Nuori Athenalainen.
Lähellä Tiburin kaupunkia seisoi Apenninein rinteillä Lucius Sulpicius
Labeon huvila. Tämän etupuolelta näki kauvas avaraa Kampaniaa ja
kaukaista pääkaupunkia päin. Jotensakin pieni muihin läheisiin
huviloihin verrattuna oli se kuitenkin mitä sievin rakennustapansa
puolesta. Sen etupuolta kaunisti leveä pylväskäytävä, jonka edessä oli
kukilla ja pensailla peitetty penger; tämän käytäviä reunustivat
puksipuut, joitten latvat paikottain olivat leikatut kukka-astiain ja
eläinten muotoisiksi. Valtatie oli noin neljänneksen penikulman päässä;
ja avara platanikujamo, niin polveillen, että kulkeminen alaspäin kävi
helposti laatuun, yhdisti sen kartanon kanssa ja juuri yhdistyskohdassa
sijaitsi portinvartian soma huone. Huvilan takana oli ulkohuoneita ja
aittoja; oikealla kädellä oli laaja kryytimaa; vasemmalla puolella
ympäröitsivät puutarha ja viinamäki kartanon hoitajan asuntoa.
Läheltä ja loittoa näkyi vuorten vietoksilta useampia muita huviloita.
Mainioin näistä oli kaikkein läheisin, jalon komea asunto, joka
laveutensa ja koreutensa puolesta oli Labeon huvilaa paljon etevämpi.
Silloinen kaupungin prefekti Pedanius Secundus oli sen omistaja. Labeon
penkereltä sopi nähdä suurin osa tästä kartanosta; mutta inhoittava
näky sen porteilla kiinnitti kaiken huomion, sillä siellä riippui
isolla ristillä kaksi orjaa, joitten hiljainen vaikeroitseminen
todisti, että he vielä olivat hengissä.
Päivä oli koittanut varhain. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta
ihmisäänet likeisestä huvilasta ilmoittivat, että orjat olivat ulkona
päivän töissä. Labeon huvilassa sen sijaan oli kaikki hiljallaan eikä
ketään ollut näkyvissä paitsi yksi henkilö pylväskäytävässä.
Tämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä
iällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja
malttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa
edestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin
penkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän
jotakin odottanut.
Viimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja
ennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa
edelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja
saapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti
hänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa.
Ratsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan,
kiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta
mielen liikutusta osottavalla äänellä:
"No, mitä uusia?"
Hän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan
katseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa
tyynen näköisiksi.
Oli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin,
toisiaan katsoen -- veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat
hientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista
kaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä
luonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut
mitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.
"Armas sisareni", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin
puhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia --
"armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole
kuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä
turvassa."
"Sinä et ole kuullut mitään", toisti nainen hengähtämättä. "Mitä minun
on tekeminen?"
"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia,
mutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi
sanoa mitään. Tule", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän
pylväskäytävää kohden.
"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?"
kysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.
Hän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti
kätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla
äänellä:
"Cineas, epätieto on pahempi kuin mikään muu. Kerro minulle tarkkaan,
mitä olet kuullut. Älä salaa mitään. Tahdon tietää pahimmatkin,
olkoonpa sitten mitä laatua hyvänsä."
Vähän ajan kuluttua sanoi Cineas:
"Helena, sinä olet oikeassa. Epätieto on kaikista pahin. Minulla ei ole
mitään kertomista sinulle, jota et saa kuulla. Minä tunnen paitsi sitä
sinun voimakkaan luontosi ja lupaan vakaasti olla mitään sinulta
salaamatta. Mutta samalla vaadin, että katsot asioita semmoisiksi, kuin
ne todella ovat etkä kokonaan epätoivoon heittäy. Muistuta hetkeksi
mieleesi viimeinen kirje, jonka Labeo lähetti sinulle. Paljonko aikaa
siitä on kuin sen sait?"
"Siitä on kolmatta kuukautta kuin viimein kuulin Luciosta mitään",
vastasi Helena; "se oli siihen aikaan, kuin he lähtivät Londonista
Camaldunumiin tuota onnetonta Monan retkeä hankkiaksensa. Lucius
haasteli hyvin iloisesti, kertoi Druideista ja heidän julmista
uskonmenoistansa, kiitti Suetonion kykyä ja täytti kirjeensä
ylistyspuheilla jalosta ystävästänsä Agricolasta, joka oli hänen
teltakumppaninsa."
"Sinä tiedät, että Suetonius on armeijan parhaita kenraaleja --
kukaties kaikkein etevin Corbulon jälkeen."
"Kyllä", vastasi Helena huoaten.
"Sinä tiedät myöskin, että kaikki hänen upseerinsa ovat jänteviä ja
urhoollisia miehiä; ja hänen terävä järkensä ja havaintonsa ilmestyvät
siinä, että hän on valinnut avuksensa semmoisia miehiä kuin Agricolan
ja Lucion."
"Se on tosi, Cineas."
"No hyvä, ajattele nyt tätä", lausui Cineas semmoisella äänellä, jota
hän aikoi iloiseksi. "Ainoa vaara, jota sinun tarvitsee peljätä, on
armeijan tappio. Ei ole kappaleen aikaan tullut mitään sanomia siitä.
Mutta semmoinen kenraali kuin Suetonius tuskin joutunee vaaraan.
Syy, jonka vuoksi emme ole kuulleet hänestä mitään, on se, että
Britannialaiset ovat ruvenneet kapinaan hänen takanansa ja katkaisseet
hänen yhteytensä Romalaisten kanssa."
Helena ei virkkanut mitään, vaan katseli murheellisna kuin ennenkin
veljeänsä.
"Meidän täytyy siis uskoa, että Suetonius pian pääsee hämärästä
näkyviin ja kukistaa barbarilaisparvien vallan."
"Niin oikein; mutta sinä et ole vielä kertonut minulle viimeisiä
uutisia Britanniasta, ja kuinka minä tiedän mitä uskoa taikka
ajatella?" lausui Helena surullisesti.
"Minä tahdoin, että muistaisit, jotta, kävi kuinka kävi, armeija ja
Labeo ovat turvassa. Suetonius ilmestyy legioneinensa kaikkia
kostaakseen."
"Voi Cineas, älä pidä minua kauemmin epätiedossa!" lausui Helena
vapisevalla äänellä. "Kerro kaikki -- kaikki. Tämä epätieto kuolettaa
minun. Sano minun kuullakseni pahimmatkin."
"Kallis sisareni", sanoi Cineas äänellä, jota hän turhaan koetti saada
levolliseksi, "koko Britannia on tarttunut aseisin Romalaisia vastaan."
Kalmankalpeana Helena hoipertui muutaman askelen taaksepäin; mutta
Cineas tapasi hänen kätensä ja piti ne omiensa välissä.
"Jaksatko kuulla enemmän?" kysyi hän huolestuneena.
"Kaikki", vastasi toinen hiljaisesti.
"Koko saari on heidän vallassaan. Boadicea on heidän johtajansa!"
"Boadicea!"
"Juuri hän."
"Sekö, joka on kärsinyt niin hirveää vääryyttä! Hurskaat jumalat!"
"Juuri se. Hän on vimmastuttanut kaikki kansalahkot ja ne seuraavat
häntä, mihin ikinä hän tahtoo."
"Oi!" huudahti Helena, "mikä kosto palkinnee sitä vääryyttä, jonka hän
on kärsinyt!" Hän hykersi käsiänsä tuskissaan. "Ei mikään vastarinta --
ei -- ei mikään -- ole mahdollinen ja Suetonius on Monassa! Ja koko
provinsi on Boadicean vihan alaisena!"
Cineas ei vastannut mitään, vaan hänen vaiti-olonsa osotti, että hän
myöntyi toisen sanoihin.
"Kerro kaikki", sanoi Helena astuen likemmäksi häntä. "Kaikki -- mitä
kuuluu kolonioista?"
"Camaldunum on valloitettu."
"Entäpä asukasten laita?"
"Joka henki on loppunsa nähnyt."
Helena oihkasi ja nojausi Cineaasen tukea saadaksensa. Tämä tarttui
häneen, estäen häntä maahan vaipumasta.
"Boadicea ei tunne mitään sääliä eikä mitään osotakaan", lisäsi hän
vielä; "molempain tyttärtensä keralla sytyttää hän seuralaistensa
sydämen kaikenlaiseen väkivaltaan. Sinä voit arvata kaikki. Mutta minä
tahdon mainita kaikki yksityiset seikat, jotka olen kuullut. Muista
vaan, että, vaikka mitä kertoisin, Labeo on turvassa."
"Näyttää siltä, kuin olisi Britannialaisten kosto etupäässä
Camaldunumia tarkoittanut. Veteranein käytös maan asujaimia vastaan oli
tämän aikaan saanut. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, mimmoinen
tämä käytös oli. Roman soturit eivät ole missään pahempaa
vallattomuutta harjoittaneet. Kaupungissa oli ainoastaan joku
kymmenkunta sotamiehiä, kun asukkaat nousivat kapinaan. Hämmästys ja
kauhu levisi kaikkialle kaupunkiin, kun tämä uutinen kuultiin. Tänne
tulleessa kertomuksessa kuvaillaan kaikenlaisia kummallisia tapauksia,
jotka tahdon jutella sinulle, että saat kuulla ne semmoisina, kuin itse
olen kuullut. Ne olivat nämät: -- Victorian kuvapatsas kaatui
itsestänsä maahan. Hurjapäisiä naisia juoksi sen ympärillä ennustaen
pian tapahtuvaa onnettomuutta. Neuvoskunnassa kuultiin Britannian
kielen ääniä; teateri kaikui hirmuisista ulinoista; hävinneen kolonian
kuva kangasti veden pinnalla lähellä Tamesin suuta; meri oli ruskeana
verestä; ja vuoksen aikana nähtiin ihmiskuvia hiekassa."
"Kaikki nämät pahat enteet ja monet muut liioitelmat kerrottiin
kumpaisessakin kansakunnassa. Kolonistat olivat epätoivoa täynnä, mutta
Britannialaiset riemuitsivat. Camaldunumin asujaimet panivat
prokuratorilta Catus Decianolta apua pyytämään. Tämä lähetti noin kaksi
sataa huonosti varustettua soturia. Camaldunumin veteranit käyttivät
itsensä kehnosti. Kansa joutui äkilliseen pelkoon; ja juuri tällöin
ryntäsivät Britannialaiset kaupunkiin, surmasivat kaikki miekalla ja
valloittivat viimein temppelin, josta vastarinta oli tehty. Harva pääsi
pakenemaan; nämät pakolaiset toivat kamalan sanoman Londoniin."
Veljen kertoessa oli Helena pysynyt aivan äänetönnä, hartaasti ja
hengähtämättä häntä kuunnellen.
"Minä en voi ymmärtää", lausui hän viimein, "kuinka meidän soturimme
olivat niin huonosti johdetut. Minulla ci ole paljon toivoa", lisäsi
hän heikolla äänellä.
"Petilius Cerealis lähti yhdeksännen legionan kanssa kaupunkia
auttamaan", jatkoi Cineas; "mutta hän syöstiin pakoon, jalkaväki
kaadettiin kokonaan ja ainoastaan hevosväki muassaan pakeni kenraali."
Helena katseli kauvan ja suruisesti veljeänsä.
"Voi Cineas!"
Tämä oli kaikkein pahin uutinen. Se oli ikäänkuin kuoleman-isku hänen
toiveisinsa; sillä nyt ei ollut mikään vähäinen armeijan osasto
hävinnyt, vaan kokonainen legiona.
"Tyhmän rohkeata -- varsin hullua oli", vastasi Cineas, arvaten
sisarensa ajatukset, "käydä yhden ainoan legionan kanssa kymmenien
tuhansien villein kimppuun. Suetonius on ihan toisenlainen päällikkö.
Hän on kaikki kostava; jopa juurta-jaksain."
"Ei, ei; hän suljetaan Monaan!" lausui Helena, itsepäisenä surussaan.
Häntä värisytti, kun hän ajatteli, kuinka Labeon voisi käydä.
"Jos niin tapahtuisi", sanoi Cineas tyynesti, "löytyy siellä
viisikymmentä kenraalia, jotka ilomielin ryhtyisivät hänen
auttamiseensa. Mutta ajattele silmänräpäys, mimmoinen mies Suetonius
on. No, vaikka hän olisi saarrettu _Ultima Thule'hen_, avaisi hän tien
itselleen ja armeijallensa. Ei minkään romalaisen kenraalin tarvitse
pelätä tappiota. Kaikki, jotka ovat joutuneet jonkunlaiseen
onnettomuuteen, ovat varomattomuudellaan itse olleet siihen syypäät.
Mutta minä jatkan ja kerron kaikki loppuun. Cerealiin voitettuansa
Britannialaiset vyöryivät eteenpäin, ikäänkuin vuoren virta upottaen
kaikki. He lähestymät nyt Verulamia ja Londonia. Decianus on paennut
Britanniasta ja oleksii nyt Galliassa."
"Paennutko! prokuratoriko paennut!" huudahti Helena hämmästyneenä. ^
"Niin; suurin osa armeijasta on, kuten tiedät, Suetonion luona."
"Miksei hän voi koota niitä sotureita, jotka vartioivat linnoituksia!
Voi sitä pelkuria! sitä kurjaa pelkuria! Ensiksi yllyttää hän noita
viheliäisiä barbareja hurjuuteen ja sitten pelkää hän heidän kostoansa.
Ensiksi rosvo, sitten pelkuri," Ja levottomana ja liikutettuna
astuskeli Helena edestakaisin riehuen, raivoten ja jonkunlaista
lievitystä saaden vihastansa Cerealista vastaan.
Vähän ajan perästä palasi hän Cineaan luo ja lausui:
"Cineas, jos prokuratori on paennut, Suetoniolla ei ole mitään toivoa."
"Toivoa -- no, sitä on varmaan", vastasi Cineas niin tyynesti kuin hän
voi.
"Ajattele hiukka: melkoinen osa meidän vartiopaikoistamme on vielä
valloittamatta. Niihin eivät Britannialaiset ole koskeneet. Niitten
sotamiehistön voi koota suureksi armeijaksi. Britannialaiset eivät
pysty mihinkään piiritykseen. He ovat liian hätäisiä. Jolleivät he ensi
rynnäköllä saa jotakuta paikkaa käsiinsä, kääntyvät he toisen heikomman
puoleen. Suetonion tarvitsee vaan lähteä takaisin, kerätä näitten
linnoitusten soturit lippunsa ympärille ja sitten mennä kapinoitsioita
vastaan. Ja lausuppas minulle, mikä voiton toivo olisi heillä, kun
kerran joku Roman armeija, tämmöinen kenraali etupäässä, käy heidän
kimppuunsa? Minä takaan sinulle" -- ja hänen äänensä muuttui
vakavammaksi, kun hän puhettansa jatkoi -- "minä takaan sinulle, että
ainoastaan tämmöinen päätös on mahdollinen -- häviö kapinan nostajille.
Häviö -- perinpohjainen, kokonainen, täydellinen!"
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Veli ja sisar seisoivat lähellä
toisiansa. Helena oli vaipunut omiin mietteisin, Cineas ei häirinnyt
niitä. Hän oli lausunut kaikki, mitä hän voi.
Aurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä
levisi Kampania -- avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja
puutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä
lisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris
lakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi
"Lation ranta, tuttu vanhastaan
'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan
Nous' onnen tähti valtaa ennustain;
Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan
Takana noiden vuorten korkeain
Maapaikka runoniekan armiain."
Vähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä
pylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen
vieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.
Kun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi
hän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni
nyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti
hän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen
kasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja
ilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin
kookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa
ilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä
väijyi.
Pitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: "no, minä arvaan, ettei minun
tarvitse kysyä, mitä mietiskelet."
"Ajattelen Luciota", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi
hän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia
säkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:
"Jota varroten ainiaan
Käyn silmissä kyynelkaste;
Mun mieltäni murheen taakka
I'äti painavi vaan."
"Muista Helena", sanoi Cineas, "mitä seuraa samassa laulussa;
lohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen
vakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:
"Oi lapsi, pelkosi poista!
Zeus valvovi korkealla,
Jumalallisin silmin nähden
Ja halliten taivaan ja maan."
"Zeus!" lausui Helena surullisesti; "voi! siinäpä vastus onkin. Minun
Zeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei
kukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä,
pelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri
juopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan
uskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen
tunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa
luokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan.
Myrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja
rauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee _tabula
votiva'nsa_ temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa
myrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia
tekisin."
"Jo nyt unhotat itsesi", lausui Cineas. "Kuinka! tahtoisitko heittää
omat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin
yhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat
jumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on
paremmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.
"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen
luokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä?
Halvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta
hän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa
vähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän
tahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:
"Etkö, ystävä, huomaa,
Kuinka heikkona hiljalleen
Unelman lailla kulkevi tää
Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,
Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten
Zeun sopusointua häiritä voi?"
"Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat
sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset
runoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme
ja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö
muista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan
luonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis
sisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena
nuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni
semmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun
seuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin
menettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut
säilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan,
jonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta
kadonnut?"
"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka
sinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi.
Olen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa."
"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?" kysyi Cineas leppeästi
nuhtelevalla äänellä -- "näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden
ahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?"
"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni", vastasi Helena, lempeästi
laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin;
"minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla,
naimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen.
Romalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon
perheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta
oleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota
minun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta
minulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä
kuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan
ja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä
en sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka
hän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja
Sofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa
nuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä
käänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa
yhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni,
minun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta
tuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja
elämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen?
Kukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano,
sinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä
olet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on
jumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle."
"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena", vastasi Cineas
syvästi mietiskellen. "Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään
varmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä
tiedän."
"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän
loi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo
pitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?"
"Kukaties", arveli Helena ajatellen; "ylimalkain hän niin tekee. Eikä
tämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle."
"Jos hän kerta on hurskas ja hyväntahtoinen, etkö luule, että hän
tahtoo edistyttää myöskin yksityisen hyvää ja hyötyä?"
"No, ehkä niin lienee."
"Hän on läsnä kaikkialla ja tietää kaikki. Muista mitä Sokrates sanoo
Xenofonissa: jumala on niin suuri ja luonnoltansa semmoinen, että hän
yhtaikaa näkee kaikki ja kuulee kaikki, on kaikkialla läsnä ja pitää
huolta kaikista asioista samalla haavaa!"
"Niin; se en tosi."
"Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä
silmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja
Labeota Britanniassa."
"Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa", lausui Helena vähän ajan
päästä.
"Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme
siinneet, me olemme hänen lapsensa. Miksei siis tämä olento tänä
hetkenä tahtoisi kuulla meitä molempia taikka jompaakumpaa meistä?
Voitko rahvaan uskossa tavata mitään parempaa kuin tämän? Emmekö voi
luottaa tämmöiseen olentoon ja sydämessämme lausua hänelle: 'sinä minun
loit. Surussani käännyn sinun puoleesi ja anon sinulta apua!' Eikö tämä
ole parempi kuin joku lupaus Neptunolle taikka Mercuriolle?"
"Mutta taitamaton ja taikauskoinen kansa saa lohdutusta myöskin
lupausten tekemisestä", väitti Helena.
"Tähän vastaan vaan Platon sanoilla: 'jumalaa ei käy lahjominen. Hän
pitää ainoastaan väliä sielullamme eikä laisinkaan uhreillamme ja
juhlasaatoillamme!'"
"Uskotko siis, että me saamme pyytää häneltä kaikkia?"
"Ei suinkaan. Hän on periviisas eikä katsoisi sopivaksi suostua siihen.
Hänellä on omat tarkoitukset. Hänen tahtonsa noudattaminen on jokaisen
ensimäinen ja tärkein velvollisuus, joka häntä rukoilee. Etkö muista
mitä Sokrates sanoo samassa dialogissa, johon vasta viittasin: 'jos
jumala, jota aiot rukoilla, yhtäkkiä ilmaantuisi sinulle ja kysyisi
sinulta, ennenkuin olisit rukouksesi aloittanut, tyytyisitkö sinä
siihen, että hän antaisi sinulle jotakin semmoista, josta äsken
puhuimme, vai tahtoisitko, että hän sallisi sinun itse pyytää jotain;
mitä luulisit parhaaksi ja etuisimmaksi itsellesi -- joko ottaa
vastaan, mitä hän antaisi, vai saada, mitä häneltä pyytäisit?'"
"Ei ole kuin yksi vastaus tähän kysymykseen. Periviisas tietää
parhaiten:
"Älköön heikko tahtoni koskaan
Nousko kaikkien valtiasta,
Maailman haltiaa vastustamaan!"
"Sentähden", lausui Cineas, "jos hyväksyt tämän Aiskhylon juhlallisen
rukouksen, niin vielä mieluisammin suostut tähän, johon Sokrates
neuvoo. Se on totisin ja meille sopivin rukous. Sinä muistat kaiketi
sen: 'suuri jumala! Anna meille, mitä on meille hyvää ja tarpeellista,
joko pyydämme sitä taikka ei; ja pidätä meistä, mikä pahaa on,
silloinkin kuin semmoista sinulta pyydämme!'"
"Mutta, Cineas, eikö tässä ole mitään vastuksia? Pääsemätkö kaikki
jumalan luokse? Eikö tarvita mitään vahvistusta? Kuuleeko hän kaikkia
ihmisiä ilman eroituksetta?"
"Minun luullakseni", vastasi Cineas miettiväisesti, "vaaditaan
valmistusta."
"Epäilemättä; mutta minkälaista?"
"Syvä sielun aateksiminen, ja täydellinen mielen irroittaminen sinä
hetkenä kaikista ulkonaisista esineistä, ynnä suurin kunnioittaminen ja
mitä nöyrin alamaisuus."
"Niin", vastasi Helena; "ja sinä tiedät, mitä Sokrates tässä sanoo,
koska niin suuresti luotat häneen, sillä hän sanoo, että sielun
puhdistaminen on siinä: -- että se tottuu peräytymään ja sulkeumaan
itseensä, luopuen kaikesta yhteydestä ruumiin kanssa, niin paljon kuin
suinkin mahdollista, sekä elämään itsekseen ruumiin siteissä pysymättä.
Aivan niin, Sokrateelta ja Platolta ja tuolta totiselta Theofilolta
tämä kävi päinsä. Jos minä olisin sinun kaltaisesi, rakas Cineas,
taitaisi se olla mahdollista minullekin. Jos minä olisin suuri
filosofi, niinkuin Seneca, menettelisin tällä tavalla sieluani
hoitaakseni ja pitääkseni sitä puhtaana jumalan edessä. Mutta; minä
olen heikko nainen keskellä äidin huolia. Jos näistä herkeisin ja
eläisin aateksivaisen filosofin elämää, tekisin väärin -- väärin
lastani, väärin puolisoani vastaan. Etkö havaitse sitä tuskalloista
ristikohtaa, johon olen joutunut?"
"Minä näen sen", vastasi Cineas; "mutta sinä voit tehdä sen kumminkin
osaksi ja näin estää ajatuksiasi kokonaan niihin kiertymästä. 'Sielu
kaikkein ensinnä, sitten kaikki muut asiat.' Niin sanoi 'opettaja.'"
"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta
laatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen -- minäkö
romalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? -- mahdotonta!"
"Ei juuri niin", lausui Cineas. "Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun
elämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien
täyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen."
"Minä koetan tehdä parastani", vastasi Helena lempeästi. "Mutta
kuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan
saattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni
majesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä
häntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni
muuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden
hänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä
pelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä
nimelläkään."
Hän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla,
hyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin
mieluisat hänelle:
"Oi Zeus! -- ken lienetkin -- jos kuulet
Mielelläs näin sua rukoiltavan,
Sun puolehes käännyn!
Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin,
Jos tosiaankin tahtoisin heittää
Taakan pois, joka mieltäni painaa,
Missä ois auttaja muu kuin Zeus?"
"Jatka sitä", lausui Cineas, "ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan",
-- ja hän itse aloitti värsyn:
"Ainoa hän, joka kuolevaista
Viisauden tielle johdattaapi,
Kärsimisissä tiedon antaa."
"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa
meitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.'
Vakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle
otollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan
tavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että
olemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun
molempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä
jumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin,
samanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se
lähestyykin häntä."
"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä,
vaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa
häntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse."
"Lähestymisessä on kuitenkin jotain."
"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon,
ettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin
hänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen --
kuinka puhutella häntä?"
"Minun entinen elämäni", lausui hän vähän ajan perästä, "ja sinun
kumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani
hillittömän halun -- aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa
tukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni", lisäsi hän
suruisella äänellä; "minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät
tuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet
jumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen.
Minä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat
ensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua
rukoilla.'"
Ja nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka.
Pylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri
tällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen
huone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen
lapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.
"Hiljaa!" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin
kuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat
sanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:
"_Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Lähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin
taivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja
anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
meidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä
meitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia,
ijankaikkisesti. Amen_."
Kyynelet kiilsivät Helenan silmissä.
"Mitä sanoja nämät ovat?" hän huudahti. "Isä meidän;" ja, pannen
kätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin,
ikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin
nähdä "Isän."