Vänttinen seisoi kalpeana kuin ruumis.
"Se minun uskoni on", lisäsi Patokoski kuivasti.
"Mutta Anttihan oli ypö yksin tukkiläjällä!" huudahti Vänttinen,
joutuen kuitenkin kauhun valtaan.
"Niinpä niin", jatkoi Patokoski yhä kiivaammalla äänellä. "Mutta onhan
sinne voinut tulla joku juuri silloin, kun hän yksin oli kuormaa
purkamassa..."
"Tulla joku!... Kuka? Mikä?"
Vänttinen joutui aivan suunniltaan.
"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria", jatkoi Patokoski sikaariaan
imeskellen. "Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja
poliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli
ilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä... ja hän menetti
konjakkikuormansa ja hevosensa..."
Nyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen.
"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on
vähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän..."
Hän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski
valjastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi
kiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.
Kodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina,
otettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin
tukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen
läksi oppaaksi.
Ja matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana
olivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään
häntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut
mitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan
metsään.
Tukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.
Antti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat
siitä Antillekin kertoneet.
"Mitä Antti sanoi?" kysyi Vänttinen.
"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli
vain."
Vänttinen istui synkkänä.
"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta
markkaa", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.
He saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä
näkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi
veripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta
erinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin
suksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire,
sillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua
miehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt
leveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset
miehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain
toista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli
siis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa
purkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja
koetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut
poukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi
Syrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen
nahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli
pudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit
syrjään ja kinnas vedettiin esiin.
Se oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas
eikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut
Antin eikä Yrjön kinnas.
Kokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.
"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!" huudahti toinen
poliiseista hyvillään. "Tässä on selvästi S.R."
"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää... epäilemättä! Pirtu-Santerin
kinnas on!" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.
Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli
Pirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen
sukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon
joutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja
Santeri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä
hetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon,
kamalan työnsä tehtyään.
Niin arvelivat miehet.
"Siinä on todistaja", puhui Vänttinen, vielä hammasta purren ja
pudistaen kinnasta kädessään. "Siinä on todistaja, joka tietää... Ja
Santerin päivät ovat nyt luetut."
Vänttisen kovat kasvot kävivät entistään kovemmiksi, ja silmissä
leimahti semmoinen tuli, että miehiä melkein pelotti.
Ja kiireesti hän käski ajamaan takaisin puulaakin pirtille.
"Sen päivät ovat nyt luetut, vaikka minun pitäisi seisauttaa tukinajo
viikkomääriksi... ja viisisataa markkaa saa palkintoa se, joka Santerin
kytkee", sanoi hän.
Ja kun he pääsivät puulaakin pirtille, alkoi hän toimia ja järjestää
Pirtu-Santerin kiinnipanoa.
Ja kaikki aavistivat, että kun Vänttinen tuon pään on ottanut, ajaa hän
asiansa läpi vaikka kiiltävästä kalliosta.
Hän antoi määräyksiään, käski ilmoittaa palkinnosta, jonka lupasi heti
käteisellä maksaa, ja ryhtyi itse järjestämään takaa-ajoa melkein
kaikille ilmansuunnille.
Tukkimiehetkin innostuivat, ja paljon ilmaantui takaa-ajajia. Ja
kaikille kävi selväksi, että Santerin päivät olivat luetut.
6.
Työnjohtaja Syrjänen, joka oli entinen aliupseeri ja sotaista
innostusta hehkuva mies, valitsi kaksi rohkeaa nuorta tukkilaista
kumppaneikseen ja lähti ajamaan Santeria takaa.
Ei ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt.
Erämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja
pakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.
Syrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat
tukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui
lyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi
siihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut
uudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään
löytäneet.
Mutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut
ehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi,
mutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla
tulipalopakkasessa.
Syrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta
ja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli
pienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai
olivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja
lavitsalla hyvä makuusija.
Syrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat
käyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin
siitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka
suksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa
merkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä
näköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut
sitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai
pohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat
lähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen
vaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa
metsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.
Mutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo
kuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla
Kilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän
otaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja
sieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja
ei ollut näissä erämaissa.
Syrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui
samassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen
suksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan
suoraan itään päin.
He lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan,
jossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua
tarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka
tukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.
Viisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä
yhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. -- Sitä
tietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli
vielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se
nousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.
Syrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle,
harvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu
ollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät
täällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat
hiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu
näytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski
miesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle
nähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.
Oli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle
ennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten,
kun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä
huudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.
Suksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon
hiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi
taakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon.
Laelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka
taholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka
huipulta siinsi huurteista metsää...
Syrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan
hän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja
silloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon... Mutta
silloin olikin jo pimeä.
He olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei
tuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta
lähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin
jo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset
perässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat,
niin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli
ampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.
Mutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä
puukko.
"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti
hengettömäksi", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin
mieltä.
Ja niin jutellen hiihtelivät.
"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä
on joku muu hiihtänyt..." arveli toinen miehistä.
"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!" tuumaili Syrjänen.
"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies."
Saattoihan sekin olla mahdollista.
"Jostakin hänet kuitenkin tavataan", sanoi Syrjänen. "Monta kymmentä
miestä on etsimässä..."
Oli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen
muisteli maakodan olevan.
He vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten
latua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he
lähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.
Eräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa,
ettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.
Aamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio
ja asettua levähtämään.
Mutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja
lähtivät vaaraa kiertämään.
He joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli
se joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella
rantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.
Joenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä
ja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen
kodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti
esiin.
He tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät
hiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli
tannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia
nokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä
sisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle
haaralle.
Syrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli
joku elävä olento, niin tulkoon ulos... Ei kuulunut hiiskaustakaan.
Syrjänen repäisi oven auki.
Heitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä
kodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä.
Otus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen,
löytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella
ollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen
pikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta,
ja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.
Muuta eivät löytäneet.
He alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle
suunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.
Hetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.
Hän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan
samanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja
jonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.
"Nopeasti perään!" sanoi hän miehille. "Ei ole ehtinyt kauas... Kota on
vielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!"
He lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.
Latu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan
se alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.
He kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä
edellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että
molemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli
roiskautellut suustaan.
Hiihdettyään aavan jänkän poikki ja noustuaan puuttomalle kukkulalle,
jonka toisella puolen taas oli aavaa jänkkää, he näkivät miehen, joka
suuri laukku selässään laski kukkulan rinnettä toiselle jänkälle...
Mies näytti hiihtelevän hitaasti ja tasaisesti.
Perässätulijat työnsivät kukkulan myötäleessä täyteen vauhtiin ja
saavuttivat miehen, juuri kun tämä taas ehti jänkän laitaan.
Siinä mies kai kuuli perästätulijain hiihdännän, koska kääntyi
katsomaan taakseen...
Se ei ollutkaan Pirtu-Santeri! Oli Venäjän puolen laukkukauppias,
Koudasta kotoisin, ja sinne päin menossa.
Mistä oli suksensa saanut?
Mies selitti ne vaihtaneensa Airiselässä, jossa oli levähtänyt
tukinajajain kodassa. Minkälainen mies oli, jolta vaihtoi?
"Ka, taipaleella tuli vastaan... Pitkät viikset... Iso mies...
Raskaammat sukset antoi..."
Asia näytti hyvinkin selvältä Syrjäsen mielestä. Pirtu-Santeri oli
vaihtanut suksensa, jotta ei päästäisi hänen jäljilleen. Se oli
kavalasti osannut menetellä. Senvuoksi ensimmäinen latu, joka
tukkiläjältä lähti, olikin niin pian kadonnut. Ne jäljet, jotka sitten
löytyivät, olivat tämän ukon hiihtämät.
Syrjänen tiedusteli vielä laukkumieheltä yhtä ja toista ja tuli siihen
käsitykseen, että ukko puhui totta. Santeri oli ollut heitä ovelampi.
Harmissaan he siinä seisoivat, ja ukko tiedusti, mitä varten
pitkäviiksistä hakivat. Mutta Syrjänen ei selittänyt mitään.
Ukko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät
siihen jänkän laitaan miettimään.
Ukko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli
lähtenyt. "Ka, metsäh hiihti."
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat
tulleetkin.
"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä... sillä on omat suojelijansa!"
sanoi Syrjänen. "Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla."
Pakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta.
Parrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen
edellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.
Osui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan
painuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta
pettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen
verran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa...
ellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.
He saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja
poikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä
matkaa monta kilometriä.
Täällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet.
Olivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna
miehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut
pois... Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.
Syrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin
pirtille.
Vänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä
rantamaille.
Mutta nyt, kun näki Syrjäsen tulevan, hän viipyi hetkisen, antaen
Syrjäsellekin määräyksiä tukinajon suhteen.
"Minulla on muitakin asioita rantamaille", sanoi hän Syrjäselle. "Ja
samalla tahdon käydä kuulemassa, miten sen Ahvenjärven Antti-vainajan
asiat ovat..."
"Anttiko on siis kuollut?" kysyi Syrjänen liikutettuna.
"Oli jo kuollut ennenkuin ehtivät lääkäriin", sanoi Vänttinen. "Somasti
sattui: toiselta haaralta poliisit toivat Pirtu-Santeria raudoissa;
toiselta kujalta palaa Roope ja ilmoittaa Antin kuolleeksi... Yksin oli
Yrjö parka lähtenyt kuljettamaan ruumista kotipitäjään."
"Santeri on siis kuitenkin lujassa."
"On ja pysyy. Poliisit ovat lähteneet viemään häntä vanginkuljettajan
huostaan... Mutta, kuten sanoin, minulla on kiire... Hoitakaa asiat
hyvin... Heti jälkeen joulun palaan... Toivoakseni minulla ei ole
silloin mitään muistuttamista."
Ja Vänttinen yritti jo istuutua rekeen. Mutta silloin hän vielä muisti
kysyä, missä asti Syrjänen miehineen oli käynyt.
Syrjänen kertoi retkensä ja miten Santeri oli ovelasti heidät pettänyt.
"Vaan tarttuipa lurjus!" sanoi Vänttinen. "Eivät auttaneet konnan
elkeet enää."
Ja rekeen istuessaan hän sanoi:
"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta,
vaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan."
Ja ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea
kirjailtu karhunnahka koristuksena.
Ja juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.
7.
Ahvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat
syystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.
Jäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä,
jota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki
Selma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja
virkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu,
melkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin
toimittelemaan.
Eräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:
"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä
uskallan kylään hiihtää..."
Viikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään
lähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa
vierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten
heinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään
kaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja
seisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä
kulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen
kyläläinen menossa syrjäniitylleen.
Eräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö,
äidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä
jo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.
Selma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut
saanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet,
sillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo
ollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei
vielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille
lapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin
tottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa
kaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja
kykenivät auttamaan.
Selma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli
hiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut
taipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten
selvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.
Kaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja
lähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli
antanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.
Selma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja
katoavan tiensuuhun.
Ilta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
Kaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi
ja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset
olivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä
pakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä,
joutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.
Selma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla
kuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.
Hän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa
kasvoi joka hetki.
Meni uudestaan rantaan ja kuunteli.
Jo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain
liikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.
Ihastuneena hän huusi:
"Kaisa hoi!"
Hetken päästä kuului jo aivan läheltä Kaisan vastaus:
"Äiti hoi!"
Selma jäi odottamaan Kaisan tuloa.
"Siellä oli kirje ja rahaakin!" huusi Kaisa, kun ehti vähän likemmäksi.
Ja päästyään äitinsä viereen Kaisa kertoi loistavin silmin:
"Olisin jo ennen ehtinyt tulemaan, mutta talossa käskettiin syömään, ja
niin viivyin... Tämä kirjekin oli vasta eilen tullut, ja Rantakerosta
olisi tätä huomenna lähdetty tuomaan..."
Riemumielin nousivat äiti ja tytär pihaan. Selma sytytti takkaan suuren
tulen, jonka valossa alkoi avata kirjettä...
Ja sinä iltana oli yksinäisessä Ahvenjärven kruununtorpassa onnellinen
äiti, joka ei parempaa elämältä osannut toivoakaan.
* * * * *
Seuraavalla viikolla sattui Kettu-Iisakki pyydyksillään hiihtelemään
Ahvenjärven ympäristöllä, ja vaikka siten tulikin hiihtäneeksi liikoja
mutkia, päätti hän mennä talon kautta ja levähtää siinä hetkisen.
Tuttava mies oli Iisakki Ahvenjärven torpassa. Usein hän eräretkillään
pistäysi juttelemassa. Vieraana Selma häntä nytkin piti. Kahvit keitti
ja ruualle pidätti ateriaa hommaten.
Kiitokseksi Iisakki kertoi kuulumisia kylältä ja etempää
rantamaailmoilta. Tiesi sanomia Airiselän tukinajostakin. Kertoi siitä
miehestä, jolta jalka oli kahden tukin väliin musertunut.
"Siitä Yrjökin kirjoittaa ja mainitsee, että ei tule enää jalkaa
koskaan, että loppuiäkseen jääpi jalkapuoleksi", selitti Selma
vuorostaan.
"Vai niin pahoin kävi", surkutteli Iisakki. "Yrjö tuon parhaiten
tiennee, joka on näkemässä ollut... Joo, joo. Monenlaiset siellä ovat
vaarat ja vastukset tukinajossakin..."
"No joka hetki", sanoi Selma, melkein itku kurkussa. "Aina muistan
veljeäni Aukustia, jolle honka päälle kaatui ja siihen tappoi...
muistaahan Iisakki? Se tapahtui Kuolajärvellä..."
"Jo toki muistan."