jotka Santerin hommaa vihaavat."
"Se lurjus on siis näillä mailla!" sanoi Vänttinen. "Jospa olisitte
hänet saaneet kiinni!"
"Kiinnihän se on tuomittu pantavaksi", myönsi poliisi, mutta lisäsi
sitten: "Kyllä häneltä nyt ensi aluksi eväät loppuivat."
"Eipä tiedä... sillä riettaalla on ennenkin ollut monessa paikassa
varastoja", epäili Vänttinen.
Ja hyvillään kuitenkin siitä, että Pirtu-Santerilta oli saatu
konjakkikuorma takavarikkoon, hän lähti työhönsä.
Mutta ajatuksissaan hän kiitteli Ahvenjärven Anttia, joka rehellisenä
miehenä oli hänelle asiasta ilmoittanut.
Jos semmoisia olisivat muutkin miehet kuin Antti, niin vähän niitä
viinakauppiaita pääsisi tänne sydänmaalle, mietti hän ja päätti
jollakin hyvällä työllä muistaa Anttia.
Niin kului viikko lauantai-iltaan.
Kun Syrjänen saapui sunnuntaiksi pirtille, oli Vänttisen ensimmäinen
kysymys:
"No, miten siellä Ahvenjärven Antti poikineen näytti pääsevän alkuun?"
"Hyvinkin pääsivät. Ja mikä päästessä. Antti vanha tukinajaja, hevonen
vankka ja poika näytti olevan rivakka hakkuumies. Vaikka puut ovatkin
suuria, niin silti jo ensi päivänä saivat jokirantaan plassille
useamman tukin kuin toiset saman kodan miehet."
"No, hyvääpä kuuluu", arveli Vänttinen. "Tukkimies se on ollut Antti
ennenkin, eikö opettane poikaansakin!"
Kun Syrjänen taas maanantaiaamuna, sunnuntain pirtillä sanomalehtiä
lueskeltuaan, läksi työpaikalleen, lähetti Vänttinen Antille terveiset
ja käski kertoa, kuinka Pirtu-Santerin konjakkikuormalle oli
käynyt. Panipa vielä Syrjäsen matkaan Antille kaksi kourallista
"Suomi"-sikaareja.
"Viepä nuo tuliaisiksi Antille, niin saapi iltasella savut vetää", hän
Syrjäselle sanoi.
4.
Kolme viikkoa olivat Antti ja Yrjö tukkeja ajaneet, reilusti oli käynyt
työ. Puut olivat kyllä suuria, mutta hyvin olivat jaksaneet, ja vankka
oli läjä, jonka he metsäjoen varteen olivat saaneet.
Lauantai-illoin Syrjänen heidän ajamansa tukit mittasi ja ilmoitti,
että heidän ajopalkkansa nousi jo paljon suuremmaksi kuin toisten.
Ei kummakaan. Antti ja Yrjö olivat kuutamoisina öinäkin olleet
liikkeellä.
"Hyvin käy", kiitteli Syrjänen, kun Antti ja Yrjö viimeistä kuormaa
purkivat.
Siitä ajoivat kodalleen, jutellen keskenään, että jos ilmat näin hyvinä
pysyvät, he jo jouluksi saavat kokoon melkoisen summan.
Mutta nyt olivat eväät lopussa, sekä hevosen että miesten, ja Yrjön oli
määrä lähteä niitä puulaakin pirtiltä noutamaan. Antti jäi kodalle
levähtämään.
Kun hevonen oli syönyt ja miehet aterioineet ja levähtäneet, läksi Yrjö
matkalle, reessä tyhjä häkki ja siinä tyhjenneitä säkkejä ja pusseja.
Syrjänen liittyi matkaan, viettääkseen sunnuntaipäivän puulaakin
pirtillä, jossa aina silloin oli vilkkaampaa liikettä ja jossa sai
vereksiä tietoja muusta maailmasta. Sai niinikään jutella ja "huvin
vuoksi" lyödä korttiakin. Ja lisäksi silloin saapui usein kirjeitäkin.
Antti oli lähtiessä pyytänyt Yrjöä kirjoittamaan äidille ja samassa
kirjeessä rahaakin lähettämään. Niissä mietteissä Yrjö istui, ja
Syrjänen kertoili hänelle entisiä hauskoja muistoja niiltä ajoilta,
jolloin oli palvellut sotaväessä. Huvikseen ja ihmetellen Yrjö kuunteli
Syrjäsen kertomuksia, ja nauraakin täytyi, kun Syrjänen venäjäksi
itseään komenteli ja sompasauvalla liikkeitä teki.
"Sinnepä minäkin olisin mennyt", sanoi Yrjö.
"Olisit siellä olla saanut, ellei Suomen sotaväkeä hajoitettu", sanoi
Syrjänen alakuloisesti.
"Miksikä hajoittivat?" kysyi Yrjö.
"Se on pitkä juttu", vastasi Syrjänen ja alkoi Yrjölle kertoa, miksi
Suomen sotaväki hajoitettiin.
Kun he saapuivat puulaakin pirtille, kiehui siellä miehiä erään reen
ympärillä, ja jotkut kuuluivat puhuvan hätäisellä äänellä.
Joukosta erottui Vänttisen mahtava basso:
"Valjastakaa äkkiä puulaakin hevonen... hänet on vietävä lääkäriin
mahdollisimman pian..."
Käskyä toteltiin heti, ja Syrjänen ja Yrjö saivat kuulla, että eräältä
Palovaara nimiseltä mieheltä oli tukki ruhjonut jalan poikki polven
alta, niin ettei muu kuin nahka enää ollut kiinnipitämässä.
Yrjökin käveli reen viereen, mutta loukkaantunut oli peitetty
nahkasilla ja valitteli ääneensä.
Vänttinen toimitteli ja komenteli, ja toiset kertoivat, miten tapaturma
oli sattunut.
Kuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja
musertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi,
luutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä
pinteestä päästämässä.
"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran
siirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti", selitteli hän
läsnäoleville. "Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten
vähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt."
Osaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun
kuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat
kerätä avustusta keskenään.
Puulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti
nahkasilla.
Vänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen
ja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti
kirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.
"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole
tämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla
hyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu."
"Koetan parastani", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta
palkattiin.
Säälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa
mukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan
lyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia
pullossa... eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä
tahtoisi...
Mutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi
sitä sairaalle antamasta.
Hänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi
loukkaantuneelle kaksi teelusikallista.
Ilta oli ehtinyt myöhäiseksi, ennenkuin lääkäriin lähtevät joutuivat
taipaleelle.
Sinä iltana ei puulaakin pirtissä muusta juteltu kuin tästä
Palovaarasta, jota kova onni niin oli kolhinut. Muutamat alkoivat
muistella mitä muina talvina oli tapahtunut tukkimetsässä. Aina siellä
onnettomuuksia ja tapaturmia oli sattunut, usein kuolemakin osunut.
Muistelivat jotkut, että samalla tavalla oli käynyt eräälle
Kemppaiselle toissa talvena Susivaaran ajossa.
"Iäkseen jääpi tämä Palovaarakin jalkapuoleksi."
"Jos ollenkaan jääpi elämäänkään..."
"Voipi hyvinkin kuolla, jos verenmyrkytys sattuu..."
"Voipi verenmyrkytys tulla..."
"Ehkä lääkäri sentään voipi estää..."
"Ei niistä ole lääkäreistä luuvikojen korjaajaksi... Sen olen
nähnyt..."
"On sekin monasti nähty ja kuultu..."
Niin haastelivat pirtille saapuneet tukinajajat vakavina ja
miettiväisinä myöhäisenä lauantai-iltana, kun loimuava takkatuli
valaisi puulaakin honkaista pirttiä.
Sunnuntaiaamuna Yrjö sai Vänttiseltä paperia ja kirjekuoren, ja niin
hän alkoi kyhätä äidilleen kirjettä, niinkuin isä oli käskenyt.
Ryhmyisen hongan kelleksistä tehdyn pöydän nurkalla hän kirjoitti
hikipäässä. Kova oli melu ja hälinä hänen ympärillään, mutta kiinteästi
pysyivät Yrjön ajatukset sittenkin koossa.
Hän kirjoitti ensin, mitä heidän työmaalleen kuului, että terveinä
molemmin olivat, että puut olivat suuria, mutta palkka verrattoman
korkea. Ilmoista mainitsi, että olivat olleet erinomaisen hyvät ja
ajokelit mainiot.
Sitten hän alkoi kertoa tapaturmasta, joka oli Palovaaraa kohdannut.
-- -- -- "Ja sitten mainitsen, että Palovaara nimiseltä mieheltä
rutistui oikea jalka mäsäksi tukkien väliin, jo tuli iso vahinko
eikä siitä tule jalkaa enää koskaan. Sanottiin olevan iso perhe
ja köyhä mies muutenkin. Se toimitettiin heti lääkäriin, vaan se
on täältä kaukana, että arvelivat jotkut kuolevan taipaleelle,
kyllä täällä kuuluu ennenkin semmoisia tapahtuneen, mutta ei
sanota sentään niin pahasti jalan rutistuneen.
"Tätä kirjoitan puulaakin isossa pirtissä nyt sunnuntaiaamuna,
miehiä kuhisee ympärilläni. Tässä tulee nyt rahaa, jotka
Vänttinen panee kirjeeseen."
Siihen vielä lisäsi terveiset, ja kun lopetti, niin hikeä pyyhki
otsaltaan. Vaikka siinä ympärillä miesjoukko oli rähissyt, ei hän ollut
kuullut, mitä olivat keskustelleet. Mutta saatuaan kirjeensä kuntoon
hän lähti sitä viemään Vänttiselle, joka sikaaria poltellen kirjoitteli
konttorissaan.
"Jos sitten panisitte tähän kirjeeseen rahan", pyysi hän Vänttistä.
Vänttinen lupasi toimittaa kaikki, senkin, että kirje muun puulaakin
postin matkassa lähetetään kirkonkylän postitoimistoon.
Yrjö uskoi kaikki Vänttisen toimeksi ja aikoi poistua.
"Äläpäs vielä mene", pidätti häntä Vänttinen. "Odotapas! Teillä
taitavat eväät olla vähissä?"
"Sitä varten läksin..."
"Niin. No, ota mitä tarvitsette... kyllä siellä on heinistä ja
silpuista alkaen... Syrjänen kertoi teillä työn käyvän hyvin..."
"Onhan sitä yritetty..."
"Niin kuulin", sanoi Vänttinen, mutta näytti miettivän muuta. "Onko
näkynyt viinamiehiä siellä Kilpisjoen paikoilla?" kysäisi hän sitten.
"Ei ole minun tietääkseni."
"Jaa... eipä niitä ole näkynyt. Mutta minulle on kerrottu, että
Pirtu-Santeri on täälläpäin nähty... että on nähty tässä likelläkin
hiihtelevän."
"En ole sattunut siitä kuulemaan."
Yrjö yritti lähteä, mutta Vänttinen kysyi vielä:
"Tuota noin... tuossa muistan kysyä... Kävivätkö ne metsäherra ja
vallesmanni siellä teillä, Ahvenjärvessä?"
"Kävivät, juuri kun olimme lähdössä."
"Sinne aikoivatkin", sanoi Vänttinen. "Tapasin ne sillä matkalla... No,
mitä sanoivat?"
Yrjö kertoi mitä olivat sanoneet. Metsäherra oli ollut kiukkuinen...
Vänttinen kuunteli kulmat kurtussa, ja kun Yrjö kertoi, että metsäherra
oli uhannut häätää pois, niin Vänttisen kasvot synkistyivät, ja hän
sanoi:
"Semmoisia ne ovat... puulaakien ne sanovat kruununmaan asukkaita
nylkevän, mutta itse ovat nylkijöitä..."
Ja hän puhui vielä muutakin metsäherrain hävyttömyydestä.
Kun Yrjö meni eväitä hommaamaan, jäi Vänttinen mietteisiinsä.
Vieläkö se rietas Pirtu-Santeri uskalsi täällä liikuskella? Viinoja
sillä luultavasti ei enää ollut, koska ei ollut näkynyt yhtään
juopunutta nytkään sunnuntain aikana. Mutta mitä se sitten täällä
vaaniskeli ja hiihteli?
Jos se paholainen hautoi kostoa, kun hevosen ja koko kuorman menetti?
jatkoi Vänttinen mietteitään. Olihan kerrottu, että samainen Santeri
oli menneenä talvena Sodankylässä tappanut miehen, mutta syytöstä ei
ollut voitu näyttää toteen...
Semmoinen lurjus oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kun sen pedon kerran
saisi kiinni ja linnaan, että siitä pääsisivät ihmiset rauhaan.
Ja levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.
Yrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen
kodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään.
Siten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.
Niin oli isä neuvonut.
Saatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla
samaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.
"Menehän sinä", sanoi hän Yrjölle. "Minä hiihtelen täältä
huomisaamuna."
Yrjö lähti yksin ajamaan.
Oli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili
reessä ja huvikseen lauleskeli:
Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan
ja alttarin eteen sen talutan...
Niin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli
kuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla
hiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö
lakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:
"Onko siellä hiihtomies perässä?"
Mutta kun ei kukaan vastannut eikä enää kuulunut hiihdäntääkään, arveli
Yrjö erehtyneensä ja paneusi uudelleen pitkäkseen.
Kun hän saapui kodalle, seisoivat kaikki miehet häntä vastaanottamassa.
Hänellä olikin paljon uutisia kerrottavana. Ensiksikin sen Palovaaran
kova kohtalo, josta kodalla olijat eivät olleet vielä mitään kuulleet.
Sitten muita uutisia, joita oli sattunut kuulemaan.
Mutta kun hän oli kaikki tietonsa kertonut ja kun muut miehet jo
nukkuivat, alkoi Antti pojaltaan kysellä, oliko hän äidille
kirjoittanut ja oliko kirjeeseen pantu rahaa.
Yrjö kertoi mitä oli kirjoittanut ja että Vänttinen oli luvannut rahat
kirjeeseen panna.
"Kyllä sitten asia reilassa on, kun Vänttinen on sen huolekseen
ottanut", sanoi Antti tyytyväisenä.
Ja sitten hekin nukkuivat kumpainenkin.
5.
Taas oli viikko vierähtänyt.
Ilmat olivat pysyneet kuivina pakkasina, ja lunta oli riittämään asti.
Tukkimetsässä oli mainio työskennellä, ja kovasti siellä yritettiinkin.
Vaikka päivät olivat lyhyitä ja yhä joulun lähetessä lyhenivät, saatiin
silti valmista hämmästyttävän paljon.
Vänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön
päällysmies, oli aina kuin päivän paiste.
Ei ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun
mennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen
hyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja
ja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun
Palovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa
kuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi
laukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet
pilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä
sattunut.
Mutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli
hänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet
hänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri
osannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.
Vänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos
kuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa
vanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.
Mutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä
hänellä oli aina aseet matkassaan.
* * * * *
Lauantaipäivä oli.
Antti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä
tavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä
puulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin,
että Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan...
He olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa
lähtivät viemään jokivarteen "plassilleen", sanoi Antti Yrjölle:
"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle... minä vien
kuorman rantaan ja tulen sitten..."
Siitä oli suksilla metsän läpi puolta lyhempi matka heidän kodalleen,
ja Yrjö lähti suoraan siitä hiihtämään.
Antti läksi ajamaan jokirantaan.
Yrjön saavuttua kodalle olivat sinne muut jo tulleet, sillä lauantaisin
tukinajajat palasivat metsästä varemmin kuin muina arkipäivinä.
Täydessä ruuanlaittotouhussa miehet olivat. Kiukaalla, joka oli kivistä
tehty keskelle lattiaa, kiehui jalkaniekkakahvipannuja ja musta pata,
joka oli täynnä rasvaista poronlihaa. Miehet istuivat lavitsoilla
ympärillä, polttelivat piippujaan ja tarinoivat.
Tallista kuului hevosten tiukujen helinää.
Yrjökin hommasi kahvipannun ja padan tulelle ja laittoi poronlihakeiton
kiehumaan.
"Mihin Antti jäi?" kysyivät toiset Yrjöltä.
"Isä meni yksin plassille kuormaa viemään... minä hiihtelin tuosta
metsän läpi suoraan..."
Aika kului.
Lapin päivä on niin lyhyt, että kun luulet sen alkavan valjeta,
ojentaakin jo iltahämy aamuhämylle kättään ja odottamasi päivä on
mennyt, ja raukea sarastus katoaa tunturien taakse.
Jo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.
Toisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan
ronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi.
Yrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.
Toisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua
tiukua jo erottaisi.
Hän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi
isän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien
huipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä
paukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri
poikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.
Mutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva
erottanut.
Hän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.
"Kuuluiko tiukua?" kysyivät toiset.
"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo
ehtiä..."
Eräs miehistä, Roope niminen, arveli:
"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut... joko hevoselle tai
miehelle..."
Toiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että "vastus",
onnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.
Ja hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen
Roope:
"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee..."
Nyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan,
mutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.
"Ei kuulu vieläkään tiukua", sanoi hän kotaan palatessaan. "Lähden
katsomaan, missä viipyy..."
Hän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.
Roope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:
"Minäpä tästä joudan kumppaniksi."
Hän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön
kanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen "plassiin", johon Antti
tukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain
tukkiläjät.
"Joku kumma sille on Antille tapahtunut", puheli Roope hiihtäessään
Yrjön perässä samaa latua. "Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan
viipyisi?... Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä
uskosta en pääse."
Yrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko
vahvisti vain hänen omia epäilyksiään.
Ja hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa
lähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö
hiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.
Oli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän
metsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät
törröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät
joenuomaa pitkin.
Erään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei
hiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.
"Kohta ollaan perillä", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. "Tuon mutkan
takana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda..."
Kun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat
he Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta
ainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä...
Mutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan
lumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä
olevien tukkien päällä...
"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä... ja kanki on iskenyt
päähän", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan
Anttiin kiinni ja koettivat nostaa... Otsassa näkyi suuri, punainen
kuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.
Antti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei
kyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.
Kiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle,
molemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.
Yrjö itki.
"Älähän hätäile", lohdutteli Roope. "Ajetaan nopeasti puulaakin
pirtille... Jos se välskäri Patokoski jotakin ymmärtäisi. Se on
taitavaksi tunnettu."
He ajoivat ensin kodalle, mutta Antti ei tullut tuntoihinsa. He
kokosivat hänen ylleen kaikki mitä löysivät, tekivät tukkireistä reslan
tapaisen ja asettivat Antin siihen pitkäkseen. Ja peitoksi panivat
turkkejaan.
Ja lähtivät ajamaan puulaakin pirtille, Yrjö Anttia hoitaen, Roope
ollen ohjasmiehenä.
Siellä syntyi tavaton hämminki, ja sääli tuli kaikkien nuorta Yrjöä;
joka ääneensä valitteli.
Vänttinen meni hyvin vakavaksi ja tahtoi tietää, kuinka onnettomuus oli
tapahtunut.
Roope selitti, kuinka olivat ensin alkaneet oudoksua, kun Antti niin
kauan viipyi kuormaa purkamassa, ja vihdoin lähteneet Yrjön kanssa
katsomaan plassille. Hän ja Yrjö olivat saaneet sen käsityksen, että
tukkikanki oli kuormaa purkaessa singahtanut ohimoon...
"Reen vieressä makasi silmällään kuin kuollut", selitti Roope.
Eikä Yrjökään muuta osannut sanoa. Antti kannettiin puulaakin pirttiin,
ja Patokoski, joka oli sitä varten puulaakin palveluksessa, alkoi
tutkia hänen saamaansa vammaa. Loukkaantunut pysyi yhä tiedottomana,
mutta alkoi hetken päästä huitoa molemmin käsin ja murisi pahoin.
"Isku on luultavasti koskenut aivoihin", selitti Patokoski. "Jos
kulmaluun alla oleva 'kukonheltta' niminen luu on rikkonut aivokalvon,
niin... En tiedä muuta neuvoa kuin suoraa päätä lääkäriin."
Siihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja
valitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.
Vänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui
tavallista hiljaisemmalla äänellä.
Patokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen
kastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin... niin
mies on auttamattomissa...
Eräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:
"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt... jos onkin hevonen
potkaissut..."
Oli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.
"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan", arveli Roope.
"Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja
paukahtanut suoraan otsaan... Vaikka en minä sen tarkemmin osaa
selittää..."
Ja yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut
oikein tyydyttävästi asiaa selittää.
"Musta sitä ei ole potkaissut", kykeni Yrjö sanomaan. "Se hevonen ei
ole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt... niin on lakea..."
Mutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden
kesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea
kuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon
tehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään
lääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle
kumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.
"Antakaa Roopen tulla!" pyysi Yrjö Vänttiseltä.
Vänttinen lupasi heti. Roope saisi tavallisen päiväpalkkansa siitä
huolimatta.
Antin Musta valjastettiin nyt puulaakin reslan eteen ja loukkaantunut
kannettiin siihen ja peitettiin lämpöisillä nahkasilla. Yrjö istui
isänsä viereen, ja ajomieheksi rupesi Roope.
Ja niin lähtivät ajamaan pimeään talviyöhön, tainnoksissa olevaa miestä
lääkärin luokse penikulmien päähän viemään.
* * * * *
Mutta kun sunnuntaiaamu alkoi valjeta, meni Patokoski, välskäri,
Vänttisen puheille. Sanoi olevan kahdenkeskistä asiaa.
Vänttinen istui pitkissä mietteissä, mutta tarjosi kuitenkin sikaarin.
"Niin pahoillani olen tuon Ahvenjärven Antin onnettomuudesta, etten
ole koko yönä nukkunut", sanoi hän. "Köyhä mies ja hallanarka
kruununtorppa, jonka metsästä kruunu parhaat puut viepi... On se..."
"Siitä Antin asiasta tulinkin juuri puhumaan", sanoi Patokoski.
"Niinkö? Luuletteko, että on toivoa paranemisesta, kun lääkärin hoitoon
tulee?" kysyi Vänttinen hyvillään.
Patokoski mietti vähän, ennenkuin vastasi:
"Jos ajatukseni sanon suoraan, niin luulen, ettei parane... tuskin
tulee tuntoihinsakaan. -- Mutta siitä en tullutkaan puhumaan..."
"Mitä sitten aiotte sanoa?" kysyi Vänttinen melkein kuin vihaisesti.
"Minä tulin sanomaan ajatukseni, että häntä on joku toinen lyönyt
kangella..."