muutamia miehiä oli jo nousuhommassa.
Aamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet
taipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja
kolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta
suksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.
Antti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo
ensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset
ehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen,
ajaisi eillimmäiseksi.
Tie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan
pitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.
Seuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen
asti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi
ruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi
kylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.
Oli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin
perille joutuakseen.
Suuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän
matka, aivan asumatonta kiveliötä.
Sitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä
roikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat
saavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla
taipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla
pienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.
Antti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset
saapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.
Nyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että
puhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan
pirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti
ei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.
Antti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja
käveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin
tavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.
Joka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo
Airiselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.
-- Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? -- mietiskeli
Antti. -- Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi
käsirahatkin jättänyt?
Hän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.
Kun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.
Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin
pirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli
hyvä hevonen... se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä
sen verran, että hyvästi toimeen tulivat.
Niin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen
puheille.
Hän tuli keksinnöstään niin hyvilleen, että massautti Mustaa nopeampaan
vauhtiin. Päivä oli puolessa, kun he saapuivat Hyrränperään, sinne,
mihin puulaaki vartavasten oli pirtin ja tallin rakennuttanut
tukinajajille syöttöpaikaksi.
Kauas jo kuului kova meteli Hyrränperästä, kuului kuin juopuneitten
rähinää ja karkeita kirouksia.
Paljon oli Hyrränperässä hevosia, jotka aisapäässä söivät. Miehiä kulki
edestakaisin lähellä olevasta lähteestä vettä hevosilleen kantaen.
Juovuksissa näyttivät miehet olevan, muutamat hieroivat tappelua.
Pirtistä kuului tanssinjyske ja huuliharpun soitto. Antti ja Yrjö
näkivät, että jotkut miehistä tanssivat, yksin hyppien ja rallattaen.
Antti pysäytti hevosensa, nouti ämpärillään vettä lähteestä ja tarjosi
Mustalle. Ja aikoi lähteä.
"Mikä tuo mies on, joka ei hevostaan aio syöttää!" huusi hänelle joku.
Antti katsoi sinnepäin ja tunsi sen pitkäviiksisen miehen, joka niin
nopeasti oli Linnanrovan tallin päästä lähtenyt.
"Mies hoi! Älä aja! Osta viinaa!" kuuli hän huudettavan yhtäältä, ja
toisaalta taas kuului:
"Älä aja! Varro että muutkin ehtivät matkaan."
Eräs juopunut yritti Mustan ohjiin, muka pidättämään.
Antti napsautti ohjaksilla Mustaa, se töytäsi eteenpäin, ja mies
pyllähti kinokseen.
"Pois alta!" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä
täyttä juoksua alas.
Vai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.
Kun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki
mitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli
viiksiniekan olevan.
"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu,
Vänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki",
sanoi hän pojalleen.
Taival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää,
päivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi
taivaalle.
Erään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia
kuivia ruisleipiä sen syötäväksi.
Ei kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista,
avaraa Lapin tunturimaailmaa.
He jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla
likellä Airiselän maita.
Antin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille,
niin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen... että viinanmyyjä
on... jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri... Vänttinen kyllä
selvän ottaa... Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle
viinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.
Tie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen
korpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa
valossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton
taivaanranta siinsi tumman sinertävänä.
Vihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään
puulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet.
Suuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä
ja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä
synkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.
"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?" kysyi Antti ensimmäiseltä
mieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.
"Tuolla se kirjoittaa konttorissa", vastasi puhuteltu.
Antti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.
Yrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja
loimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin
puheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella
hevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät
puheisiin.
Yrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen
oli matkarahatkin Antille jättänyt.
"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa", arveli
Syrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.
"Tuttavat ne ovat... Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa",
kertoi Yrjö.
"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen
varteen", arveli Syrjänen.
Ja niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä
Vänttisen puheilla.
3.
Airiselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä
Venäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä
pitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia
laaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli
puuhun iskenyt.
Erämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten
hyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne
erämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina
Airiselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman
markkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä
petäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla,
miljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt
oli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä
luonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.
Mutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen
kupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat
vastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha,
kiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta
voimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja
Lapin aarteet hyväkseen käytti.
Antti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin
kirjoittelevan.
Vänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa
ollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi
oikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus.
Ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään
toista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen,
harmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.
Oikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei
täällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään.
Tarmokas, kokenut mies piti olla -- semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin
tietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin
onnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli
koitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi
annettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se
tiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.
Kuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa
työstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.
"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin", tervehti Vänttinen Anttia, ja
hänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.
"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?" kysyi hän sitten
heti, kulmiaan rypistäen.
Antti kiitteli ja sanoi saaneensa.
"Täällä on jo tukinajo täydessä käynnissä", sanoi Vänttinen Antin
selityksen kuultuaan ja tarjosi sikaarin.
"Jo olen kuullut", puheli Antti. "Paljon taitaa olla ajajia?" kysyi hän
sitten.
"Paljon, paljon on", sanoi Vänttinen. "Tänne rientävät kaiken maailman
roistot ja semmoisetkin, jotka eivät tukinajosta ymmärrä kerrassa
mitään. Taitamattomia ja laiskoja lurjuksia... Vaan tänne ei oteta
yhtään, jolla ei ole työpassia matkassaan..."
"Mahtanenko saada tukinajoa minäkään enää?" kysyi Antti katsoen
pelokkaasti Vänttisen tuimiin silmiin. Vänttinen hymähti.
"Sinua varten olen palstan säästänyt, sitäkin on tänään jo moni käynyt
pyytämässä ajaakseen... Kuka sinulle tulee hakkuumieheksi?" kysyi hän
sitten äkkiä.
"Oma poika... Yrjö sen olisi nimi", tokaisi Antti hädissään.
"Vai on sinulla jo semmoinen poika. No, sitä parempi... sitä parempi,
ettei tarvitse laiskoja ruokkia... Huomenna pääsette jo aloittamaan.
Syrjänen, joka lienee tuolla pirtissä, saapi lähteä näyttämään sarkaa."
"Jopa on hyvä... kiitoksia paljon..." hoki Antti hyvillään.
"Panehan hevosesi sinne puulaakin talliin, ja kyllä pirttiin vielä
miehiä mahtuu", sanoi Vänttinen sitten virallisella äänellä.
"Tarvitsetko ehkä rahaa etukäteen?" kysyi hän, suupieltään venyttäen.
"En minä tässä vielä..."
Vänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja
sikaaria poltellessaan hän puheli:
"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin... Minä olen tässä tänään
ollut hyvin pahalla tuulella... Tänne oli ilmaantunut viinakauppias...
Ei oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse
pääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt...
lakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle...
Etsittiin ja etsittiin... Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme...
lähempää kuin arvasimmekaan... metsästä suksenladun alta... Ja
murusiksi jokikinen pullo... monta kymmentä pulloa pirtua..."
"Soo, soo... jopa se sattui", sanoi Antti.
"Joo", jatkoi Vänttinen. "Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä
juopoille että viinanmyyjille..."
"No, jo minä sen tiedän", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja
astuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:
"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa... pitäisi saada
sanotuksi... kun ei olisi kuuntelijoita..."
Vänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan
huoneen perälle.
Antti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt
ja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä...
Vänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja
laskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.
"Pitkäviiksinen mieskö se oli?" kysyi hän.
"Niin oli... oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä",
vakuutti Antti.
"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!" pamautti
Vänttinen, synkkänä kuin ukkonen.
Antti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren
takkatulen ääressä.
Yrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.
Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.
Pirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka
puulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun
poliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään...
Pian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja
he lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu
ei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.
Vänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja
herätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.
Se seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet
perille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet
eivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.
"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat", arveli Antti Vänttiselle.
"Niin alan uskoa minäkin", myönsi Vänttinen. "Aivan varmaan olivat
nämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin."
Ja levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.
Antti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin
pirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen,
koukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja
ajettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä
kodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen,
työnjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle
lähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he
ottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä
muuta.
Antti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä,
millaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko
puut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa?
Oliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?
Syrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta
ajoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.
Niin siinä juttelivat.
Ja vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun
aamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi
oli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli
julman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä,
kahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja,
kirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.
Niin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.
Anttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella
oli varren valmistanut.
"Otahan varoiksi enempi köyttä", ehdotteli Syrjänen, "sillä puut ovat
jättiläisiä siinä sinun sarassasi."
Ja Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.
Niissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö
joutuivat kodalleen lähtemään.
Puulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla
ilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät,
painui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti
siitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.
Syrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja,
hiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies
oli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.
"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi
sinua varten _sen_ saran jättää..."
"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa", selitti Antti,
nauru suupielessä. "En kuullut moittivan kertaakaan..."
"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa",
jutteli Syrjänen yhä. "Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen... Eivät
lähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle...
Vaan parempi palkka niistä maksetaankin..."
"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet", kehaisi Antti.
Hetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen:
"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?"
"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta
miehestä pystyy yrittämään", vastasi Antti poikansa puolesta.
Ja niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen
uomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo
hämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se
oli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli
tallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan
lakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.
Tukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.
"Nyt olemme perillä", sanoi Syrjänen. "Ruvetkaa taloksi ja pankaa
hevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään... se on tästä
kilometrin päässä..."
Pian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin
omalla pihallaan.
Ilta tuli, pakkanen kiihtyi.
Mutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan
valmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia
tukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin
elämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi
peurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi
valveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan.
Mutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia
ympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata...
Herran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri
yksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan,
Lapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana
nousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.
Ja niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä,
missä ihmisvoima oli mitätön.
Mutta Vänttisen yö oli levoton.
Aamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua,
Vänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen
miehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä
oli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset
eivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria
takaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä
tavanneet.
Eräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä
kylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan
laukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla
hevostaan kuin hullu... oli ollut hänenkin päällensä ajaa... Reslareki
oli ollut ja loimilla peitetty...
"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?" keskeytti Vänttinen
miehen kertomuksen.
"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin
muistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat
jäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa", muisteli
mies.
"Se rietas se on ollut", sanoi Vänttinen. "Entä näitkö muuta?"
tiedusteli hän lisää. "Näkyikö Hyrränperässä... oliko siellä
juopuneita?"
"Älkäähän! Malttakaahan", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan.
"Malttakaahan, kun kerron..."
"No kerro sitten", tokaisi Vänttinen malttamattomana. "Näitkö poliiseja
tai kuulitko?"
Mies jatkoi levollisesti:
"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta
näytä, vaan ei herraksikaan sovi... Ajelin eteenpäin -- noin kilometrin
verran -- niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme
poliisia... jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli..."
"Kysyivätkö poliisit sinulta mitään?" keskeytti Vänttinen taas.
"Malttakaahan kun selitän", muistutti mies vuorostaan tyynesti ja
jatkoi sitten: "Kysyiväthän ne. Pysäyttivät hevosensa ja kysyivät:
'ajoiko vastaasi mies?' -- 'Ajoi, laukkaa ajoi', vastasin heille. He
taas minulle: 'kaukanako ajoi vastaasi?' Minä heille: 'kilometrin
päässä tästä'. He taas: 'oliko reslareki?' Minä: 'oli ja kuorma
peitossa'. Sen kuultuaan lähtivät ajamaan perään -- niinkuin näytti --
täyttä laukkaa..."
"Kiinni saavat!" sanoi Vänttinen hyvillään. "Pirtu-Santeri on!"
"Mikä lie ollut, vaan viinakauppiaaksi otaksuin..."
Vänttinen luuli saaneensa mieheltä haluamansa tiedot, mutta mies
tuumasi:
"Malttakaahan, niin kerron vielä."
"No, mitä vielä kerrot?" kysyi Vänttinen malttamattomana.
"Joo. No, sitten kun tulin Hyrränperään, jossa oli muitakin syöttäjiä,
niin ilmestyi mies metsästä ja kysyi, tahtoisinko ostaa viinaa..."
"No sepä nyt on helvettiä! Minkälaista järjestystä tämä on, kun joka
puun juurella on viinanmyyjiä!"
Vänttinen lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi.
"Ostitko sinä?" tikasi hän miehelle.
"En ostanut", vastasi mies, "ja muut, jotka olivat samalla kertaa
Hyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain
laukkukauppias."
"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia", arveli Vänttinen.
Niin kului taas yö ja tuli aamu.
Vänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta,
eikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko
peslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet
eivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.
Vänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet
poliisit, koska niin kauan viipyivät.
Vihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan.
Vänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti
kuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja
Vänttinen liehui ja käveli edestakaisin.
Hyvin oli käynyt, kertoi poliisi.
Sen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi
ryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.
"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja
hevosen... Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia...
Miestä emme nähneet... Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt
pakoon..."
Vänttinen rypisti kulmiaan.
"Kiivasta oli takaa-ajo, mutta lähellä kirkonkylää saavutimme kuitenkin
niin paljon, ettei hän ehtinyt kuormaansa kätkeä..."
"Keneksi arvelitte miehen?" kysyi Vänttinen väliin.
"Varmoja emme ole, sillä pimeä oli, mutta Pirtu-Santeriksi otaksumme,
koska vastaantulijoilta kuulimme, että ajajalla oli ollut pitkät
viikset..."
"Se lurjus se on ollut!" uskoi Vänttinenkin.
"Hevonen oli hyvä ja kuorma kuten jo sanoin. -- Mutta emme uskaltaneet
jättää yhden miehen kuljetettavaksi semmoista kuormaa, sillä
Pirtu-Santeri on vaarallinen lurjus, joka voi hyökätä taipaleella
ryöstämään. Senvuoksi lähtivät toiset hevosta ja kuormaa viemään
emäkirkolle, jossa ne kuten ennenkin takavarikkoon otetut viinakset
säilytetään kruunulle menetettyinä..."
"Oikein tehty", arveli Vänttinen tyytyväisenä. "Mutta saaneeko olla
varma, että takavarikkoon otetut tavarat olivat Pirtu-Santerin ja
pakoon päässyt mies Santeri itse?"