I.

Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin.

Roma -- kaupungin vuonna 814; armon vuonna 61; Nero valta-istuimella;

Apostolit Kristin uskon saarnaajina, vanha maailma korkeimman

sivistyksensä aikakaudella, jolloin nuot vähäiset riidat olivat

ratkaistut, ja kaikki kansakunnat nöyristyivät ainoisen pääkaupungin

alamaisiksi; -- semmoinen on tämän kertomuksen aika.

Oli vireä, rikas ja tiheään asuttu valtakunta. Ikäänkuin säteet

levisivät tämän suuresta keskikohdasta sotatiet, jakaantuen sen

kaukaisimmille rajoille. Välimeri oli kansakuntain valtatienä, jota

joukko vä'ekkäitä kaupungeita ympäröitsi; jota suunnattoman suuret

laivastot viiltelivät, ja jonka maailma kaupallansa täytti.

Roman laki oli muodostanut kaikki voittomaat yhden-kaltaisiksi, heihin

kaikkiin painanut saman kuvan; ja nämät valtakunnat, joita sodat ja

merirosvot muinoin olivat autioiksi saattaneet, vaurastuivat nyt

yleisen rauhan kestäessä tähän asti tuntemattomalla nopeudella.

Kun laajemmalta luomme silmämme tähän maailmaan, näemme ensiksi

Hispanian, joka lyhyellä aikaa Roman provinsina oli niin rauhallisesti

voimistunut, ettei historiakaan voi kuin vähäisen siitä mainita. Maa

oli sivistynyt, ja täältä sai Roma Lucanonsa, Senecansa ja Trajanonsa.

Rannikkoa reunustivat useat kaupungit, joista Gades oli etevin, joka

vielä nytkin, niinkuin entisinä aikoina, lähettää kaikkiin maailman

ääriin hedelmiänsä, viiniänsä ja öljyänsä. Kenties Hispania oli

äveriäämpi kuin nyt. Oli kumminkin Afrika monta vertaa onnellisempi,

pitkin koko pohjoisrantaa asui kansakuntia, joilla oli suuri sivistys

ja varallisuus ja paljon kaupungeita, jotka kuljettivat Romaan parhaat

viljavaransa. Karthago oli raunioittensa helmasta kohonnut toisella

paikalla, ja monta pääkaupunkia oli syntynyt semmoisilla seuduilla,

jotka vähää ennen olivat raakalaisparvien vainotanterina. Alexandria

oli jo saavuttanut itsellensä ylhäisen aseman sekä taiteen ja

kirjallisuuden että myöskin kauppaliikkeen puolesta, ja edistyi

edistymistään. Kaikkialta kulki karavaneja halki hiekka-aavikon,

saattaen sivistystä barbarikansoille, ja koko Afrika oli päässyt

kukoistukseen, joka monen onnen vaihdellessa kesti ihmispolvia, kunnes

vaipuvan keisarikunnan vauriot sitä ehkäisivät ja Muhamettilaisten

voitot sen toisaalle käänsivät.

Alexandriasta tulivat isoimmat alukset ja suurimmat laivastot; sillä

romalainen ylpeys kuljetti paraillaan pääkaupunkiin noita vankkoja

Egyptin obeliskeja, jotka vielä tänään löytyvät uuden-aikuisessa

Romassa; eikä se itämainen kauppa ollut aivan vähäinen, joka poikkesi

Punaiselle Merelle ja toi sen satamoista höysteitä, kultaa, kalliita

kiviä, silkkiä ja hopeisia kankaita, joita romalainen hekuma suuresti

himoitsi.

Emmekä saa unohtaa Palestinaa. Aikaa sitten johonkin määrin

kreikkalaistuneena ja nyt Roman sivistyksen alaisena näki kansa Lännen

tiedetten ja taidetten tuotteita maassansa; mutta kreikkalaisten

puhetaiteiliain ja romalaisten soturien läsnä ollessa kyti yhä kansassa

se hurja uskon vimma, joka viimein leimahti ilmikapinaan ja kukistui

Jerusalemin ikimuistettavan valloituksen nimettömiin hirmu-tapauksiin.

Tuolla puolen Palestinaa olivat Syrian ja Vähän Asian runsaasti

kansoittuneet maakunnat, joissa löytyi semmoisia kaupungeita, kuin

Efesus, Antiochia, Smyrna ja Damaskus, ynnä monta muuta, jotka uhkeuden

ja komeuden puolesta veivät voiton itse Romastakin, ja joitten rauniot

hämmästyttävät nyky-ajan matkustajia. Näitten kautta kävi se suuri

kauppa perimmäisen Idän kanssa, jonka toimessa karavaneja yhteen

jaksoon hyöri Roman ja Kiinan provinsien välillä.

Mitä oli niitten läheisinten erämaitten takana, joitten poikki

karavanit kulkivat, sitä eivät Romalaiset ensinkään tietäneet. Heidän

aseensa eivät olleet koskaan saattaneet Persiaa minkään ikeen alle;

eikä ollut milloinkaan mikään romalainen kenraali nähnyt Indus joen

tasangoita eikä liioin legioneinensa Persian lahta purjehtinut. Parthit

pelottivat Romalaisia enemmän kuin Persialaiset muinoin Kreikkalaisia;

eivätkä latinalaiset historioitsiat ikinä antaneet Alexander suurelle

anteeksi, että hän oli käyttäyttänyt sotajoukkoja tuolle puolen Roman

kotkien lentoa.

Ne Kreikkalaiset, jotka niin tavoin olivat ennen Romalaisia ehtineet

kaukaisimpaan Itään, elivät, ikäänkuin nuortuneina jälkeisissään,

jotenkin hilpeää elämää vanhassa kotimaassaan. Athenassa oli enemmän

asukkaita kuin koskaan ennen, ja koko maa vihannoitsi. Mutta

kreikkalaisten maine oli kadonnut ja heidän entinen neronsa riutunut.

Kuitenkin suuresti erehtyisi, jos luulisi, että Kreikkalaiset olivat

vaipuneet muitten kansojen tasalle, jotka Roman rautavaltikkaa

tottelivat; päin vastoin olivat he kaikkia muita etevämmät.

Kreikkalaisten tila tähän aikaan on osaksi opettavainen, osaksi

huvittava. He olivat samalla kertaa oppineita, kokkapuheisia ja

pettureita. Heidän kirjallisuuttansa luettiin kaikkialla; heidän

taidettansa ihmeteltiin koko maailmassa. Jokainen, joka tahtoi

jommoisestakin käydä, osasi heidän kieltänsä. Tämä kieli oli yleinen

kieli ja oli kaikkiin maihin tunkeunut. Kaikki, missä kysyttiin taitoa,

kuntoa ja keksiväisyyttä, kaikki jalommat keinot olivat joka paikassa

Kreikkalaisten omaksi joutuneet. He olivat parhaita maalareita,

kuvanveistäjiä, rakennus- ja soittolaiteen harjoittajia. Ne taiteen

oivatuotteet, jotka vielä säilyvät Romassa, kantavat, jos niillä mitään

nimeä on, kreikkalaisten taiteiliain nimiä. Rikkaat Romalaiset

lähettivät poikansa Athenaan hankkiakseen heille kasvatusta heidän

säätynsä mukaan, taikka palkkasivat kreikkalaisia opettajia kotoihinsa

Romaan. Romassa oli Kreikkalainen kaikki kaikissa. Pilkkaavan

satiri-runoilian sanojen mukaan:

"Mittari, grammaticus, sekä lääkäri, taituri on hän,

Nuoralla-byppijä myös, magi, parturi -- kaikki hän osaa."

Pohjassapäin pidettiin barbarikansat kurissa, vaikka he kyllä rajusti

raja-varustuksia ahdistivat. Pannonit ja Dacit vartoivat otollista

hetkeä. Germanit eivät ottaneet lannistuaksensa. Näitten takana asuivat

nuot lukemattomat Gothit, ja vielä edempänä elivät Sarmatit ja Skythat,

joita muut kansat heidän vuorestaan hätyyttivät. Näissä kansoissa

näkivät Romalaiset paremman hengen asuvan kuin ttsessään.

Gallit olivat asettuneet varsinaiseen romalaiseen provinsiin, jossa

kaikki Roman sivistyksen tavalliset merkit ilmaantuivat. Etelärannikko

oli jo ajat ja erät ollut sivistyneenä; ja Massilia, jonka

Kreikkalaiset vuosisatoja takaperin perustivat, oli kuuluisa kulturinsa

puolesta; samalla kuin lähi-seuduilla löytyi mahdikkaita kaupungeita,

jotka ovat jättäneet perinnöksi meidän ajoille isoja muistopatsaita ja

majesteetillisia raunioita.

Toisella puolella merta oli Britannia, nyt täynnänsä sotaa ja

verenvuodatusta. Sillä tänä vuonna tapahtui Boadicean kosto,

kun Suetonius lähti sotaan Druideja vastaan, jättäen saaren

turvattomaksi. Silloin oli Britannian kuningatar tyttärinensä mennyt

barbarilais-heimokuntien luo, kostoon heitä kiihoittaaksensa. Maa

joutui jälleen heidän valtaansa. Suetonius oli kadonnut heidän

näkyvistään, ja, katsoen Britanniaa kohden, näkivät Romalaiset kaikki

palavien kaupunkien savuun kätketyksi.

Vaan mimmoinen oli Italia itse, tämä vanhan maailman keskipalkka?

Äärettömän suuri ryhmä kaupungeita, verkko oivallisia valtateitä; maa

viljeltynä kuin puutarha, kansasta uhkuva. Pohjassa lautuivat Alppein

juurella Padus joen viljavat lakeat komein, kansakkain kaupunkinensa.

Lähinnä näitä oli Etruria, jossa öljy- ja viinipuut kasvoivat kaikin

paikoin tyvenissä laaksoissa ja vuorten käytävillä. Kampania silloin

tulvasi asukkaista; Pontinon suot olivat kuivina ja raadettuina; ja

maailman ihanimmat seudut olivat silloin, niinkuin nytkin, Neapolin

lahden äärillä, jossa romalainen hekumallisuus käytti kaikkia

keinojansa uusia huveja ja uusia nautintoja keksiäkseen.

Mistäpä aloitamme? Paestumistako, jossa nuot viisi temppeliä kohosi, jo

siihen aikaan ihmeteltyinä harmaan muinaisuuden perikuvana, mutta

määrättyinä vielä kunniakkaampaan ikään, koska ne ovat kummastuttavan

eheinä kestäneet nyky-aikoihin saakka; vai Sorrentumista, jonka

ihanissa laaksoissa ikuinen kevät vallitsee; vai Capreasta, johon

Tiberius oli peräytynyt kamalassa salaisuudessaan yhä julmempia juonia

miettiäkseen; vai Pompejista ja Herkulanumista, jotka Vesuvion

hirmuiset tulihornat ennen pitkää nielaisivat ja pitivät vuosisatojen

kuluessa haudattuina, että ne meidän aikoina esiin kaivettuina

ilmaantuisivat ja näyttäisivät meille vanhan ajan lahonneen sivistyksen

semmoisena kuin se niitten kolkoilla kaduilla silmiin astuu? Vai

käännymmekö Baiaesen, johon moneksi ihmispolveksi oli kokoontunut

kaikki, mitä Romassa oli nerollista, rikasta, urhoollista,

hekumallista, veltostunutta, jopa turmeltunuttakin, että syntyi

kummallinen kudelma, jossa aistillisuus ja järjellisyys,

kaunotunteisuus ja turmelus eri säikeinä säilyivät; jossa vielä nytkin

nuot vankat patsaat löytyvät, jotka Caligula meren pohjaan pystytti

voidakseen välttää rannan kaartoa ja kulkea suoraa tietä valtameren

esteistä huolimatta; vai Misenumiin, jossa romalainen sotalaivasto oli

ankkurissa, ja sen kolmisoutoiset airolaivat häärivät edestakaisin; vai

Lucrinon järvelle ja Elysiumin kentille ja Cumaen luolaan, jonka kautta

Virgilius laskee uroonsa manalaan; vai Posilipon jyrkkien kallioin

kattamaan onkaloon, jonka sama runoilia määräsi haudaksensa, niinkuin

tuo tunnettu hautakirjoitus kertoilee;

"Mantua synnytti mun, Kalabria henkeni otti,

Hautani Naapoliss' sain; sodat, pellot ja paimenet lauloin."

Vai saattaako kristillinen mielemme meidän kääntymään näistä pois

Puteoliin, katsoaksemme Pyhän Paavalin maalle nousemista ja

seurataksemme häntä Caesarin valta-istuimen juurelle?

Keväinen päivä alkoi jo iltaantua, kun lukuisa seurue matkusti Neapolin

tietä Romaa kohden. Ensinnä ratsasti joukko sotureita, joitten

päällikkönä oli joku decurio; ja aivan läheltä seurasi heitä yksi

centurio, kaksi miestä kummallakin puolella. Muut seurueen jäsenet

eivät olleet sotamiehen luokkaa; moniaat olivat Roman kansalaisia,

toiset muukalaisia; moniaat korkeata säätyä, toiset alhaista väkeä.

Kaikki kulkivat hilpeästi eteenpäin, vilkkaasti keskustellen, hymyillen

ja nauraen. Ylimalkain näkyi kuitenkin, että heissä oli vakava ja

totinen luonto, joka ainoastaan satunnaisista syistä oli hetkeksi

ilahtunut.

Ne molemmat miehet, jotka ratsastivat centurion vieressä, olivat eri

kansakuntaa ja heidän muotonsa koski enemmän huomiota. Heidän kasvonsa

ja asunsa todisti heitä Juutalaisiksi. Centurio kohteli heitä

suurimmalla kunnioituksella. Toisella, joka matkusti lähinnä

centuriota, oli nerokkaat kasvot ja kirkkaat, terävät silmät, joita hän

virkeästi loi jokaiseen uuteen esineesen, joka heidän tiellänsä

ilmestyi, ja hän teki paljon kysymyksiä, joihin upseeri kohteliaasti

vastasi. Toisella oli eri muoto. Hän oli varreltansa vähänläntäinen;

hänen hivuksensa olivat lyhyet ja kähärät; hänen kasvonsa olivat kovat

säät muuttaneet mustan ruskeiksi; hänen otsansa oli leveä, vaikkei

aivan korkea; hänen huulensa ohuet; hänen suunsa tiivisti ummistettuna

ja pielistä alaspäin kaareutuneena; hänen poskipäänsä olivat

nelikulmaiset ja jämeät ja peitetyt tuuhealla parralla; hänen silmänsä

harmaat ja ihmeellisen terävät. Ratsastaessaan katseli hän kiinteästi

kaupunkia, joka nyt täydelleen levisi heidän silmiensä eteen, eikä hän

näyttänyt ollenkaan huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen

kasvonsa olivat niitä, joita mielellään tahtoo toistamiseen katsella --

rohkeat, vankat, voimakkaat kasvot, joissa joka juonne todisti

levotonta jäntevyyttä, intoa ja voimaa ja joissa kuitenkin ihmeellinen

mielen tyyneys kuvautui. Hänen otsansa rypyt ja kasvojensa juovat

kertoivat pitkistä taisteloista ja ahkerasta työstä; vaan kuitenkin voi

tylsinkin tarkastaja helposti havaita, että tämä mies oli kaikista

vastuksista voittajana päässyt.

Tämmöinen Paavali, apostoli, oli. Hänen kumppaninsa oli Lukas, tuo

rakastettu lääkäri. Upseeri oli centurio Julius. Heidän ystävänsä

olivat Roman kristityt, jotka olivat lähteneet Apostolia vastaan Tres

Tabernaesen ja Forum Appiihin asti. Näitten lempeästä tervehdyksestä

molemmat ystävät "kiittivät Jumalata ja saivat uskalluksen".

Ja nyt kuului kaukaa kaupungista humajava kohina, Roman miljonain

asukasten astunta ja kivikaduilla liikkuvien rattaiden ratina. Komeita

monikertaisia kivimuureja kohosi korkealle ja näitä ylempänä nousi

temppeleitä ja torneja ja muistopatsaita. Keskeltä kaupunkia häämötti

keisarin mahtama linna; ja kaikkien ylinnä siinsi Kapitolion temppelein

seppelöitsemä kunnas.

Väentunko tiellä karttui joka askeleelta, kuin he lähenivät, kunnes

heidän viimein täytyi hitaammin kulkea. Maantie muuttui nyt enemmän

kadun kaltaiseksi; huoneita oli yltympäri, ja vaikea oli sanoa, mistä

maaseutu alkoi ja mihin kaupunki päättyi; sillä liiaksi kansoitettu

pääkaupunki oli paisunut muuriensa ylitse ja penikulman määriä lakealle

lähettänyt esikaupungeitaan. Enenemistään eneni liike tiellä, joka

viimein tuli aivan täyteen. Tuolla vieri aatelisten vaunuja, mennen

heidän etäisiin huviloihinsa; täällä jyrisi raskaat vankkurit täynnänsä

kiviä rakennustöitä varten; toiselta taholta tuli joukko sotureita,

toiselta orjaparvi. Tuolla astuskeli härkälauma, uljas, pitkäsarvinen,

kermankarvainen -- jommoisesta Italia aina on ylpeillyt -- ja läheltä

seurasi joukko paimenia taikka ukittajia. Vaan yhä enemmän karttui

väentunko; aaseja kantokoreinensa; muuleja taakkoineen; kaivajia,

hiekkakuormia katakombeista kuljettaen; keisarillisia sananlennättäjiä;

kahletettuja vankeja; kerjäläisiä, paljastaen inhottavia haavojansa;

pappeja matkalla temppeleihin; vedenkantajia; viininmyyjiä;

kaikenlaiset taiteet ja keinot; -- tämmöinen oli se kirjava joukko,

joka kuohui heidän ympärillänsä, kun he olivat ulkopuolella kaupungin

portteja.

Kummallakin puolella tietä näkyi nyt hautakiviä, joitten välitse

ratsastaessaan he sivusivat Caecilia Metellan suunnattoman suuren

ympyriäisen tornin, tuon hautapatsaan, joka niin kuin Egyptin pyramidit

oli ijäisyyttä varten rakennettu. Tästä kohdasta ulottui eteenpäin

pitkä sarja hautoja, jotka tallettivat Roman jaloimpien miesten

jäännöksiä. Matkustajamme jatkoivat matkaansa, kaupunkia lähestyen. He

kulkivat Egerian luolan ohitse, jonka vehmasto oli Juutalaisille

vourattu. He kulkivat sen paikan sivutse, jossa kansantarun mukaan

Hannibal seisoi, kun hän heitti keihäänsä vallein ylitse, ja likenivät

Porta Capenaa, jonka päältä yksi vedenjohto kävi.

Mutta mitkäpä ajatukset olivat niin valloittaneet suuren Apostolin

mielen, ettei hän näyttänyt mitään kaikista näistä huomaavan?

Ajatteliko hän pääkaupungin suuruutta ja komeutta, vai pikemmin

pakanuuden valtaa, jota vastaan hän taisteli?

Minkälainen se kansa oli, jolle hän nyt oli Vapahtajan evankeliumia

saarnaava, tiesi hän hyvin; ja myöskin me saamme siitä tiedon, jos

luemme ne kuvaelmat tästä ajasta, jotka kirjoitettiin muutamia vuosia

Neron hallituksen perästä. Silloin eli Roman suurin historioitsia ja

sen etevin satirista. Kumpikin on maailmalle jättänyt muistelmansa. Jos

nämät muistelmat eivät olisi yhdessä säilyneet, voisimme luulla niitä

liioitetuiksi; mutta molemmat vahvistavat toistensa todenperäisyyttä.

Jos ainoastaan Juvenalis olisi meidän edessämme, sopisi arvella, että

hän runoiliana ja satiristana on liikoja laskenut; mutta Taciton

kauhea vakavuus tulee ja todistaa kaikki, mitä Juvenalis kertoo;

Tacitossa ei ole mitään kiihkoa, vaan tasapuolisesti kuvaelee hän noita

hirmu-hallituksia, hän, jonka oma sydän tämän ajan tähden oli

katkeruudella täyttynyt. Vaan mimmoinen on se kuva, jonka nämät

kirjailiat tuovat eteemme?

Vanhan tasavallan yksinkertaiset tavat olivat aikaa sitten kadonneet.

Vapaus oli iki-päiviksi paennut. Kansa oli alentunut ja katseli

äänetönnä, kuinka julmimpia rikoksia tehtiin. Neroa ei tuo hirveä

menetys omaa äitiä vastaan keisarin istuimelta luovuttanut. Uskonnon

nimeä käytettiin perin lahonnutta opinrakennusta varten. Ei kukaan,

joka luuli itsensä jotakin ymmärtävän, sitä uskonut. Julkisesta kunnian

tunnosta ja rehellisyydestä tuskin tiedettiin mitään; valloitetut

maakunnat olivat sorrolle alttiiksi annetut. Yksityisten hyvät avut

olivat miltei sammuneet; kunniaa, totuutta ja sääliväisyyttä ei

löytynyt kuin nimeksi. Yksin siivouskin oli poistunut; julkisesti

harjotettiin moninaista riettautta, jota ei meidän aikoina sovi

mainitakaan, eikä yleinen mieli-ala sitä häätänyt. Tämä oli

yhteiskunta, jossa pahuus oli tunkeunut pianpa jokaiseen perheesen ja

missä vallitsevat käsitteet olivat kaikkein saastaisimmat. Miehet

olivat menettäneet kunniansa, naiset kainoutensa ja lapset viattoman

mielensä.

Vaan mikä vastakkaisuus ilmestyi heille tämän yhteiskunnan helmassa! He

näkivät toisen keisarin leikkaavan pois koko vuoren keisarillista

linnaa rakentaaksensa; toisen kutsuvan kokoon valtioneuvostonsa jonkun

kalan keittämisestä päättämään. He näkivät entisen tasavallan sankarein

nimen, maineen ja kunnian joutuneen unhotuksiin näitten turmeltuneilta

jälkeisiltä, jotka eivät ylpeilleet mistään niin suuresti, kuin että he

ainoastaan mausta voivat tesmälleen tietää jonkun simpsukan taikka

meritakiaisen syntymäkarin. Veltostuneet ylimykset käyttivät keveitä

taikka raskaita sormuksia sen mukaan kuin ilmat talvisin ja kesäisin

vaihtelivat, vaan nämät kuitenkin antoivat iltapuoliseksi huviksensa

ristiin naulita kymmenkuntia orjia. Tämä oli se aika, jolloin

verenhimoiset kansalaiset kymmenin tuhansin katselivat gladiatoran

kuoleman kamppausta, gladiatorein, joitten kostonhaluiset heimolaiset

riehuivat pitkin keisarikunnan rajoja; jolloin Roman soturit olivat

Dacialaisia torjumassa taikka Monan saarella Druideja sodittamassa,

sillä välin kuin Boadicea johti barbarilaisheimoja Camaldunumia

kostamaan; ja jolloin Roman kansalaiset kotona mahtavien porteilla

tappelivat jokapäiväisestä ruokamäärästänsä; jolloin suurin pahantekiä

oli kaikkein onnellisin ja ne saavuttivat itselleen rikkautta ja arvoa,

jotka testamenttein salavaihdolla olivat leskiä ja orpolapsia

pettäneet; jolloin hurja alhaiso, vasta amfiteaterista tultuansa,

aatelisto nimettömillä rikoksilla saastutettuna ja äitinsä murhaaja

keisari pilkaten katselivat, kuinka martyyrit, _tunica molesta'an_

puettuina, kuolivat liekkeihin; jolloin vuodesta vuoteen, polvesta

polveen kaikki nämät vammat vähenivät, kunnes, Taciton kauheain sanojen

mukaan, "he olisivat kadottaneet muistinsa samalla kuin äänensäkin, jos

olisi käynyt yhtä hyvin unohtaa kuin olla äänetönnä".

Tulee kuitenkin myöntää, että paljon kelvollisuutta löytyi keskellä

tätä yleistä tapain turmelusta. Todellakin löytyi hyviä avuja, jopa

jalojakin. Löytyi nimiä, jotka hohtavat sitä kirkkaammin, mitä synkempi

pimeys muutoin on. He valaisevat Taciton kertomusten varjoja; ja

saattavat meidän iloitsemaan, koska näemme, kuinka pahuuden on vaikea

poistaa miehuullista taikka ylevää mielialaa. Paetus Thracea, Aurulenus

Rusticus, Helvidius Priscus kaunistaisivat mitä aikakautta hyvänsä.

Lucanus olisi yksinään voinut tämän ajan mainioksi kohottaa. Senecan

elämän laatu olkoon epäiltävä, mutta ken voisi heltymättä hänen

kuolemaansa katsella? Myöhemmin Tacitus ja Plinius vireillä pitivät

ylevää ystävyyttänsä ja löysivät muita vertaisiansa -- samankaltaisia

henkiä -- jotka eivät tehneet elämää ainoastaan kärsittäväksi, vaan

myöskin suloiseksi. Tällä ja seuraavalla vuosisadalla löytyi hyviä

ja jalomielisiä miehiä; sillä eivätkö "hyvät keisarit" tulleet

"huonojen keisarein" perästä? Trajanosta olisi ollut maailman

jaloimmalla ihmispolvella kunnia. Markus Aurelius oli mitä etevimpiä

hallitsioita. Paitsi näitä historian suuria löytyi epäilemättä useita

alhaissäätyisiä, jotka hiljaisuudessa elelivät aikansa, vaan kuitenkin

olivat rehellistä ja ylevämielisiä kansalaisia. Löytyi epäilemättä

paljon semmoisia kuin Juvenalin Umbricius, jotka surkuttelivat ajan

pahuutta ja luulivat, niinkuin hän, ettei Romassa ollut rehellisillä

mitään sijaa; mutta jotka koettivat olla rehellisinä heidän tavallansa.

Varmaan löytyi paljon senkaltaisia, joista Umbricius on ainoastaan

esimerkki; liian suorapuheisia menestyäksensä tässä imartelevassa

sukupolvessa ja liian jalomielisiä taipuaksensa siihen nöyryyteen, joka

oli ainoa edistymisen keino.

Paitsi sitä ei Roma ollut maailma. Löytyipä maakuntakin. Siellä sai,

niinkuin Umbricius kertoo, nähdä yksinkertaisuutta, hyviä avuja ja

rehellisyyttä. Noille suorasukaisille, vilpittömille ja kohtuullisille

talonpojille olivat pääkaupungin paheet oudot. Maaseuduilla tuo suuri

joukko epäilemättä pysyi semmoisena kuin se aina oli ollut -- ei

parempana eikä huonompana.

Myöntäkäämme kaikki nämät -- että pääkaupungissa oli muutamissa siveys

ja maakunnassa maalaisten yksinkertaisuus. Mitä on jälellä?

Suoraan sanoen: että lopulta Roma oli maailman pää, sydän ja aivo. Se

johti. Se kävi etupäässä. Mikäpä apu kaikista muista, kun se oli

pääsemättömästi pilaantunut? Sen hyvän-avuiset kansalaiset havaitsivat

itsensä toivottomaksi vähemmistöksi. He eivät voineet mitään

kaikinpuoliseen rasittavaan sortoon. He taistelivat, he kuolivat; ja

toisia sukupolvia nousi, joitten asema kääntyi yhä huonommaksi. Koko

pää oli kipeä, koko sydän oli nääntynyt. Sydämeen yhtyneenä valtion

ruumis imi turmiota, joka levisi sen hienoimpiin suoniin. Yhteiskunta

oli hajoamaisillaan ja ainoastaan yksi asia voi maailman pelastaa.

Tämän pelastuskeinon toi se mies, jota olemme kuvailleet.

Mutta nyt on matkaseurueemme kulkenut Porta Capenan tiukkuvan

holvikäytävän läpitse; ja centurio saattaa Juutalaisen, joka oli

vetonut Caesariin, määrättyyn asuntopaikkaan.