heidänkin tietensä oli takavuosina sattunut. Mutta tiesi Iisakki vielä
aivan vereksenkin uutisen. Tiesi kertoa Pirtu-Santerista, täälläkin
päin kuulusta viinanmyyjästä, joka vuosikausia oli liikettä pitkin
laajaa Lappia harjoittanut. Kertoi Iisakki, että tässä menneellä
viikolla oli Santerilta saatu takavarikkoon koko kuorma konjakkia ja
kallis hevonen.
"Vaan mitä se siitä huolii... se yrittää uudelleen, sillä rikas kuuluu
olevan. Mutta ahtaalla sillä nyt on oleskeleminen, sillä se on määrätty
kiinni pantavaksi milloin ja missä ikinä tavataan... Sanotaan olevan
miesmurhan kysymyksessä."
"Hyvä Jumala kuitenkin!" huokasi Selma. "Lieneekö ollut viinoineen
siellä Airiselän paikoilla?"
"Sinne kuuluu olleen pyrkimässä, vaan taipaleella olivat poliisit hänet
kuormineen yllättäneet..."
Mutta Selman valmistaman aterian syötyään Iisakki lähti hiihtelemään
järven poikki kylää kohti. Ja hänen povitaskussaan oli Selman kirje,
menevä Antille Airiselkään. Huolellisesti oli Iisakki luvannut kirjeen
oikeaan lähtöpaikkaan toimittaa.
Selma jäi taas yksin lastensa kanssa.
Vaikka Yrjön kirje olikin sisältänyt paljasta hyvää, oli hän silti
levoton. Usein hän öisin heräsi siihen, että oli uneksumassa jotakin
kamalaa, eikä päässyt pitkään aikaan uudestaan nukkumaan.
Hän odotti nyt joulua, jolloin toivoi taas kirjeen saavansa. Muuta
hätää ei ollut. Ruokaa kylliksi ja lämmintä liiaksikin. Lapset olivat
toki pysyneet terveinä, ja Kaisa-tyttö oli monta kertaa hiihtänyt
kylään, jossa asioita oli toimitellut niinkuin täysi-ikäiset ihmiset.
Mutta päivät kuluvat hitaasti. Joulun edellä eräänä päivänä Selma
päättää itse lähteä kylässä käymään. Hän on neuvonut ja opastanut
Kaisaa, kuinka toimittaa ja kuinka nuorinta hoitaa. Kaisa on järkevä
tyttö, ja Selma luottaa häneen.
Aamutyöt navetassa tehtyään ja kaikki mahdolliset varoitukset Kaisalle
annettuaan Selma ottaa sukset hiihtääkseen kylään.
Osuu olemaan kaunis ilma, ei ole liian pakkanen, ja suksikeli on
oivallinen.
Hänestä tuntuu hyvältä ja vapaalta siinä järven selkää hiihdellessä.
Tuntuu hyvältä hengittää, elämä pulppuaa keveästi, ja valkea tasanko
ikäänkuin vapauttaa hänet painavista ajatuksista, jotka yötä päivää
rasittivat.
Hauskalta tuntuu sekin, että pitkästä aikaa pääsee kylässä ja muiden
ihmisten ilmoilla käymään. Onkin kolmatta vuotta siitä, kun hän
viimeksi on kylässä käynyt. Suksi luistaa liukkaasti, järven selkä
katkeaa hauskasti ja vaivattomasti, ja äkkiä on hän talvitien suussa,
josta tie lähtee metsän halki kylään viemään.
Hän saapuu kylään, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Kirjettä ei tosin
vielä ole Antilta saapunut, mutta kyläläiset tietävät uutisia Airiselän
tukinajosta. Ovatpa kuulleet, että Antti ja Yrjö ovat Vänttisen
suosiossa ja että ansaitsevat enemmän kuin muut... jopa niin hyvin,
ettei tukinajossa ole koskaan niin korkeita päiväpalkkoja ansaittu.
Niin on kotiaan kirjoittanut Nevanperän Juuso, joka niinikään oli
Airiselän ajossa.
"Ja kai sieltä vielä jouluksi kirjekin ehtii. Onhan jouluun vielä
toista viikkoa", lohduttavat kyläläiset.
Selma tyyntyy, on iloinenkin ja hyvillään. Hän tekee pieniä ostoksia,
sulloo ne laukkuunsa ja lähtee kotia päin hiihtämään, kun lyhyen
talvisen päivän hämy on pimeäksi muuttumassa.
Kun saapuu tiensuuhun, josta järvelle latu laskee, näkee hän jo
toiselle puolen järven, että pirtin ikkunasta loistaa takkatuli.
Kaisa siellä hommailee, tuumii hän hyvillä mielin, ja hänen ajatuksensa
ja mielensä ovat nyt paljon keveämmät kuin ovat olleet moneen aikaan.
Ja kun hän saapuu kotia, on Kaisa siellä emännöinyt kuin aikaihminen.
On hoitanut nuoremmat lapset, on ruokkinut lehmät ja lampaat ja
siistinyt pirtinkin.
Selma on monta päivää reippaalla tuulella, on hyvissä tulevaisuuden
toiveissakin, vaikka muistaakin metsäherran uhkaukset.
Ensi kesänä tehdään peltoa ja raivataan niittyä, kun kumpainenkin, sekä
Antti että Yrjö, joutavat olemaan kotona, toivoo hän.
Mutta taas eräänä iltana tulee hänelle kummallinen hätä, ja tuska iskee
rautakourallaan sydämeen. Ei saa unta. Valvoo ja miettii. On näkevinään
väliin Yrjön, väliin Antin suuren, kaatuneen kelohongan alla
kuolemankielissä kamppailemassa. Se on hirveää. Ja se syksyllinen näky
muistuu silloin aina mieleen ja painaa ja vaivaa niin, että sen alle on
väkisten vaipua.
Aamun tullen hän sentään taas voimistuu ja koettaa lohdutella itseään:
-- Ei Jumala pane suurempaa kuormaa kuin ihminen jaksaa kantaa!
Mutta tulee taas ilta, ja seuraavana päivänä on jouluaaton aatto.
Selman käydessä oli luvattu, että kohta kun Antin kirje saapuu, niin
pannaan joku tuomaan, ettei tarvitse itse lähteä pakkasessa niin pitkää
taivalta hiihtämään.
Mutta ei ole kylältä päin hiihtävää näkynyt, vaikka hän vähän väliä on
päivisin järvelle katsellut ja illoin aamuin pihalle pysähtynyt
kuuntelemaan.
Silloin hän päättää, että jouluaattona lähtee itse kylään hiihtämään ja
jättää Kaisan kotimieheksi.
"On toki ikuinen onni, että itse olen pysynyt näinkin terveenä",
kiittää hän Jumalaa. "Kuinka kävisi, jos tässä sairaaksi joutuisi!"
Ja levottomana hän vartoo jouluaattoaamun valkenemista.
8.
Vänttinen on saapunut Linnanrovalle, rantamaille menossa.
Hevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa
vähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin
on väsynyt.
Isännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.
Vänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan
lähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä
isäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu
isännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä
lapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä
yöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä
tavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut
kuulla.
Mutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein
Pirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu
ja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on
Vänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt
Pirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.
Mutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan
varmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt
juurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.
"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää... Ikutielleen kai
joutuu?" sanoo hän.
"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä", vastaa
Vänttinen. "Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan..."
"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä
talollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja
viranomaisten silmiltä kätkeneet."
"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi
pahan suojelijoita... Siinä se on."
"Siinä se on", myöntää isäntä.
Mutta siinä kun parhaillaan juttelevat, ajaa pihaan hevonen, jonka
isäntä tuntee vanginkuljettajan hevoseksi.
Vänttinenkin rientää ikkunaan, ja he arvaavat molemmat, vaikkei
vangitun kasvoja näykään, että siinä ollaan nyt Pirtu-Santeria linnaan
viemässä.
"Siinä paha, missä mainitaan", sanoo Vänttinen.
"Jokohan lienee Santeri tuossa kyydissä?" kysyy isäntä.
"Sen pirun luulen olevan."
Pirtissä olevat kulkijat rientävät ulos, mutta isäntä ja Vänttinen
katselevat salin ikkunasta. Ei malta sentään isäntäkään olla pihalle
menemättä. Vangittu ei liikahda reestä, vaan istuu kasvot turkkiin
painuneina.
"Nyt sillä on leipää pitemmäksi aikaa. Miesmurha Sodankylässä ja
monenvuotiset viinanmyynnit ja nyt tämä Ahvenjärven Antin murha, joka
kyllä tulee toteennäytetyksi", kuulee isäntä jonkun takanaan puhuvan,
kun hänkin uteliaana kävelee reen viereen.
Vanginkuljettaja on mennyt pirttiin kahville, mutta Santeri ei näytä
tahtovan mitään.
"Eikö vieras suunavausta tahtoisi?", kysyy isäntä nöyrällä äänellä,
mennen aivan reen viereen.
Santeri muljauttaa kerran mustia silmiään, mutta ei vastaa mitään.
"Olisi siellä vaimoväellä kahviakin valmiina... jos tuotaisiin tänne
pihalle", ehdottelee isäntä houkuttelevalla äänellä.
Mutta Santeri ei vastaa, nostaa kuitenkin päätänsä turkistaan ja
sovittelee jalkojaan, että rautapultit kalisevat. Sitä kalinaa
ympärilläolevat säikähtävät, niin että loittonevat reen vierestä.
Mutta isäntä, joka on varma, että Santeri on semmoisessa kytkyessä,
joka ei katkea, sanoo nyt pilkalla:
"Taitaapa sillä vieraalla olla nyt semmoiset kalossit jalassa, ettei
olisi hyvä nousta meidän tallinyliseen..."
Santeri luopi häneen murhaavan katseen. Mutta isäntä ei säikähdä.
"Jopa olit sydämetön julmuri, kun ilkesit tappaa sen Ahvenjärven Antin,
siivon miehen... Olisit senkään jättänyt tekemättä... lurjus..."
Santeri muljauttaa mustia silmiään ja puree hammastaan.
"Älä muljauttele silmiäsi... kyllä pysyt... nyt et olekaan suksilla
liikkeellä... Kruunu kun kihlaa, niin sen kahleet ovat lujat."
Santeri vetää päänsä turkkiin eikä vastaa mitään.
Mutta hetken päästä palaa vanginkuljettaja pirtistä ja lähtee ajamaan
suoraan etelään päin.
Ja niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu
kuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.
Mutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on
taloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta
lähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista
vienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin
aikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme
Vänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen
hyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.
Isäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot
onkin matkoillaan kolunnut.
Puhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu
tietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.
"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja
kivulloinen... Kuinka jaksanee tämän iskun kestää", arvelee Vänttinen.
"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin", arvelee isäntä.
Vänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan
rekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on.
Tähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on
aivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa
vain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin
puolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu
Meltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.
Vänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun
yksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä,
silmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin
hyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja
hyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, _oikein_ käski
kaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin
oli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään
ja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla
viilettäessään...
Monenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana,
josta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut
hänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.
Ja niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin,
rehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne
kulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta
seikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta
kertaa käynyt.
Mutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät -- ja monta kertaa
ovat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee
aika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja
paukahtaen kuin suuri tukki...
Hän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran
uhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan
taivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski...
Mutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt
Meltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan
saapi lausua.
Yö kuluu, taival katkeaa hitaasti.
Aamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran
laitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee
Meltoskyläksi.
"Oikeassa olemme", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan,
"oikeassa olemme... tuolta näkyy jo Meltoskylä... Ajahan vasempaan
käteen... toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen..."
Aamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen
käymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.
Isäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten
siitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen
komeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.
Mutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että
Ahvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.
Väsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan
kylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn
nukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.
Vänttinen kuuntelee, ei sano mitään, vaan nousee reestä.
Isäntä päivittelee Antin kovaa kohtaloa.
Kun tulevat pirttiin, johon Vänttinenkin menee turkkiaan riisumaan, on
sinne jo aamuvarhaisella ehtinyt kerääntyä kylän väkeä, surullisesta
tapauksesta kuulemaan.
"Mitä sanonee Selma raukka", surkuttelevat naiset. "Kuinka jaksanee
kestää, kun on muutenkin niin heikko. Ei tätä osannut aavistaakaan, kun
niin hyviä sanomia Yrjö kirjeessään kirjoitti..."
"On se puhunut unestaan, Selma, jonka syksyllä jo oli nähnyt... minulle
unensa selitti tuonnottain, kun kylässä kävi", sanoo eräs emäntä.
"Merkillinen näky se oli ollutkin..."
Ja emäntä kertoo Selman näyn.
"Tätä se tiesi!"
"Ja kuolemaa tiesi sekin", kertoo Kettu-Iisakki, joka hänkin on
saapunut taloon, "kun minä tuonnottain kävin Ahvenjärvessä ja siinä
Selman kanssa juttelimme, lensi iso metso juuri pirtin päähän petäjän
latvaan... Pahaa jo silloin arvasin sen ennustavan, vaan en Selmalle
mitään virkkanut... näkyi jo silloin huolissaan olevan..."
"Kuolemaa ne tietävät metsälinnut, kun talon likelle pyrkivät ja
varsinkin kun katon harjalle istuvat, uskovat muutkin."
Yrjö nukkuu nyt raskaasti. Vänttinen kävelee edestakaisin pirtin
lattialla.
Tulee siinä sitten puhe Antti-vainajan perheestä.
"Jos siinä saisivat asua, niin eläisivät", puhuu isäntä, "Yrjö kun jo
on vankka mies. Vaan taitaa kruunu ruveta hätyyttelemään, kun ei ole
tullut tälläkään vainajalla täytetyksi kaikkia herrojen määräyksiä...
Ja mihin sitten sortunevat... Kruunu kun siitäkin torpasta parhaat puut
ottaa, niin ei taida jäädä montakaan karahkaa talon hyväksi..."
Vänttinen ei virka isännän puheeseen mitään. Mutta kulmiaan hän
rypistelee ja näyttää kovin tyytymättömältä.
Kun lyhyt talvinen päivä on valjennut, ajaa pihaan kaksi herraa, jotka
isäntä tuntee metsäherraksi ja vallesmanniksi.
Isäntä selittää juurtajaksain Antin kohtalon, mainiten
Pirtu-Santerinkin, joka nyt on saatu kiinni.
Vänttisen, puulaakin inspehtorin, hän sanoo nukkuvan vieraskamarissa.
Herrat sijoittuvat toiseen vieraskamariin, sillä hekin ovat matkasta ja
yön valvonnasta kovin väsyneet.
Mutta Vänttinen, joka on vähään lepoon tottunut, virkku ja vikkelä
mies, onkin herännyt jo silloin, kun herrat pihaan ajoivat, ja ehtii
pukeutua siksi, kun herrat sisälle saapuvat.
Vänttinen tunsi molemmat, kun oli puulaakin asiain vuoksi joutunut
heidän kanssaan tekemisiin.
Heti joutuvat he keskustelemaan Ahvenjärven Antin kovasta kohtalosta.
Vänttinen kertoo, mitä todistuksia oli olemassa Pirtu-Santeria vastaan
Antin murhasta.
"Epäilemättä se saadaan toteen näytetyksi", sanoo vallesmanni. "Mikä
onni, että se lurjus nyt vihoviimein on saatu kiinni!"
Vänttinen ei virka mitään omasta osastaan Santerin kiinnijoutumisessa.
Tulee sitten puhe Antti-vainajan perheestä ja kruununtorpasta.
"Olisi se siitä talon tehnyt, jos olisi elää saanut", arvelee
vallesmanni.
Mutta metsäherra kivahtaa:
"Siitä ei olisi tullut sen valmiimpaa, vaikka olisi elänytkin... ja
nythän on selvää, että siihen on isäntä muuttuva. Lieneekö se ottanut
puulaakilta rahaa muka metsän päälle?" kysyy hän sitten Vänttiseen
kääntyen.
"Ei ole minun tietääkseni", vastaa Vänttinen. "Eikäpä siihenkään
torppaan taida puulaakeilla mieli tehdä, kruunu kun parhaat puut
hakkaa..."
"Tietysti kruunu hakkaa omasta metsästään!" sanoo metsäherra.
"Puulaakit ovatkin ennen aikaan nylkeneet kruununmaan asukkaat
puhtaiksi. Ensin ostaneet metsän polkuhinnasta ja lopuksi ryöstön
kautta saaneet itse talotkin..."
"Niinköhän lienevät tehneet", sanoo Vänttinen vähän ivahymyä
suupielissä. "Nyt on kai sitten tullut kruunun vuoro..."
Metsäherran silmissä leimahtaa.
"Kruunu vaatii, että sen maata viljellään eikä tehdä työtä
puulaakeille", kivahtaa hän.
"Niinpä tietenkin", sanoo Vänttinen. "Vaan jos ei olisi näilläkin
perukoilla puulaakeja, jotka kruunulta metsät ostavat, niin vähänpä
metsähallitus miljoonillaan kehuskelisi ja vielä kurjempi olisi täällä
työstään elävän kansan elämä..."
"Ette te ymmärrä näitä asioita!" väittää metsäherra.
Vänttinen hymähtää, kääntyy sitten vallesmannin puoleen ja kysyy:
"Kuinka suuriksi ovat viimeisessä katselmuksessa nousseet Ahvenjärven
torpan viljelys- ja rakennuskustannukset?"
Vallesmanni mainitsee muistinsa mukaan.
Vänttinen rykäisee.
"Minä takaan, että ne työt ensi kesänä tehdään", sanoo hän sitten.
"Spekuleeraatte vissiin metsää?" tokaisee metsäherra.
"En tiedä mitään koko torpan metsästä, jääneekö siihen linnun istuinta,
kun kruunun hakkuu käypi, mutta tahtoisin kovaonnisen vainajan perheen
vuoksi... että saisivat siinä asua..."
"Joo, miksei", myöntyy vallesmanni hyvillään. "Sehän sopii mainiosti,
että herra Vänttinen ottaa huolekseen... Siten säästyy niin monta
ikävyyttä..."
Metsäherra ei virka mitään. Murjottaa vain ja näyttää happamelta.
Vänttinen vakuuttaa vielä pitävänsä huolen ja aikoo nyt jo laittaa
miehiä hirrenajoon uutta navettaa ja uutta asuinrakennusta varten.
Vallesmanni ja metsäherra jäävät vierashuoneeseen, mutta Vänttinen
palaa pirttiin. Yrjö on herännyt, ja kun Vänttisen näkee, niin itku
tulee.
"Älähän itke, Yrjö", puhuttelee Vänttinen kuin omaa poikaansa, "minä
olen hyväksenne toiminut. Vie terveiset äidillesi, että saatte torpassa
asua, ei häädä pois kukaan... minä takaan sen..."
Ja Vänttinen alkaa sitten tehdä Yrjölle tukinajotiliä. Paksun tukun
saapi Yrjö seteleitä...
Isäntä ja muu väki katselevat puoleksi kateellisin silmin.
"Kun olette saattaneet Antti-vainajan hautaan, niin tule takaisin
Airiselkään", puhuu Vänttinen. "Minä pidän huolen, ettei kukaan muu saa
ajaa teille annettua palstaa... ajajia kyllä olisi ja pyrkijöitä vaikka
kuinka paljon."
"Puhui se sitä Syrjänenkin", sanoo Yrjö, rauhallisemmaksi tullen.
"Niin no", puhuu Vänttinen. "Kevättalveen mennessä ehdit ansaita vielä
komeat rahat."
"Kyllä minä..."
Isäntä arvelee:
"Olipa onni, että sattui semmoisen miehen työhön kuin Vänttisen...
Kiitä onneasi, Yrjö..."
Vänttinen ottaa vielä taskustaan seteleitä ja ojentaa Yrjölle.
"Tässä on sitten... Vie äidillesi, että saatte isän hautaan... Ja jos
tulee puhe Pirtu-Santerista, niin saat vakuuttaa, että jo on nyt niin
lujassa, ettei ole kenenkään henkeä vaanimassa."
"Kyllä minä..."
Yrjö alkaa hommata lähtöä. Ruumis, joka jo on arkkuun asetettu ja
nostettu latopuotiin, jääpi siihen, sillä kirkkotie kulkee Meltoskylän
kautta.
Yrjö lähtee tyhjin resloin ajamaan Ahvenjärveen päin, johon nyt vie,
järvelle asti, hyvä kyläläisten heinätie.
Musta kävelee roimasti, tietäen kotia lähestyvänsä.
Mutta Vänttisestä, joka pihalla katselee Yrjön menoa, soi hevosen tiuku
kuin valittaen.
Hän huokaisee ja käskee valjastaa hevosensa.
Ja lähtee taas pakkaseen ja taipaleelle, rantamailla käydäkseen.
Näyttää kuin hänellä olisi hyvin kiire.
"Mihin se semmoinen kiire... joulun pyhät kun ovat vastassa?" kysyy
isäntä.
"Takaisin Airiselkään", vastaa Vänttinen ja istuu rekeensä.