti meidän. Mutta

etkö sinä tätä tiedä? Tiedät kai!"

Helena oli vaiti ja katseli mietiskellen imettäjää. Hän arveli, että

hän kenties tässä tapaisi jotain, joka olisi kumminkin hänelle parempi

kuin Cineaan filosofia. Kukaties löytäisi hän sen salaisen lähteen,

josta tuo tyyni alttiiksi-antamus ja puhdas suloisuus vuotivat, jotka

ilmestyivät kaikissa imettäjän töissä ja sanoissa.

Imettäjä meni nyt taidottomaksi. Isaak, jok'ei ainoastaan ollut

kirjaston hoitaja, vaan myöskin perheen lääkäri sanoi hänen kyllä

paranevan, vaikka kestäisi kauan, ennenkuin hän pääsisi entisiin

voimiinsa. Niinkuin moni hänen maanmiehensä osasi Isaak hyvin

parannustaitoa, siksi myöten kuin se oli niihin aikoihin edistynyt. Hän

oli perin-pohjin lukenut kaikki lääkärinkirjat ja tutkinut useitten

kasvien luonnon ja käytännön.

Imettäjä ei tuntenut ketään pitkään aikaan. Hänen ajatuksensa

haihattelivat herkeämättä sinne tänne. Hourauksissaan hän lausui

sydämensä salaiset mietteet ja Helena kuuli paljon siitä suuresta

surusta, joka vuosikaudet oli piileskellyt hänen povessaan.

Ajatustensa kierteessä hän usein puhui kodistansa Kretassa ja mainitsi

kaupungeita, jotka Helena tyyni tiesi. Hän puhui paljon pojastansa ja

näytti luulevan, että hän vielä kerran piti häntä, pikkuista poikaa,

sylissänsä. Välisti hänen tunteensa puhkesivat ilmiin ja hän syyteli

tuskan sanoja. Toisinaan hän isot ajat laususkeli: "petetty! petetty!

_hänen_ kauttansa petetty!"

Tuosta hän taas hetken perästä tyyntyi ja hänen häilyvät ajatuksensa

kääntyivät toisaalle. Katkonaisen rukouksen sanoja -- jonkun puoleen,

jota hän puhutteli vapahtajakseen -- alkoi yhä tiheämmin kuulua ynnä

paljon muita asioita, joita ei Helena voinut ymmärtää.

Hän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää;

hänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä

kautta.

"Mitä kaikki nämät ovat?" kysyi hän Markolta.

Ja Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut

täyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut

sitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti

rukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.

Nämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää

koko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus

hänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.

Viimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti

tavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen

semmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen

hänen kuulioistansa.

Se oli _Jesuksen Kristuksen_ nimi.

Juuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen

muotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa

taistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän

viimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:

"Hän on noita kristittyjä."

Nämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.

"Kristittyjäkö?" säisti Helena; "minä olen kuullut paljon puhuttavan

heistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti

sinuun koskee?" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli

mielenliikutuksensa vallassa.

Isaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän

häpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja

koetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.

"Ei se ole mitään", sanoi hän. "Meidän kansamme on kärsinyt paljon

noitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus

heitä vastaan."

"Vihaatko sinä heitä?"

"Enemmän kuin kuolemaa", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen

itsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: "suo minulle

anteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa

toisinaan ilmiin."

"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen

sytyttänyt", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. "Mutta häntä sinä

et kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin

kumppanini."

"Sinun tähtesi", sanoi Isaak, "minä tahtoisin heittää kaikki viat.

Mutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin

toimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on

altisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa

kävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä

kaikki häntä parantaakseni."

Tämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa,

mutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän

palasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa,

määräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.

Näin kuluivat viikkokaudet.

Imettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa.

Hän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen

kävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka

synnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin

epäluuloihin.

Eräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli

keisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies

itse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja

samalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen

sotatieteitä.

Burrhon linna oli Roman komeimpia. Avarat puistot ympäröitsivät sitä ja

monta auran alaa oli peitetty lavealla katolla, jota marmoripylväät

kannattivat, tarjoten sade-ilmalla sopivaa paikkaa aseharjoituksille.

Linna oli sangen laaja ja vestibuliin oli isännän ratsaskuva asetettu.

Linnan edustalla seisoi suuri joukko klientejä odottaen huoneenhaltian

ovella _sportula'ansa_ eli pientä koppaa, joka sisälsi tuon

jokapäiväisen raha- tai muonamäärän, jonka mahtavain perheitten

päämiehet jakoivat seuralaisillensa. Kun Cineas lähestyi, hän havaitsi

jonkunlaisen hämmingin väkijoukossa. Nähtiin, että joku klienti oli

muassaan tuonut umpinaisen kantovuoteen, jossa hän sanoi vaimonsa

olevan. Huoneenhaltia ei tahtonut uskoa häntä, eikä luvannut antaa

vaimon osaa, ennenkuin hän oli nähnyt, oliko tämä todella siinä vai ei.

Turhaan vakuutti klienti, että hänen vaimonsa oli kipeä ja nukkui.

Huoneenhaltia vaati jämeästi kantovuoteen avaamista ja havaitsi sen

tyhjäksi. Kovasti suuttuneena hän nyt kieltäytyi klientin omaakin osaa

antamasta ja ajoi hänen pois, kansaparven hihittäessä, juuri kuin

Cineas tuli.

Kun hän saapui saliin, näki hän ison joukon ihmisiä, jotka vartoivat

vuorostansa päästäkseen mahtavan miehen puheille. Cineas antoi runsaan

lahjan jollekulle palvelialle ja käski hänen ilmoittaa nimensä

isännälle. Sana tuli, että hän kohta laskettaisiin sisään.

Cineas astui sisään ja Burrhus, jonka kasvoissa näkyi todellinen ilo,

nousi istualtansa ja syleili häntä.

Hän oli ijäkäs mies, hänellä oli kaunis sotamiehen muoto ja hän oli

puettu uhkean keisarillisen henkivartioston kenraalin komeaan asuun.

Kaikki muut klientit käskettiin viipymättä pois ja Cineas jäi kahden

kesken Burrhon kanssa.

"Kuinka! rakas Athenalaiseni. Kuinka sinä olet menetellyt, kun olet

irtaunut Akropolista? Salli minun vakuuttaa, että teet minulle

kahdenkertaisen hyvän työn, ensiksi siinä, että tulit minun luokseni ja

toiseksi, että päästät minun klienteistäni."

Nyt seurasi paljon kysymyksiä Cineaan terveyden tilasta, tulo-ajasta ja

asuntopaikasta. Lempeästi hän nuhteli Cineasta, kun ei tämä ollut ennen

käynyt hänen luonansa ja pyysi saadaksensa tehdä hänen hyväksensä

jotain semmoista, jota hän sai aikaan.

Kun sitten oli suoritettu kaikki nuot puheen alkajaiset, jotka ovat

tavalliset, kun kaksi ystävää yhtyy, kysyi Cineas, oliko Britanniasta

mitään sanomia tullut.

"Ei -- ei mitään", vastasi Burrhus. "Tämä näyttää pahalta, mutta me

luotamme kaikki Suetonioon. Aha! minä ymmärrän -- Labeo on siellä. No,

kyllä minä luulen, että hän kuitenkin eheänä palaa. Nämät barbarilaiset

tekevät tavallisesti suuren rynnäkön ja antavat sitten pilkota itsensä

pirstaleiksi."

Burrhus kohteli Cineasta likeisen ystävän tavalla. Nuoruudessaan oli

hän itse usein käynyt Athenassa, jossa hän oli joutunut läheiseen

tuttavuuteen Cineaan isän kanssa, joka oli äärettömän rikas ja eli

aivan komeasti ja rehevästi. Jälestäpäin oli Burrhus silloin tällöin

nähnyt tämän ja viime kerroilla Athenassa käydessänsä oli hän osottanut

suurta mieltymystä Cineaasen, joka siihen aikaan oli ikänsä heiteellä.

Hänellä oli sillä tapaa nyt paljon kysyttävää ja hän oli nähtävästi

erittäin ihastunut vanhan ystävänsä seuraan.

Labeosta puhuen lausui hän äkkiä:

"Teillä on pahanretkinen mies tuolla maalla -- kovin kelvoton mies --

kartanonhoitaja Hegio."

Cineasta kummastutti.

"Mitä!" sanoi hän. "Kuinka sinä sen tiedät?"

"Kah, minulla on urkkijoita joka paikassa ja minä voin kertoa sinulle

kaikenlaisia hänestä. Hän käyttää isäntänsä rahoja kauppavehkeisin ja

jonakuna päivänä suittaa niistä tulla loppu. Olisi parempi, jos sinä

pitäisit tarkempaa vaaria hänestä."

"Sitähän nyt teenkin", vastasi Cineas ja hän mainitsi nyt tilikirjojen

tutkimista, joka paraikaa oli käsillä.

"Se on oikein. Sinun täytyy olla vähän varovainen. Kaikki, mitä sinun

älykäs Juutalaisesi on puhunut sinulle, on tosi. Hegio on ruvennut

yhteyteen tuon konnan Tigellinon kanssa."

"Onko Tigellinon ja keisarin väli hyvä?"

"Erinomaisen hyvä. Tigellinus on tunnoton hylky ja on valmisna vaikka

mihin, kun hän vaan pääsee keisarin suosioon."

Cineas oli ääneti. Hän tuli ajatelleeksi minkälainen mies keisari oli.

Yksin Neron nimikin oli ihmiskunnan kauhu. Burrhon ja Senecan vaikutus

oli lakannut ja vaikka he vielä olivat Neron suosiossa, hän kuitenkin

oli aikaa sitten herjennyt olemasta heidän hoitonsa alaisena. Mitä

törkein irstaisuus ja kauhein riettaus ja muutamain Roman jaloimpien

murha, kaikki nämät rikokset oli tämä äitinsä surmaaja toimeen pannut

ja perille saattanut ja ne kaikkuivat maailman korvissa. Muita rikoksia

oli vielä tulossa, yhtä inhottavia kuin nämät, mutta hirmuisempia.

Semmoisesta hallitsiasta ei ollut aika hiiskua mitään ja sekä Burrhus

että Seneca, jotka kyllä puhuivat suoraan kaikista muista asioista,

olivat tässä kohden varovaiset ja äänettömät.

Viimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:

"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas

Cineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että

olisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme."

"Kuka se oli?"

"No, eräs Syrialainen -- nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten

kristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen

nimensä on Paavali."

"Paavali!" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. "Mimmoinen

mies se on?"

"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat

varsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan.

Hänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen

ajatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa

uskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä

pitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä

uusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja

kestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä

alttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se --

ettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut

mitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina

havaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin

häveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta

sievyyttä ja hyvää kasvatusta."

"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta

miellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava,

jolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen

juurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset

maanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet

hänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman

kansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin."

"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen

selittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen

ja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt

niin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin

kehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman

kertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt,

mutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa

tekisitte."

"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri

opettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi

jumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä,

veivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä.

Kaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli,

oli sangen erinomainen."

"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen

seuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta

jonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla

työtänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja

hän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen

Jesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus

iski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä

en voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin,

että kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko

minä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen -- jommoinenkin ihme näihin

aikoihin."

"Hän kertoi vielä minulle paljon opistansa -- että tämä Jesus on

jumalan poika; että sielu on kuolematon ja että tämä kuoli sitä

pelastaaksensa; mutta minä tunnustan, että kaikki nämät olivat enemmin

ulkopuolella minun ajatusteni piiriä, sillä minä en ole koskaan paljon

sellaisista asioista huolinut. Hän puolestansa uskoi sitä; ja se juuri

minua kummastutti. Hän oli altis kuolemaan uskonsa tähden. Kuinkapa

monessa Roman miehessä, rakas Cineas, asuisi tämmöiset tunteet?"

"Mutta minä en osaa ensinkään kuvailla sinulle, kuinka voimakkaasti hän

puhui. Siinä ei ilmestynyt taide, vaan luonto. Vaikka minä en

ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän puhui, tunsin kuitenkin, että

kaikki oli totta; hänen käytöksensä saattoi minun näin tuntemaan.

Kuunnellen ja katsellen häntä muistin nämät vanhan Homeron tunnetut

jakeet:

"Vaan kun mahtava ääni Odysseyn rinnasta raikkui,

Lausehet lensivät kuin lumihöhtyvät talvella tuiskii,

Ei hänen vertaistaan lie ollut maan asujissa;

Emmepä muotoa vaan ihastelleet sankarin silloin."

"Kuinka hänen sitten kävi?" kysyi Cineas, joka oli tarkasti kuunnellut.

"No, minä laskin hänen vapaaksi. Alusta minä tunsin tämän miehen ja

tutkimus oli ainoastaan näön vuoksi. Sen tähden minä lähetinkin hänen

pois, ystävällisesti häntä puhutellen ja lausuen hänelle, että

mielellään tahtoisin häntä jälleen kuulla ja nähdä. Hän katseli minua

kunnioituksella, vaikka puoleksi nuhtelevaisesti, ikäänkuin olisi hän

ajatellut, että minä unhottaisin hänen, enkä koskaan enää kuuntelisi

sitä oppia, jota hän piti niin kalliina -- mutta hän ei enää tämän

suhteen puhunut mitään; vaan, kun hän oli lausunut minulle sulimmat

kiitoksensa kohtuullisuudestani ja oikeudentunnostani, hän jätti

soveliaalla kohteliaisuudella hyvästi ja lähti."

Cineas ei hetkeen aikaan sanonut mitään. Se suuri tarkkuus, jolla hän

oli kuunnellut kertomusta tästä tutkimuksesta, todisti, että se oli

hänen mieltänsä suuresti viehättänyt. Burrhus näytti olevan hyvillään

tästä ilmeisestä osan-otosta; sillä hän näki siitä, että hän oli tuonut

esiin semmoisen aineen, josta hänen vieraansa piti paljon lukua.

Viimein lausui Cineas muutamilla sanoilla, kuinka hän suuresti

ihmetteli tätä Juutalaista ja mainitsi tahtovansa nähdä häntä.

"Hän huvittaisikin sinua enemmän kuin minua, rakas Cineaani", lausui

Burrhus, "sillä minä olen sotamies, mutta sinä filosofi. Sinulle tämän

miehen opit olisivat otolliset. Sinä voit niitä ymmärtää ja keskustella

niistä. Mutta minä en kumpaankaan kykene."

Paljon haasteltiin vielä kaikenlaisista asioista.

"Sinä tahdot kaiketi päästä Caesarin tienoille?" lausui Burrhus vähän

ajan jälkeen kysyväisellä äänellä.

Cineas viivytti vastaustansa. "Kyllä", sanoi hän viimein, kun ensiksi

olemme saaneet jotakin tietoa Labeon kohtalosta."

"Olisi etuisampi, jos menisit hänen luoksensa", vastasi Burrhus. "Sinun

omituiset taidon lahjasi suostuttelisivat hänen kauneuden tuntoansa.

Hänen taipumuksensa vaartaa kahtaalle -- kirjallisuuteen ja hekumaan.

Tigellinus koettaa päästä arvoon sillä, että hän jälkimäistä halua

kasvattaa; mutta suo minun sanoa sinulle, Cineas, että sinä voit vähän

aikaa kilpailla myöskin Tigellinon kanssa, jos keisarille esittelet

jonkun uuden teorian runon sepityksestä."

"Paljon kiitoksia", lausui Cineas. "Kun kerta lähden, tiedän minä siis,

kuinka käytän itseni."

"Kun lähdet, vie hänelle joku uusi sävel- taikka runoustaiteen tuote

ja, kun annat sen hänelle, puhu innokkaasti taiteesta. Sinun asiasi

menestyy kohta. Minä vaadin sitä sinulta", lausui Burrhus. "Seneca

olisi vielä arvossa, jos hän vaan olisi pysynyt entisessä

mielenlaadussaan. Mutta hän tulee vanhaksi, eikä ole niin suuressa

määrässä runoilia kuin filosofi. Kun lähdet Caesarin luo, älä ole liian

filosofillinen. Ole runoilia! -- ole runoilia!"

Cineas hymyili; ja kun hän vähän ajan perästä heitti jäähyväisensä,

olivat Burrhon viimeiset sanat: "muista vaan! ole runoilia!"

Cineaalla oli paljon ajattelemista, kun hän ratsasti kotiin. Oli jo

myöhäinen ilta, kun hän ehti huvilan portille. Kova hälinä veti hänen

huomionsa puoleensa. Kuului siltä kuin se olisi tullut kiivaasta

kiistasta. Hän tunsi kartanonhoitajan Hegion harmittavan äänen, joka

röyhkeimmällä tavalla käski jonkun lähteä pois.

"Mene tiehesi!" huusi hän. "Enkö minä jo ole sanonut sinulle, ettei hän

ole täällä?"

"Pois tieltä, riiviö!" vastasi toinen. "Päästä minut sisään, taikka

rutistan pääsi murskaksi!"

"Sinäkö?"

"Juuri minä, sinä hävytön ruoskan-ruoka! sinä ilkeä hirtehinen! Eikö

sinun selkääsi tarpeeksi kypsetty, kun orjana riuottelit, ettei sinun

olisi tarvis yllyttää minua nyt lisiä antamaan?"

Hegion kävi vihan vaahto suusta.

"Minä olen Roman kansalainen!" hän lausui. "Minä huudan orjat tänne ja

pieksetän sinun."

"Sinäkö Roman kansalainen!" ärjähti toinen katkeran ylenkatseen

naurulla. "Sinä Syrian sikiö! Kuinka ainoastaan pari päivää sitten sinä

tarjottiin torilla myytäväksi, jalat kipsillä silattuna, niinkuin

muutkin orjat, tuoreena, äsken maahan tulleena tavarana. Sinäkö, sinä

hirtehinen, Roman kansalainen? -- kauppakalu, tuotu tänne viikunain ja

taatelein seassa ja samaan luokkaan luettu? Pois, mieletön, taikka minä

lyön sinun kuoliaaksi!"

Hän astui Hegion puoleen. Tällä silmänräpäyksellä joutui Cineas

paikalle. Hän oli kuullut, mitä oli lausuttu ja havaitsi heti, että

vieras itsekin kykeni puoliansa pitämään. Tämä oli roteva mies; hänellä

oli sotamiehen muoto ja hän näytti olevan noin viiden kymmenen vuoden

vanha. Kun Hegio näki hänen lähestyvän, peräytyi hän pari askelta ja

huusi isolla äänellä orjille: "Corbalio! Storax! Hoi! ottakaat kiinni

tämä mies!"

Melkein samalla jo voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa. Hegio

rehki ja kimpuili hurjasti. Mutta hänen syrialaiset jäsenensä eivät

pitäneet vastustajan vahvoille suonille, jotka olivat romalaisessa

sotapalveluksessa norjenneet ja tuhansissa taisteloissa terästyneet.

Väkevällä hyömäyksellä hän viskasi kartanonhoitajan taaksepäin ja

paiskasi hänen maahan.

Tällä oli joukko tukevia orjia tullut saapuville. Hegio nousi seisaalle

ja kiljaisi heitä käymään vieraasen käsiksi. Cineas oli astunut

ratsahilta ja vieras ja Hegio havaitsivat hänen nyt ensikerran. Hän

viittasi kädellänsä orjia takaisin ja kääntyi vierasta päin.

"Ottakaat kiinni hänet!" Hegio taas karjasi vihoissaan Cineaasta

kokonaan huolimatta ja koettaen orjia yllyttää.

"Jollet sinä vaikene", lausui Cineas kylmäkiskoisesti, "ryhtyvät he

sinuun". Ja suurella ylenkatseella käänsi hän selkänsä päin Hegiota.

Syrialainen katseli häntä synkästi.

"Terve, jalo Cineas", lausui vieras. "Minun nimeni on Aurulenus Carbo;

ja minä tulin tänne tänä aamuna poikani Julion pyynnöstä, joka on

centuriona Auguston armeijassa ja pitää suurta ystävyyttä sinua

kohtaan."

"Juliusko?" huudahti Cineas innolla; "Julionko isä? Sydämestä terve

tullut, ystäväni. Minä olen usein halunnut tavata sinua." Ja hän

syleili vierasta.

"Olit sinä kuka olit", huusi Hegio, raa'asti heitä keskeyttäen, "pois

täältä, taikka --"

"Kuinka!" huudahti Cineas, "etkö sinä tiedä, että, jos minä vaan virkan

sanankin, nämät orjat ilolla panevat sinun kiinni ja suomivat sinua

hengettömäksi? Pois, vimmattu, äläkä saata kovempaa rangaistusta

itsellesi! pois!"

Hegion silmät lantuivat maahan tulisesta katsannosta ja kirouksia

mutisten kääntyi hän pois ja meni tiehensä.

"Suo minun pyytää anteeksi, ystäväni", sanoi Cineas, "tämän hultion

hävyttömyydestä. Hän on konna, jota minä juuri nyt aion rangaista,

niinkuin hän ansaitsee."

"Sinun ei tarvitse pitää mitään puolustuspuhetta", vastasi Carbo. "Ja

olethan paitsi sitä nähnyt, että minä kostin itse puolestani. Mutta

nämät tämmöiset eivät kummastuta minua. Jokainen mahtava talo on täynnä

näitä heittiöitä, joitten on lupa rankaisematta koiruudellaan solvaista

kaikkia, jotka eivät liiku lukuisa saattoväki muassa. Joutavia! Ollaan

tästä puhumatta. Roma on täynnä näitä Syrian hylkylä. Orontes purkauu

tänne ja koko valtakunta on Idän inhoista tulvillaan. Mutta minä aion

kertoa sinulle, minkä vuoksi tulin tänne. Minun poikani Julius saapui

kotiin noin kaksi kuukautta sitten, eikä tietänyt ennenkuin eilen, että

sinä olit täällä. Kuu hänellä tänään oli muita toimia, hän ei itse

päässyt sinua tervehtimään. Sen takia minä tulin hänen sijastaan; sillä

minä tiedän kyllin kaikki, mitä sinä olet tehnyt hänen hyväksensä ja

minä tahdon kiittää sinua, koska olet pelastanut hänen huonoudesta ja

häviön tilasta. Hän on kertonut minulle, jalo Cineas, että hän,

Athenaan majoitettuna, joutui kiusauksen valtaan ja pikaisesti tuli

rappiolle. Sinä tapasit hänen, jopa juuri semmoisella hetkellä, jolloin

hän rahapelin kautta oli pääsemättömiin velkaantunut ja viran hukka ja

perikato olivat hänen tarjonansa. Sinä tapasit hänen, kun hän oli

päättänyt murhata itsensä ja sinä johdatit hänen seuraasi, maksoit

kaikki hänen velkansa ja, mikä parempi on, opetit häntä hyviä avuja

ahkeroitsemaan. Mitäpä puheista? Hän pelastui ja sinun kauttasi. Jalo

Cineas, isä kiittää sinua poikansa pelastuksesta."

Vakava Romalainen, joka oli puhunut kaikki nämät huomaamatta, että

Cineas oli yrittänyt häntä keskeyttämään taikka hänen ylistyksiänsä

ehkäisemään, tarttui nyt tämän käteen ja pusersi sitä innokkaasti.

"Sinä ylistelet minua liiaksi", alkoi Cineas; mutta Carbo katkaisi

hänen puheensa.

"Tässä on kylläksi. Minä en koskaan enää viittaa siihen. Minä vihaan

ylistyksiä; mutta nämät sinä olet ansainnut. Puhutaan muista asioista."

"Tule siis", lausui Cineas; "menkäämme sisään" ja he astuivat yhdessä

huoneesen päin.

"Minä luulin, että sinä asuit Romassa", sanoi Cineas, kun he kumpikin

sohvaansa nojausivat ja viiniä oli asetettu heidän eteensä. "Sinun

poikasi sanoi, että sinulla oli oma talo kaupungissa."

"Niin olikin", vastasi Carbo, "viime vuoteen saakka. Mutta Roma iljetti

minua aina. Se on syrialainen kaupunki ja pahuus, joka siellä

kaikkialla vallitsee, tuntuu rehellisestä ihmisestä hirmuiselta. Mitäpä

minusta Romassa? Minä en voi valhetella; minä en voi liehakoita eikä

liioin kumarrella. Kun käyn jossakussa ylhäisessä perheessä, minä en

voi hetkikausia leperrellä ynseitten palveliain kanssa, kunnes isäntä

huolimattomasti viittaa minua puoleensa. Sentähden minä muutin sieltä

pois tänne maalle pikkuiselle tilalleni, jossa saan nauttia raitista

ilmaa ja vapautta."

"Asutko sinä lähellä täällä?"

"No, asun; vähäinen taloni on ainoastaan penikulman päässä. Sinä voit

nähdä rakennukset" ja hän osotti sormellansa pikkuiseen huvilaan päin,

joka pilkisti kaukaa puitten välistä.

"Niin", jatkoi Carbo, ruveten uudestaan Romasta puhumaan; "siellä ei

ole rehellisyydellä mitään sijaa eikä työllä palkintoa. Omaisuus

hupenee päivä päivältä ja seuraavana päivänä yhä enemmän hupenee. Minä

havaitsin vähäisten säästöjeni kutistuvan ja sillä tapaa päätin asettua

maalle, niin kauan kuin vielä oli jotakin elinpäivistäni jälellä, niin

kauan kuin ruumiini oli terve ja vahva ja niin kauan kuin voin liikkua

sauvaan turvaamatta. Jääkööt petturit sinne; asukoot ne siellä, jotka

voivat muuttaa valkean mustaksi, jotka voivat varkaudella ja kavalilla

koukuilla itseänsä elättää. Kaupunki kihisee kulkunuijista, jotka ennen

oliat koko Italiassa tunnetut, mutta nyt Romassa hääräävät teaterein ja

julkisten näytelmien johtajina. Mikseivät he kaikkia itsellensä

anastaisi? Niin todella aikaa voittain käykin. Tällä tämmöisellä

tavalla Onnetar meidän kanssamme leikkiä laskee. Ei, ei. Romasta ei ole

asuntopaikaksi minulle. Minä en voi pettää yleisöä sillä, että sanoisin

itseni tähtien selittäjäksi taikka loihtijaksi; minä en voi enkä tahdo

luvata tuhlareille heidän isänsä murhaamista; minä en ole koskaan

sammakkojen sikikuntaa tutkinut, osatakseni siitä onnen vaiheita

ennustella; enkä minä kartanonhoitajana pitäisi varkaita luonani. Minä

en siis sovi Roman asukkaaksi ja sinä näet minun täällä; ja täällä minä

olen tätä haikeata virttä vetäen, joka aina on ajatuksissani. Anna

minulle anteeksi, ystäväni; mutta minä olen vanhan ajan Romalaisia ja

minun on katkera nähdä isänmaani perikatoa."

Cineas vakuutti hänelle, että hän otti osaa hänen tunteisinsa ja

ymmärsi hänen mielen-karvautensa.

"Mielen-karvausko?" toisti Carbo. "Niin, kenen sydäntä ei kivistä, kun

hän näkee syntymämaansa joutuneen vapautettuin orjien ja muukalaisten

tanssiattarien valtaan. Imartelia on ainoa, jolle suosionosoitukset

ovat tarjona. Syrialainen pystyy siihen virkaan paremmin kuin

Romalainen. Orjana tulee hän tänne; ja yhtäkkiä on hän jo päässyt

suureen suosioon ja saattaa istua sinua ylempänä pöydässä. Hän on

valmis valehtelemaan sinusta ja erottamaan sinun kokonaan pois

seurasta."

"Köyhällä ei ole tässä mitään edistymisen toivoa. Jopa oikeudenkin

edessä hänen valaansa halveksitaan. Tuo kaikkein kunnollisin mies --

tuo Numa itse jonkun nykyisen romalaisen tuomio-istuimen eteen ja

ensimäiseksi kysytään tulojansa. Montako orjaa hänellä on? Montako

auran alaa hän viljelee? Köyhät sysätään alhaisimmille sijoille

pöydässä ja huonoimmille istuimille julkisissa näytelmissä."

Yhtäkkiä hän herkesi ja alkoi lempeällä ja aivan toisenlaisella äänellä

puhua jostakin muusta. Cineas havaitsi, että hän oli vakava ja tyven,

kun muista asioista keskusteltiin, mutta kun vaan Romasta puhe syntyi,

hän muuttui katkeraksi, kiivaaksi ja tuliseksi. Hän rakasti

isänmaatansa; hänen terävä silmänsä näki sen turmion, johon se oli

vaipuva; eikä mikään toivon säde hänelle koittanut. Ei myöskään

Cineaalle. Hänkin tunsi pääkaupungin pahat tavat eikä ymmärtänyt,

kuinka kaikki viimein päättyisi. Näin päivä ehtoontui ja myöhään

illalla Carbo lähti.