AIRISELÄN TUKINAJOSSA
Kuvaus Lapin rajoilta
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
1.
Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet
hevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä
syksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen
tuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut
kaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei
Ahvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.
Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä
kahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven
rannalla asunut.
Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku
selässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja
kiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt
Kettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt
uutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt
kylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo
tukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli
kertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli
Vänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella
puolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella,
eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen
enempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.
Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli
Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun
yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee
puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta
valmiiksi... ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se
saattaa monella tavalla puoltaa.
Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen
mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta
hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä
saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan
vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti,
että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen
enempää...
Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä
polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät
suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa
kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä
kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.
-- Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät
välit jäivät!
Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo
Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja
paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi
kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana
pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja
avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka
parhaansa oli koettanut.
Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli
kovaa kivikkorovaa.
Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei
mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja
rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti
meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.
"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot
sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä... Tästä on kyyditty
Pasmajärveen... Tulehan sisälle, niin kuulet."
Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös,
ja Antti seurasi perässä.
"Sepä nyt oli... Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli",
päivitteli Antti.
"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtin
ovella.
"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."
"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."
Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.
Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.
"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäisten
laihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:
"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä
hakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut..."
"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinä
on. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi
miesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee
ylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut
hänelle kaiken vallan Airiselän mailla... On se semmoinen turhantarkka
mies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä,
raittiita hakee... Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen
liikkeellä... eikä sille voi virkakuntakaan mitään... Tulee, kuulemma,
niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan... Ja
kuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita... että kysyy
miestä jos hevostakin..."
"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena:
"Olisin minä puhunut Vänttiselle... jos hyvinkin olisi ottanut minutkin
ajoon... kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena... ja jos oma
poika tulisi kumppaniksi..."
Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron.
Terveiset pani sinulle ja käski tulla..."
Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.
"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin
hevosensa... Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven
Antille sana, jotta tulla niin pian kuin... vaikka heti, että työhön
pääsee... Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin..."
Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että
tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka
hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.
Isäntä ryiskeli.
"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä
pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."
"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi
isäntä, Vänttistä moittien?
"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli... eikä
minun enempää sopinut vaariakaan... Hyvä on mies ja suoraluontoinen",
kehui Antti.
"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla
pitää", moitiskeli isäntä yhä.
"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään.
"Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle,
että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.
"Joo, joo, sepä se... lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.
Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja
jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa
kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta
lähettää... Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun
asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.
Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä
jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti... Antille
oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti
auttanut.
"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä
jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu
olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"
"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu...
Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi
ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon... Nykyään kun hakkuumiehet
ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä
nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi..."
"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka
niille jääpi ruokatavaraa?"
"No niukalta jääpi -- ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin",
vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada...
Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi... Jouluksi tuota jo
ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."
Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.
"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen
loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä
olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen..."
"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin
hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen..."
Mutta isäntä tenäsi:
"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän
toteen, että olen rahat sinulle antanut..."
"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja
piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin
vieraiksimiehiksi.
Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja
tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.
Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin
järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas
laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä
kehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten
yllinkyllin tarverahaa.
Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta
tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta
kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille
ollut asukasta kuin penikulmain päässä.
Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta
asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa
kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä
vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä
kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen
lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet
maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.
Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika,
kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään.
Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti
yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes
järvi jäätyi.
Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia
ajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti
hyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.
Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.
Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja
talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin
pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää
myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa
viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi,
joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi,
jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.
Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen,
Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään
toivoi omaa kotia.
Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven
jäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän
hyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.
Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa
metsäherralle esitti.
Metsäherra suostui.
Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin
Ahvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi
elettävä talo.
Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi
tuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti
sinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.
Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.
Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään
saajon -- Lastusaajoksi nimitetyn -- päässä kääntyi metsään
linnunpyydyksiään kokemaan.
Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi
tulla tuisku!
Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin
alkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren
ikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat
tummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti
takaisin polulle päin.
Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta
lunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.
Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät
suuhunpantavat matkassaan.
Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan
ruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä
herättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman,
sairastelevan lapsen kanssa.
Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa
oli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli
vaipumassa metsänrannan taakse.
Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.
Antti käveli talliin.
Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt
syyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että
kouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella,
lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta
hevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle
työtoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle.
Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli
Vänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana
Lapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena
ollutkaan.
Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.
Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli
nyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.
-- Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan,
-- ajatteli Antti. -- Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa
hakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.
Antti hymähti.
-- Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!
Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljon
niitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talven
tulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytär
oli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. Ja
Selma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.
Hän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.
Selma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneen
pitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonut
kylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisen
sokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vielä
niin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.
"Pakkanen taitaa olla?" kysyi Selma.
"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki", vastasi
Antti mennen loisteen luo lämmittelemään.
Ahvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonka
silmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissa
voimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainen
alakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakin
ikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.
He istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkän
aikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse oli
tähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin, sairas,
joka oli vikissyt koko yön, oli nyt vihdoin aamupuoleen rauhoittunut ja
nukkunut. Mitä he miettivät, yksinäisen Ahvenjärven yksinäiset
asukkaat?
Antti muisti, kuinka suurin toivein hän silloin oli Selman tänne
tuonut, kun kesä oli kirkkaimmillaan ja järvi kalaisena. Eivät olleet
ne silloiset toiveet toteutuneet. Ei ollut ehtinyt eikä jaksanut maata
viljellä niin kuin silloin oli aikonut ja luulotellut jaksavansa. Ei
ollut ehtinyt korpia perkaamaan eikä ojanvarsia niityksi raivaamaan,
niinkuin oli luullut kerkiävänsä ja jaksavansa. Ja kaksikymmentä vuotta
oli siitä jo kulunut, yhdeskolmatta alkanut...
Pirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan,
johon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja
tallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja
lammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa,
ja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.
Siinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa
niittylatoa.
Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.
Vaikka kyllä oli koettanut.
Mutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin
polkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli,
täytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat
tukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa...
Niin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei
ollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle,
hevoselle ja kolmelle lampaalle.
-- Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät -- ja hyvät oli Vänttinen
vakuuttanut niiden olevan -- niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin
saisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän,
kuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa,
jatkoi Antti mietteitään. -- Nyt ei enää kulu ansioista mitään
vieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä
nyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.
Hän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla
kädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole
kyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois
semmoiset asukkaat...
Milloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli
pelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden
metsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.
Oli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin
taivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.
Siellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.
Silloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen
katseen...
"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?" kysyi Selma.
"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä,
Vänttinen tietenkin vartoo... Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun
sijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin
valmistellut..."
"Olihan Vänttinen luvannut vartoa", sanoi Selma.
"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin
ei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se
on kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne
turvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä..."
"Älähän nyt meistä... kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja
ruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon
päästä... Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä..."
"Mikä sinua huolettaa?" kysyi Antti. "Olenhan ollut joka talvi
tukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!"
"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä
mitään tietoja teistä tänne koko talvena... Ja muutenkin minusta tuntuu
nyt niin raskaalta..."
"Älähän nyt kiusaa itseäsi..."
Mutta melkein itkusilmin Selma kertoi:
"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?"
"Viime yönäkö?" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut
unta nähnyt.
"En tiedä oliko yö vai aamu", jatkoi Selma. "Mutta tuntui, että olin
tulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas
paksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle... niin tähti lensi
toiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas
päivä... Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta
kuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman
perässä..."
"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja
reessä kuorma!" koetti Antti lyödä leikiksi.
Mutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:
"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!"
"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!" koetti Antti yhä
leikiksi lyödä.
Selma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.
Hetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua:
"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä
nyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä
toimittaa jauhosäkin..."
"Kyllähän sinä meistä huolen pidät", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.
Hän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.
Antti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt
hauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma
tuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla
on kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt...
Kaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.
-- Nukkukoon, ajatteli Antti. -- Ei lepo nuoressa hukkaan mene.
Hän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä.
Haki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen
puuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä,
naskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa,
haavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava
monenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.
Mutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli
tavallista hajamielisempi.
-- Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme... niin on
kuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata
mieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää
Selma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut
turva, nyt ei.
Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista
pelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä
säästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset
menneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.
Hätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.
Kun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui
muistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko
mitään unohtunut...
Silloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti
vuoteeltaan.
Isän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti
koko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen
vuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan
laittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita
ympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.
Yrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän
kylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen.
Olipa siskoillekin ostanut paitakankaat.
"Olisit nyt vielä nukkunut", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin.
"Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella,
eipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman
kotarustingin..."
"Jopa tuo nyt riittää", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä,
että matkaan tulee lähtö.
Tukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut,
niin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.
Yhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon
hevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen
ja monta säkkiä täytettiin silpuilla.
Siinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.
Kun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen
Yrjöltä:
"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?"
"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä
kotia kuin nyt..."
Antti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli
etelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.
"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet",
arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä
jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.
Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli
kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset
ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.
"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö
sai silppusäkit köytetyksi kiinni.
"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa
lapsetkin nyt alkoivat heräillä.
2.
Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta
miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.
Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin
paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei
syödessä vaihdettu.
Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena,
valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin
navetassa ollessaan.
"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa
ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos
mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.
"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä",
myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.
"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille
Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä... Kylältä kyllä
tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus
kauttakulkuakin", puheli Antti.
"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin
käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen
surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.
"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa
silmäten.
Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle,
sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin.
Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.
Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.
Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi
susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.
"Herroja ovat", sanoi Selma.
Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa
vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti
hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän
arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron
isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.
Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!
Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia
loukkoon.
Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa
mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.
Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan
päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään.
Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä
maakivet rekirautoihin.
"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat
järveltä pihaan.
Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä
liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä
ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten.
Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet,
uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.
Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet
isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin
vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa
talvitietä.
Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta
muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin
nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.
Metsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli
sävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut
vallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä
jalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen
ja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.
"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista", sanoi hän Antille
tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, "ja nyt
olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla."
Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.
"Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon
tästä..."
"Ei ole ollut varoja eikä aikaa", sanoi Antti.
"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä
kesätkin!" tikasi metsäherra.
"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä... hätä
tässä muuten olisikin ollut..."
"Jaa, jaa... minä olen kuullut... se on se vanha virsi..."
"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa", vastasi Antti
alakuloisesti. "Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse."
Metsäherra näytti tyytymättömältä.
"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle
työtä", sanoi hän.
Antti ei vastannut mitään.
"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?" sanoi metsäherra hetken
päästä.
"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää.
Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi
saapi..."
Metsäherra silmäsi lapsilaumaa.
"Herra Jumala... Näin paljonko teillä on lapsia!... Sehän on
sikamaista!"
"Niin monta niitä on", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi.
"Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja
teidän mielestänne parhaiksi?" lisäsi hän sitten katkerasti.
Metsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.
"_Låt barnen vara_", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.
Mutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.
"Siihen ne ovat... laittamaan lapsia... muuhun ei", sanoi hän.
Vallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta
Antin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.
Vallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi
ymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun
maasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla
lapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:
"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?"
Antti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin
arkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.
"Tuli lisää tahi ei", sanoi hän nousten seisomaan, "se ei kuulu teihin!
Minulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki... lienevätkö niin
forstmestarillakin... Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni..."
Jo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä
ehtineet tännekin asti!
"Mitä tarkoitat, lurjus?" kivahti hän.
Mutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra
asettui.
Vallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää.
Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin
Ahvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi
kesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut
paljoa tehty.
"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu
tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet
vankankin puolen tynnyrin alan... Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos
nyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan
vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä
maatöitä..."
"Niinpä vainkin", myönsi vallesmanni.
Mutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui
reessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.
"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?" kysäisi Antti vallesmannilta. "Minäkin
satuin suuttumaan, kun lapsista..."
"No no, ei se niin vaarallista ole", naurahti vallesmanni. "Se on
semmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu..."
"Jokohan tuo kantelee kruunulle?"
"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin..."
Vallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.
Antti seurasi perässä portaille.
Jo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun
Antti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.
Antti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.
-- Olisikohan se maistellut -- lieneekö viinamiehiä -- kun oli noin
oikullisena? arveli Antti metsäherrasta.
Kun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan
menijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen
arvoinen täällä erämaassa.
"Jokohan nyt suuttui?" kysyi Selma huolekkaana.
"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi
sanomista kuin metsäherroilla... sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni,
joka tämän kruunulta minulle haki", sanoi Antti.
Mutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu
vieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät
Antti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli
valmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä
herrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.
"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin
juttelevat", arveli Antti.
Samaa uskoi Selmakin.
Vihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.
"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä", sanoi hän
Yrjölle.
Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä
keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa
häntä vastapäätä.
Eron hetki läheni.
Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois
ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.
Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin
piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin
tuskanhuutona siinä äänsi:
"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"
Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään
jotakin.
Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä
lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä
oli kumma kiilto.
Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:
"Annahan kävellä sitten!"
Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka
virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa
myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.
Antti seurasi puolijuoksua perässä.
Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti,
kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin
suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen
jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle
jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.
Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun
kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä
tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta
Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun
kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.
Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli
pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin
silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se
tuntui sydämen tuskaa helpottavan.
Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä
mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä
rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt
marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo
laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota
heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava
tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä
kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.
Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat
poromiehet kulkeneet -- ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.
Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman
pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja
valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden
halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi
matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.
Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä
kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka
poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana
jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen
höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.
Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he
levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.
"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival -- tätä kun näin vähän lumen
aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa.
"Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa
muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen
kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa
teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä
syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät,
kulkevat tämän kylän läpi."
Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli
taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui
nopeammin.
Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään
tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon,
mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat
hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita
tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.
Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.
"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä
Anttia.
"No, jopa sitä viimein... kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi
Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.
"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun
ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin...?"
"Sinne vain..."
"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa... Kuka tämä kumppanisi,
nuori mies on?"
"Minunhan se on poika", hymähti Antti.
"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas,
vielä vankempi mies kuin isästä."
"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.
Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden
kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.
Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin
ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.
Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi
nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja
pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin
asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen
aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven
ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.
Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt
ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.
Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään
hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.
Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja
yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä
tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän
ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä
Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille
kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.
Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita
saattoivat olla.
Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri
pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat.
Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla
makaavia miehiä.
Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat
olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen
tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.
Antti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet
osaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat
tai mihin olivat menossa.
Keskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat
levolle peurannahkoille.
Yrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan
poltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.
"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä
paljasta Ruotsin konjakkia..."
"Voi turkanen!"
"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen
aivan likellä poroaitaa... Mutta kiinni olisivat panneet, jos
kohdanneet olisivat."
"Mutta eivät kohdanneet?"
"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa...
Pakoon pääsi."
"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa."
Antti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta
jo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.
"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin,
toisten keskusteluun puuttuen.
Eräs vastasi:
"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."
Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka
puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.
-- Olkoon kuka hyvänsä... Mitäpä minä hänestä, -- arveli hän ja vaipui
omiin ajatuksiinsa.
Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä
kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan
vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?
Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika,
joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.
Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus
nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui
raskaaseen uneen...
* * * * *
Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova
poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein
valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli
saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli
heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi
pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?
Anttikin nousi taljalleen istumaan.
Hänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo
toinen on, joka vieressä nukkuu?
Antti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä
nukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden
poromiehen, joka ajoi suksilta.
Mutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.
"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?" kysyi eräs tullimies
kuin kaikilta yhteisesti.
Mutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen
oli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat
hajalleen ja arkut säretään.
Antti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta
eräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:
"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä
en liiku yövuoteeltani."
Lyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen
kunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.
Tulivat Antin kuorman luo.
"Onko joku viinakauppias liikkeellä?" kysyi Antti, kun tullimiehet
reikivät hänen silppusäkkejään.
"Niitä on montakin", vastasi tullimies tyytymättömänä.
"Ei ole minun matkassani tippaakaan", sanoi Antti.
Eivät löytäneet mitään luvatonta.
Silloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt
yön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän
tukinajopaikalle.
Mutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.
"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?" kysäisi Antti.
Tullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.
"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?" kysäisi hän.
"Minulle kai viimeksi kauppaavat... joka en eläissäni ole ostanut kuin
korttelin... senkin kaupungista", vastasi Antti.
Mutta tullimiehet herättivät isännän ja muunkin talonväen ja penkoivat
joka huoneen.
Vihdoin he lähtivät ajamaan, kun eivät mitään löytäneet. Pirttiin
saapuessaan Antti nyt vasta huomasi, että sinne oli yöllä hänen
nukkuessaan ilmaantunut lisää väkeä. Näyttivät olevan etelän puolen
miehiä, suksilla kulkevia.
Hän asettui sijalleen, vielä hetken nukkuakseen. Mutta unta ei
tullutkaan. Mietitytti. Mitähän olivat ne miehet olleet, jotka illalla
kujasta ajoivat pihaan ja samalla tuntuivat lähtevän takaisin?
Epäilemättä ne olivat viinakauppiaita. Sitten hän muisti, ettei
tallinovessa ollut lukkoa ja että ovi oli muutenkin rempallaan. Hän
nousi ja päätti pistäytyä hevostaan katsomassa.
Muut pirtissäolijat näyttivät nukkuneen uudestaan. Kuorsauksia,
raskaita huokauksia ja oikenevien koipien liikettä kuului, ja himmeä
lamppu paloi ynisten, vaivalloisesti, sammumaisillaan.
Ulkona oli pimeä kuin säkissä, sillä taivas oli aamupuoleen vetääntynyt
pilveen. Kun Antti joutui lähelle tallia, näki hän, että sekä tallin
ovi että ylisen heinäluukku olivat auki. Samassa ilmestyi kaksi miestä
tallista. Ne kantoivat suuria säkkejä reslaan, joka oli tallinpäässä ja
jonka eteen oli hevonen valjastettu. Antti seisahtui ja näki, että
toinen mies nousi yliselle ja antoi sieltä varovasti säkin kerrallaan
toiselle.
Toinen miehistä, se, joka säkkejä reslaan kantoi, huomasi Antin ja
töytäsi yhtäkkiä hänen eteensä.
"Mitä haet?" tiuskaisi hän Antille.
"En mitään. Aioin hevostani hoitamaan."
Mies ei virkkanut enää mitään, vaan meni jatkamaan työtänsä. Pimeä oli,
mutta Antti näki, että miehellä, joka häntä kävi puhuttelemassa, oli
pitkät viikset. Kumpikin mies liikkui kuumeisella kiireellä, ja Antti
arvasi millä asialla he olivat. Hän ei kuitenkaan ollut heistä
tietävinäänkään, toimitti hevoselleen lisää heiniä ja aikoi lähteä
takaisin pirttiin.
Siinä ne olivat viinakauppiaat, joita tullimiehet olivat takaa ajaneet!
Ne siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa
tallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.
Antti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen
jotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.
Antti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti
ylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti
kuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.