Isaak.
Kun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita
rukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian
ja Cineas katseli ylös huoaten.
"Voi, Helena", lausui hän, "tässä olen kuullut jotain, joka on parempi
kuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?"
"Minä en tiedä, jollei imettäjältä."
"Imettäjältäkö?"
Cineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä.
Helena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.
Vähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että
hän oli poissa.
"Niin", virkki hän itsekseen; "äiti on varmaan mennyt lohduttamaan
mieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä -- mistä hän tuon
on oppinut?"
Tuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen
ja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena
sinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan
äidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän
tunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän
vuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen
muodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti
hänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen
kauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan
perästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen
pylväskäytävässä.
Imettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta
nyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. "Mistä",
arveli hän, "on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät
ihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten
syvän merkityksen?" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.
Imettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta.
Hänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa
olivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen
kaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan
ihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla
tavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria
kärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru
oli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut,
että toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun
kuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen
kärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa,
taipuen taivaan tahtoon. "Eiköhän tuo liene", ajatteli hän,
"puhdistunut sielu'" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen
ajatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut
itsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli
yhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa
niin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän
kummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet
surut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden
suloiseksi rauhaksi. Nämät silmät -- tyynet kuin Egyptin Sfinxin
muuttumaton katsanto -- eivät osottaneet mitään nykyistä mielen
liikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut
filosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan
ollut tuntenut ketään naista -- eikä semmoisesta kuullut -- joka olisi
päässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan
muutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.
Mutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin
lyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän
oli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa
olivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut
hämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.
Noin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli
Labeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän
sen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän
ymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä,
että he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara
olisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan
poikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi
asiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena
tekikin, niitten sisältöä tuntematta.
Kun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut
Cineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta
Romaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli
pääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka
kuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet
toisiaan tavanneet.
Se ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi,
lievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat
saattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta
päättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu
ja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin
kaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista
edellisessä luvussa mainittiin.
Muuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa.
Tämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli
alhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla
keinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli
kiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan
hänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo
havaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava
katsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut
erittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi
salattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut,
Cineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita
hoitamaan.
Cineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa
hänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle
sanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän
havainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa
häiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa
arvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.
Tämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain
omituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli
ottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden
kuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä
onnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen
perästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla
rakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri
maissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä
kunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli
ihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa
kenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.
Hän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti
esiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä
kirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen
kasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten
luonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää
kaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan
kirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia.
Tämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.
Kun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään
tervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa.
Tämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri
komeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen
päällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla
pöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen,
kiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.
Cineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi
Homeroa.
"Isaak", lausui hän ystävällisellä äänellä, "mikä ihmeellinen kirja
tämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on
Kreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen.
Filosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen
lauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on
pääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää.
Tunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi
tämmöisen sijan kuin tämä?"
Näin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja
katseli Juutalaista.
"Meillä Juutalaisilla", vastasi Isaak häveliäästi, "on yksi pääkirja.
Mutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on
todestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me
viittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa
meitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita
monta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee."
Cineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen
ajatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään
ihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti
suuressa arvossa.
"Mitä kirjoja ne ovat?" hän kysyi.
"Meidän pyhät kirjamme", vastasi Isaak.
"Ovatko ne runollisia?"
"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia."
"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?" kysyi Cineas,
jota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja
kuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä
loukkaisi.
"Ei", vastasi Isaak. "Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän
vanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta
epoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se
kertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät.
Se kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka
kaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii
kansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties
sinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa
sinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin
semmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan
kansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian
kirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi
meille kuin Iliadi Kreikkalaisille."
"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero", lausui Cineas sävyisesti,
"mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin
muodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin
mielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä
jotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?"
"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka
alkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla."
"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi.
Katso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa
yritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon
värssyjä."
"Vaan hän vääristeli niitä", lisäsi Isaak. "Ei; runoelmia ei voi
kääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi
muutetaan."
"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista", sanoi Cineas, äskeiseen
puheesen palaten. "Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään
dramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä
arvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut."
"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma", vastasi Isaak. "Se ei
kuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen
hiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi
käsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon'
kaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee
jumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät,
Prometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen
äärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten
ylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi,
joka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu
Promethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja
hämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen
hirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin
tämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa
taivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti
hänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin
laita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten
rikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on
myöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada.
Tämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä
salaisuus muuttuu yhä synkemmäksi."
"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla
tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä
sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon
vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta;
samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta --
ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on
vastattu kaikkiin -- vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on _jumala_!
Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä
oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak
tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy:
miksi minä kärsin?
"Herra antoi ja Herra otti:
Herran nimi olkoon kiitetty."
"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"
Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä
kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.
Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain
stoalaisuuden kaltaista.
"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana
siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen
jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen
katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu
näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki
asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen
minä turvaan."
Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä
muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän
ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä
mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella
ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista
rhytmillistä laulua:
"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret
olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala
ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä
maahan.
Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas
kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut
Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen
mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä
runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat
ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.
"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne
sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"
"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat
parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa
teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa,
löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme
jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat.
Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat
samat."
"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän
lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä
mitään meidän runomittamme kaltaista?"
"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä
aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän
soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."
"Mikä niitten aine on?"
"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä
aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."
"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä
ymmärtäen.
"_Jumala_!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella.
"Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."
"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas
hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin,
jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa
tarkoitettiin.
"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu",
sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut
Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka
vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän
runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen
kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron
täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen
kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos
Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa
kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä
meidän runoelmamme ovat."
Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi
kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän
oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin
ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti
kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta",
ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä
ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto
hänessä."
Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että
tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen
silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän
hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän
puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen
äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi
sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa
ja Israelin jumalan koko voimaa -- tämä muisto paloi hänen sydämessänsä
ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten
Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri
aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti
sortajansa -- hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.
"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne",
sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin
jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista,
kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."
Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja
seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka
Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin
silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava
katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli
nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon
Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.
Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni,
mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:
"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun
kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä
turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.
Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan
vihollisistani.
Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat
peljätit minun.
Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.
Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan:
niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä
tulee hänen korviinsa.
Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,
koska hän vihastui.
Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,
niin että hiilet siitä sytyit.
Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen
jalkainsa alla.
Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain
päällä.
Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut
pilvet.
Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja
leimauksilla.
Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla
ja leimauksilla.
Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,
ja peljätti heitä.
Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,
Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen
puhalluksesta.
Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista
vesistä.
Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,
jotka olit minua väkevämmät.
Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.
Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän
mielistyi minuun."
Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle
muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak
kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen
liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti
säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven
jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat
itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän
ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän
aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä
ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä
hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki
pelastaakseen häntä -- ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys
Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni
toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista,
toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin
oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä
kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon
ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!
"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei -- herkeä
-- ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes
olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."
"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan
vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja
lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun
kansakuntani."
Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti
taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän
itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen
puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se
voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."
Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:
"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan
sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon
kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia
ylimmäiseksi ilokseni."
Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti
suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. -- Tuo kalvava
koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä
hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle
sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui
hänen luokseen.
"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja
jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön
minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi,
että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä
asioita."
Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän
Cineasta.
"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita
joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa
itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun
unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä
kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin
suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä
ulkoa lausumaan."
Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän
antoi Cineaalle.
"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle
uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään
tulin tänne."
Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli
määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.
"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja
kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä
tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun
tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan
hoitamiseen."
Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot
todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.
"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja
raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat
äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman
äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja
mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu
täällä."
"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä
jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut
tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa
mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä
soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko
Hegio paljonkin Romassa?"
"Paljon."
"Minkä vuoksi?"
"Hän askaroitsee kauppatuumissa."
"Minkälaisissa?"
"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten --
erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan
lainaskellut rahoja muille."
"Rahojako lainaskellut?"
"Niin."
"Onko hän rikas?"
"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella
viittauksella.
"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.
"Niin".
"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä
rikastuttaakseen."
"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen
asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak
jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja
moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa
yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä,
kuinka ne tuhlata."
"Tigellinus!"
"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää
hän, kumpi hänen isäntänsä on."
"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.
"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää
tilikirjat hänelle."
"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen
tiedät?"
"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon
puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa
huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni
tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla
semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja
päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen
etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä
yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme
toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa
lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme
vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä
tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja
tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."
"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että
tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon
aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan.
Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet
Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis
menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen
siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän
tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini
Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka
päivän elämästänsä."
"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti
Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen
henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin
kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton,
ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut
toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat
tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja
turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi
Roman kauhuista."
"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen
ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja
niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä
asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan.
Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli
tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle
kunnian-osoituksensa."
"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia
keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee
kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."
"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys
perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan
edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."
"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt
olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi
tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on
usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku
hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän
tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa.
Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa
kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin
tehdään joka päivä."
Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi
käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi,
oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.
"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin,
mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää
hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on
kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden
haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta
minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa
ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis
emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."
"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää
Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon
puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt
Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi
ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä
ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun
jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä -- hän on, niinkuin
kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta --
tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan
työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."
"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule,
että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän
käytöksessänsä. He vartovat."
"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin
puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän
kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle.
Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja
vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään
itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka
päivä."
"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"
"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että
Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme
kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut
äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle
todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää
niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta
kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."
Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin
hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi
aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi
noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä
ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.