Poika ja hänen imettäjänsä.
Kun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä
peristyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko
katossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus,
seisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski
tämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon
nähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.
Kun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa
Helenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme
oikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös
ja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka
eivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat _gens Sulpicia'an_.
"Jos olisit Romalainen, tyttäreni", lausui hän niin lempeästi, kuin hän
voi, "näyttäisit suurempaa vakavuutta."
"Mutta minä en ole Romalainen", sanoi Helena jotenkin surullisesti,
"enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa."
"Vaarassako?" vastasi Sulpicia halveksien. "Missä vaarassa? -- noitten
Britannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he
romalaisen armeijan?"
"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?" lausui Helena; ja hän
painoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen
salaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.
"Minun poikani puoliso", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä,
"saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset
ovat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja
itselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet."
"London, Verulam, Camaldunum!" huokaili Helena; ja puhuessansa hän
hyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen
silmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan
tutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut
jonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon
kovuuden käsittää.
"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme
valtaansa", sanoi Sulpicia vähän tylysti. "Tietysti saattavat Romankin
soturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa
Romalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä
kosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän
on kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat
heidän ansionsa mukaan."
"Pahin seikka on se", huokasi Helena, "että noilla viheliäisillä
kapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät
vääryydet."
"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa.
Romalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä
kurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen
tekosyitä keksiä."
"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi
ollut joku syy?"
"Tietysti he olisivat olleet", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä,
jota vastaan ei käynyt inttäminen. "Tietysti he olisivat olleet.
Kapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että
ankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten
hylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun
heidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä,
muistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota."
"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja
urhoolliset!" lausui Helena.
"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää,
kun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat
helposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä
muuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi."
"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi", lausui Helena.
"suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista
Carboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki
Germaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista
ennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti
tuhottiin."
"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin", sanoi Sulpicia
kylmäkiskoisesti. "Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän
voittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai
kumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki
vauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole
ymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali
menee noita vastaan, mikä toivo heille jää?"
"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme", lausui Helena, katsoen
kaikkia pahimmalta kannalta, "ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan,
kun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa
saari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa
alle."
"Oih, kuinka järjetön sinä olet", sanoi Sulpicia suuttuen. "Vähät
siitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi
hän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne.
Heikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä
kapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin
muut kenraalit ja hänellä on suuri armeija."
"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia
löytyy", jatkoi Helena. "Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen
kuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta
-- ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä -- ja
Claudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä,
pelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet."
"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän
kapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa
täytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo
tähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän
ansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa
myöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa
kapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän
edessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun
aavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään.
Yhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin
hyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen
pahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun
lohdutukseksesi?"
"Ei mitään -- ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen
heikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin
aivan kuin sinä."
"Minä olen romalainen vallasnainen", sanoi Sulpicia ylpeästi.
"Ja minä olen kreikkalainen", vastasi Helena.
"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi", lausui Sulpicia leppeästi; ja
lähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: "tule, tyttäreni, toivo
parasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa
jumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet."
Taas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän
huoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa
vajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.
Hänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat
molemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä
sanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän
voisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä
sopivaa tilaisuutta odottaen.
Voimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen
syleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.
"Äiti-kultani", lausui hän, "minkätähden sinä itket? Älä sure isää.
Kyllä Jumala häntä suojelee."
Pikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa.
Hänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.
"Sydänkäpyni", hän lausui, "mitä sinä Jumalasta tiedät?"
"Oho, minä tiedän", vastasi Markus, "kuinka hän pitää huolta kaikista.
Hän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä."
"Rakastaa meitä!" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi
niitä. "Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja
tunteita", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten
sanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon
kirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja,
jotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin
katseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia
lausuttaisiin.
"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden", sanoi Markus juhlallisella
äänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. "Minä rukoilen, ja
Jumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa
sodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen."
"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa -- sinä, pieni lapsi?" kysyi Helena.
"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla
hänen luokseen."
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Helena vähän
hämmästyneenä. "Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut
mitään. Koska hän tämän lausui?"
Markus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.
"Kuinka! etkö sinä tiedä?" kysyi hän vähän ajan perästä. "Minä tunnen
juuri ne sanat, jotka hän lausui ja minä rakastan niitä. Mutta
tunnethan sinäkin ne?" lisäsi hän, äkkiä ajatellen, että hänen äitinsä
laski leikkiä.
"En, poikaseni; minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat. Sinä olet niin
kummallinen;" ja Helena katsahti Cineaan puoleen, jonka silmät olivat
häneen luodut ja havaitsi, että tämä kiinteästi tarkasti heitä.
"Minä tunnen nämät sanat", lausui Markus; "ja rakastan niitä. Tämän
tähden minä rukoilenkin. Sillä hän sanoi, että pienet lapset
rukoilkoot. Hän sanoi: sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät
heitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta; -- etkö sinä
ole tätä ennen kuullut."
Helena ei vastannut mitään. Cineas kuuli nämät sanat samalla
kummastuksella kuin ennen. Koko lapsen ulkomuoto osotti, että hän
täydellisesti ymmärsi sen asian, josta hän puhui. Hänen käytöksessään
ei ollut mitään epätietoisuutta eikä ajatusten häiriötä.
"Milloin hän tämän lausui?" kysyi Helena viimein. "Minä en ymmärrä
sinua."
"No kun hän oli täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, maailmassa. Kun hän jätti taivaan ja asui maan päällä."
"Kun hän jätti taivaan -- ja asui maan päällä", toisti Helena.
"Jumalaistarumme eivät sisällä senkaltaista kertomusta. Suurin osa
jumalista vietti näitten tarujen mukaan eri aikakausia ihmisten
parissa, mutta eiväthän ihmiset sentähden muuttuneet paremmiksi."
"Niin, mutta tämä on tuo suuri Jumala ja meidän isämme", sanoi Markus
totisesti. "Hän rakasti meitä ja armahti meitä ja sillä tapaa hän tuli
ja asui täällä meitä siunatakseen. Juuri silloin tulivat pienet lapset
hänen luoksensa. Ja he tahtoivat ajaa pienet lapset pois. Mutta hän
sanoi: Sallikaat niitten tulla, ja älkäät niitä kieltäkö; sillä
senkaltaisten on Jumalan valtakunta!"
"Minkä sadun lienee hän kuullut?" kysyi Cineas.
"Jonkun, joka on puhdistunut ja muuttunut hänen omissa suloisissa
ajatuksissaan", lausui Helena, poikaansa hyvästi suudellen ja
syleillen.
"Sanoiko hän, että sinä saisit rukoilla häntä?"
"Kyllä", vastasi Markus innokkaasti. "Hän sanoi, että me anoisimme,
mitä tarvitsemme ja hän antaa sen meille ja hän sanoi, että me pääsemme
taivaasen, jos rakastamme häntä."
Rakkautta taas -- häntä rakastaa. Voi, suloinen lapsien ajatus. Kaikki
on vaan rakkautta taikka vihaa. Rakastaa Jumalaa. Kenties tämä lapsen
mielestä on helppo; mutta miehen se on vaikea. Näin ajatteli Cineas
kuunnellessaan ja arveli vielä, että Markus oli kuullut jonkun
toisinnon noista monesta Jupiterin saduista. Kuitenkin häntä
kummastutti, ettei hän ollut koskaan mitään tämänkaltaista kuullut.
Silla välin kuin näitä keskusteltiin, imettäjä ei ollut näyttänyt
kuuntelevan. Surullisin, mutta kirkkain kasvoinensa istui hän erinänsä
perheryhmästä, kädet kiinni jossakin neulomustyössä ja silmät
nähtävästi siihen kääntyneinä. Kuitenkin hän oli huomannut kaikki ja
kuullut kaikki.
"Mutta, armas äiti", lausui Markus hyväillen häntä, "kuinka sinä et ole
kuullut siitä suloisesta ajatuksesta, että Jumala rakastaa sinua?"
"Jumalako rakastaa minua?" virkki Helena kummallisella, vitkaisella
äänellä ja katsoi miettivin silmin Cineasta.
"Etkö sinä sitä tiedä? Sinä puhut niin oudosti", sanoi Markus lapsen
tavallisella luopumattomuudella.
"Entä kuinka sinä sen tiedät?" kysyi hänen äitinsä.
"No, minä olen tietänyt sen aina -- se on, siitä asti kuin imettäjä
tuli meille. Ja niin minä tulen hänen luokseen ja rukoilen häntä ja,
kun katselen kirkasta, sinistä taivasta, luulen usein näkeväni Jumalan
valtakunnan ja pienten lasten joukkoja hänen istuimensa ympärillä."
"Tämä olisi siis puhtaampi taivas kuin Olympon", lausui Cineas.
"Ja kun minä olen murheellinen, rukoilen häntä ja hän poistaa kaikki
minun murheeni."
"Oi, herttaiseni, sinun sanasi koskevat minun sydämeeni. Mitä sanoja
nämät ovat? Mistä sinä olet kaikki nämät oppinut? Kerro minulle
enemmän, mitä tiedät!"
Helena puhui totisella, kaipaavalla äänellä. Pikaisella liikunnolla
kohotti imettäjä päätänsä, mutta painoi sen kohta alaspäin ja kaksi
isoa kyyneltä vieri neulomukselle hänen eteensä.
Markus katseli kummastuneena äitiänsä.
"Kuinka, etkö sinä ole kuullut, että hän kuulee kaikki meidän
rukouksemme ja pyyhkii pois kaikki meidän kyynelemme? Minä tahdon
kertoa sinulle, mitä hän sanoi ja mitä minä rakastan yhtä paljon kuin
noita toisia sanoja, jotka jo sinulle lausuin."
"Mitkä ne ovat?"
"Hän sanoi; 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Hänen sanansa ovat hyvin
suloiset, äitikultani."
"Tulkaat minun tyköni!" toisti Helena. "Mitä tämä on? Markus, mistä
olet kaikki nämät oppinut? -- että Jumala voi rakastaa; että hän sanoo:
'tulkaat minun tyköni;' ja ottaa vastaan myöskin pieniä lapsia. Tämä ei
ole yhteisen kansan eikä filosofian taruja. Ovatko kaikki nämät sinun
omiasi, lapseni? Ovatko nämät sinun omia ajatuksiasi? Mutta kerro
minulle uudestaan nuot sanat."
Taas kertoi Markus nämät taivaallisen suloiset sanat ja hänen äitinsä
kuunteli hartaasti ja ilostuneena, ikäänkuin olisi hän tahtonut
iki-päiviksi istuttaa ne mieleensä.
Yhä liikutti imettäjä neulaansa ja näytti kokonaan työhönsä kiintyneen.
Cineas kuunteli yhtä innokkaasti kuin ennen.
"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä", lausui
hän viimein juhlallisesti, "ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille
kertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja
minulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo
usein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut
sinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon,
jolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari
sinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan
ja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa
irstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa
opetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He
näyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He
olivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät
heidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa,
kuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän
jälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti,
että ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän
Jumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi
tulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen
rikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten
vertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla,
joka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen
oppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän
sydämeemme."
"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon
kovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen
kumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella
kysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen
oppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt
yhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa."
"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien
muitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan
luona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein
kävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina
aikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä."
"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea
ja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki
mieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja
kuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään,
josta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto
soimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi
häntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita."
"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli
erkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään
muuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen."
"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!" lausui hän kerta
sydämeen tunkevalla äänellä; "ne vievät minusta hengen. Olkoon, että
sinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan
ole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi
jumalatonta ajatella jumalaa."
"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!"
"Ei", vastasi Kleon; "minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on
rukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit
itse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa
mielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon
vaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan
mukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein
saisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja
odottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus."
"Tämä oli hänen huolensa -- katumus jostakusta synkästä rikoksesta,
jota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän
luullut pääsevänsä sydämen vaivastaan."
"Minä tunnen", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, "ettei minulla ele
mitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti
eläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on _jumalaa_ ajatella.
Minkä vuoksi minä olen olemassa? _Minäkö_ rukoilla _häntä_? Mahdotonta,
Ja kuitenkin _hän_ yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin
kysymyksiin. Hän yksin voisi _anteeksi antaa_. Oi, jospa vaan voisin
mennä _hänen_ luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot
leppymättömät Erinnyt!"
"Vihdoin näimme hänen viimeisen kerran. Eräänä päivänä tuli hän
opettajan luo ja ilmoitti tälle, että hän menehtyisi, jos hän jäisi
Athenaan. Hän tahtoi koettaa toista vireämpää elämää. Hän tahtoi ruveta
sotapalvelukseen romalaiseen armeijaan. Kenties sodan kohina
haihduttaisi hänen ajatuksensa ja vähentäisi hänen oman tuntonsa
vaivaa. Ja sillä tavoin hän lähti. Opettaja ei voinut tehdä tuon
onnettoman mitään. Tämä koski kovin kipeästi häneen. Synkkämielisyys
valloitti hänen. Hänen entinen uskalluksensa oli kadonnut. Hän näki
uusia kysymyksiä kohoavan, joita hän ei ollut ennen ajatellut ja joihin
hän ei ensinkään pystynyt vastaamaan."
"No, eikö Kleon koskaan ilmoittanut rikostansa? kysyi Helena, joka oli
suurimmalla huomiolla tätä kertomusta kuunnellut.
"Kyllä", vastasi Cineas; "ja myöskin todellisen nimensä."
Jos Cineas olisi tällä haavaa katsonut imettäjää, olisi hän hämmästynyt
hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Cineaan kertomuksen alussa oli
imettäjä levollisesti jatkanut neulomistansa; mutta viimein hän herkesi
siitä ja katseli totisena kertojaa. Mahtava mielenliikutus näytti
kokonaan hänen itsehillintänsä. Hänen aina vaaleat kasvonsa kääntyivät
nyt harmaansinisiksi. Hänen jäsenensä tyrmistyivät; ja pannen kätensä
ristiin hän katsoa ällisteli puhujaa. Epätiedossaan hän hengähtämättä
odotti kertomuksen loppua. Muut eivät huomanneet häntä ja Cineas istui,
silmät syvämietteisesti käännettyinä laattiaan päin.
"Niin, hän ilmoitti Theofilolle kaikki", jatkoi Cineas. "Hän oli,
niinkuin minä jo sanoin, Kretasta kotoisin. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen, mutta aivan nuorena joutunut pahuuden poluille. Hän
tuhlasi isänsä omaisuuden ja kuoletti hänen sydämensä. Silloin rupesi
hän rahapeliin; ja vihdoin hän kerta kamalan kovasydämisenä vei oman
äitinsä pois Kyreneen ja myi hänen orjaksi."
Helenan sydän meni kylmäksi rinnassaan. Mutta toinen seikka johdatti
nyt hänen ajatuksensa toisaalle. Se oli imettäjä. Istualtaan nousten
hän astui tai pikemmin hoiperteli Cineaan luokse; ja nojauten raskaasti
hänen hartioillensa, huoahti hän, kauheasti, tuimasti tuijotellen:
"Hänen nimensä -- hänen oikia nimensä?"
Cineas katsahti ylös ja häntä hirvitti. Hän arvasi asian todellisen,
katkeran laidan. Mutta se oli liian myöhään. Ohkaisten hän vastasi:
"Philo Kretalainen."
Imettäjä hengähti syvältä ja vaipui laattiaan. Helena äännähti, Markus
juoksi imettäjän luo ja notkistui hänen ruumiinsa yli, huikeasti
vaikeroiten.
"Voi!" huusi Cineas, "mitä minä olen tehnyt? Minä onneton!"
"Sinäkö? Mitä sinä olet tehnyt? Mitä nämät kaikki ovat?"
"Vie hänet hänen huoneesensa. Ja oi, Helena, ole lempeä hänelle. Hän
tointukoon; hän parantukoon. Rakasta häntä ja ole hänelle hyvin lempeä,
_sillä hän oli Kleonin äiti_!"